maanantai 13. huhtikuuta 2015

Matkalla minuksi

Olen jo pitkään halunnut palata kirjoittamaan. Mutta olen miettinyt, miten jatkan. Kun luin Iinan tekstin Oikeasta naisesta, se pisti sen verran rattaita päässä raksuttamaan, että oli pakko palata eetteriin. Samalla kerron, millaisen huikean matkan olen tässä blogihiljaisuuden kaudella tehnyt.

Palataan ajassa ensin taaksepäin kahdeksankymmentäluvulle. Tuolloin kävin ala-astetta. Muistan elävästi ne nöyryyttävät terveydenhoitajakäynnit, jossa aina puhuttiin siitä, miten varteni ympärille oli kasaantunut ylimääräistä. Sukulaiset huomauttelivat, etten "saisi pitää noin lyhyttä hametta, ettei rumat polveni näkyisi". Jäin aina liikuntatunnilla joukkueita valittaessa viimeiseksi. Olin vahva ja poikamainen ja kirjaimellisesti olin poikien kanssa välitunneilla tukkanuottasilla ja jälki-istunnossa. Ei ole kerta eikä kaksi, kun sain kuulla "eivät tytöt käyttäydy tuolla tavalla". Rakastin seikkailuleikkejä ja inhosin niitä mekkoja, joihin minun piti pukeutua aina kylään mentäessä. Inhosin kroppaani, johon alkoi tulla naisellisia muotoja ensimmäisenä luokassani. Tuomio: olet vääränlainen

Astuin yläasteelle. Meitä oli neljän tytön sakki, jossa jokaisessa oli jotakin "vikaa". Ulkopuolisten silmin olimme se rillijengi, kun meillä kaikilla oli silmälasit. Edelleen sain kuulla olevani liian iso. Ja norsuksi lasikaupassa oloni tunsinkin. Olen aina ollut kohtalaisen pitkä ja varsin roteva rakenteeltani. En ole koskaan ollut siro tai sulava, ennemminkin kömpelö tapaturmailija, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Inhosin kroppaani entistä enemmän ja pukeuduin ajan muodinkin mukaisesti väljiin vaatteisiin. Halusin olla niin huomaamaton kuin mahdollista. Tuomio: olet vääränlainen

Ruokavaliokin oli toki rempallaan. Yksihuoltajaäiti ei pienillä tuloillaan pystynyt tarjoamaan aina terveimpiä mahdollisia ruokavaihtoehtoja ja meillä on aina iloittu, surtu ja onnistuttu ruuan kanssa. "Ostetaan jotakin hyvää, kun kokeesta tuli huono/ hyvä numero/ nilkka revähti/ äiti sai palkankorotuksen."

Kun näin jälkikäteen miettii lapsuuttani ja nuoruuttani, itku meinaa päästä. Kunpa edes joku aikuinen olisi sanonut ääneen, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Olen aina kärsinyt huonosta itsetunnosta, kulkenut hartiat vähän lysyssä ja pelännyt sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Mutta ei lapsuuteni pelkkää kurjuutta ollut. Äitini kasvatti minuun jo lapsesta ajatuksen, jota kannan vahvasti tänäkin päivänä. "Nainen pystyy kaikkeen mihin mieskin, paitsi siittämään lapsia." Olen kantanut kahdenkymmenen kilon perunasäkkejä, vaihtanut autoon renkaat (yksin), tehnyt raskaita remppahommia. Ne ovat olleet minulle luontaisia juttuja, mutta aina ennen ajattelin, että minun pitäisi olla heiveröinen ja naisellisempi. Eihän nuo hommat naisille "kuulu". Pitäisi olla sitä-tätä-ja-tuotakin, mutta en tuntunut ikinä mahtuvan siihen muottiin, jonka ulkopuoliset minulle asettivat. Tuomio: olet vääränlainen

Kuten olen aiemmin kertonut, ensimmäinen vakava parisuhteeni oli psyykkisesti sairaan ihmisen kanssa. Joka sai tallottua itseluottamukseni nollaan, kun sain jatkuvasti kuulla, etten ole yhtään mitään. Kontrolli ylettyi lähes kaikkeen elämäni osa-alueisiin. Paitsi ruokaan. Se oli ainoa asia, jota pystyin itse hallitsemaan. Se antoi voiman tunnetta, kun selvisi opiskelupäivästä kahden omenan voimin. Että näki, miten kilot karisivat vauhdilla. Että pystyi menemään maha kurnien nukkumaan. Että jaksoi käydä kymmenen kilometrin lenkillä syömättä. Kun opiskelijaterveydenhuollon terveydenhoitaja riisutti minut alusvaatteisilleen ja talutti kokovartalopeilin eteen, en silloinkaan nähnyt itseäni. Tai näin sen ruman tytön, jolla oli iso kroppa, ruma nenä ja liian leveät reidet. Tuolloin lähestyin jo alipainon rajaa. Hukutin pahan oloni ahmimiseen, ja elin sitä seuraavan viikon parinsadan kalorin päiväannoksilla. Halusin huutaa: "Olenko nyt vihdoin sopiva? Kelpaanko nyt?" Tuomio: ikuisestiko vääränlainen?

Sain kyllä positiivista kommenttia kaventuneesta olomuodostani, mutta kukaan ei nähnyt sisälläni huutavaa hätää. Mitä nuo kaikki vuodet tarkoittivat? Että vihasin, rääkkäsin ja rankaisin kroppaani.

Olen kipuillut kroppani kanssa koko elämäni. Kymmenisen kipeää tapaturmaa, joiden jälkiä korjattiin leikkauksella 2008. Kun esikoiseni sektoitiin, ajattelin, ettei viallinen kroppani osaa edes synnyttää. Kun imetys ei sujunut keskosena syntyneen vauvan kanssa, koin itseni vielä kaiken lisäksi vielä kelvottomaksi äidiksi. Koin, että kroppani on pettänyt minut niissä asioissa, joiden pitäisi tulla luonnostaan kaikille naisille.

Palataan viime syksyyn. Viime syksynä jatkuva kipu saapui seuralaisekseni. 24/7 se muistutti, että kropassani on (taas) jotakin vikaa. Samaan aikaan alkoi oireilla useampikin kohta ruumiissani. Käännyin sisäänpäin. Minulla ei ollut halua tai voimia juuri tavata ihmisiä. Tai kun tapasin, vedin naamalleni naamarin, että kaikki on ihan hyvin. Hammasta purren puursin eteenpäin. Kotona kiukkusin pahaa oloani ja koko perhe voi pahoin.

Syksyn pimeimpinä hetkinä romahdin. Minulle oli vaikeinta myöntää, etten enää kivuiltani pysty tekemään normaaliin elämään kuuluvia juttuja. Samaan aikaan sain kuulla ihmettelyjä, että miten suustani tulevat sanat (kuinka kipeä olen) eivät yhtään täsmää sen kanssa, miten hyvältä näytän ulkoisesti. Piilotin kipujen kanssa valvomisen aiheuttamat tummat silmänaluset ja kirjavan ihonsävyni meikin alle. Punoittavat silmät piiloutuivat silmätippojen ja vahvojen silmälasien taakse.

Lopulta päädyin leikkauspöydälle. Kaksikin kertaa. Ensin leikattiin käsi, sitten lonkka. Seuraavaksi on edessä toisen käden leikkaus.

Olen paljon kuullut sitä, miten tilannettani voivotellaan. "Voi kun sulle nyt on kertynyt niin paljon kaikenlaista kremppaa. Ethän ole edes vielä nelikymppinen. Minun niin käy sääliksi sinua." Nämä puheet saivat minut hermostumaan. Mietin miksi. Ensimmäinen askel tässä taipaleessa oli se, että tajusin ettei se voivottelu tai säälissä rypemin auta asiaa yhtään, vaan "Näillä mennään, mitä on annettu. Yritän tehdä elämästäni parhaan mahdollisen näillä pelimerkeillä, joita syntymässä sain."

Koen tämän koko leikkaussarjan paljon isompana juttuna kuin vain sarjana ortopedisia leikkauksia. Varsinkin, kun saman vuoden aikana on näitä pysäyttäviä hetkiä ollut useampikin. Läheisten vakavia sairastumisia. Tuntuu, että elämä on huutanut "hei, etkö tajua, nyt on vihdoin aika muuttaa elämäsi suunta!" Tällä kaikella on paljon isompi merkitys. Olen usein kertonut, että olen varsinainen jääräpää. Koen, että elämä halusi nyt pysäyttää kunnolla. Jos tätä terveyshässäkkää ei olisi tapahtunut, en olisi tuskin pysähtynyt nytkään. Elämä halusi pysäyttää ajattelemaan, koska elin onnetonta elämää itsessäni. Pysäyttää miettimään omaa elämääni, mitä ja miten voisin olla ja elää toisin. Onnellisena, tyytyväisenä. Pysäyttää kuuntelemaan, mitä se kroppa ja ennen kaikkea pää kaipaa ja tarvitsee. Miten pääsisin vihdoin sinuksi oman kroppani kanssa.

Elämä haluaa opettaa rakastamaan tätä tomumajaani sen rankaisemisen ja vihaamisen sijaan. Elämään parasta elämää minuna. Omannäköistäni, ei verraten mihinkään muotteihin tai malleihin. Kroppani on kaunis. Naisellisen muotoinen, vahva ja hyvin toimiva. Elämä halusi opettaa, että kiirehtimällä ei useinkaan saavuteta parasta tulosta. Että huumorilla pärjää pitkälle ja positiivinen elämänasenne kantaa  yli vaikeidenkin päivien. Ja tärkeimpänä: että minä olen hyvä ja arvokas juuri tällaisena kuin olen. Että sille kannattaa tehdä hyvää. Syömishäiriöiselle tämä on ISO juttu. Että olen löytänyt sisäisen varmuuden omasta polusta (entisen epävarman neurootikon sijasta).

Olen onnellinen, että olen vihdoin löytänyt oman tapani elää ja olla. Minun ei tarvitse enää ylisuorittaa, saada täydellistä lopputulosta, joka aiemmin on johtanut (kahteen) burnoutiin. Ei tarvitse ylianalysoida ja uhrata voimavaroja turhalle murehtimiselle. Olen oppinut olemaan välittämättä muiden (mahdollisista) mielipiteistä. Olen löytänyt terveen itsevarmuuden ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen vihdoin löytänyt itseni. Ja se mitä olen löytänyt, tekee minut äärettömän onnelliseksi. Surettaa vain, että tässä piti miltei neljäkymmentä vuotta kipuilla asian kanssa, ennen kuin elämä pakotti pysähtymään.

Ja ennen kaikkea olen vihdoin tajunnut, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Ei se titteli, ei suoritus, ei se "Elise jaksaa ja pystyy kaikkeen" -leiman toteuttaminen. Että uskallan myös puhua negatiivisista tunteista ja sanoa EI tai etten kykene/ halua/ pysty. Mutta toisaalta kaivan myös positiivisen mustimmastakin mustasta. En jaksa enää ainaista valitusta. Uskallan avata suuni, jos joku asia mättää. Ja tarttua toimeen, jos huomaan jonkun parannettavan asian. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin, saan vastoinkäymisistä voimaa. Se tärkein on oma sisäinen hyvinvointi, kuupan sisällä ja kropassa. Se, että on sinut itsensä kanssa. Se heijastuu kaikkeen.

Tärkein opetukseni omille lapsilleni on se, että he ovat arvokkaita ja hyviä juuri sellaisena kuin ovat. Ainutlaatuisina, omina kauniina persooninaan.

Lopuksi vielä uuden elämäni teemabiisi:


perjantai 12. joulukuuta 2014

Voimamies-täystuho

Olen aiemminkin kirjoittanut, kuinka vahva Oiva on ikäisekseen. Nyt, kun mittari näyttää iäksi 15 kuukautta, mittanauha on lähempänä yhdeksääkymmentä kuin kahdeksaakymmentä senttiä ja kroppa on niin timmi, että moni kuntosalilla kävijäkin vihertyisi kateudesta.

Se näkyy kotona. Oiva repi yhden lampun seinästä proppuineen, joulutähden ikkunakarmista ruuveineen, kiipeää heti silmän välttäessä ikkunalaudalle ja ruokapöydälle, puree, kun häntä puetaan, hieroo puuron mieluummin pääkarvoitukseensa kuin laittaa suuhun, tyhjentää kirjahyllyn ja repii kirjoista sivut, repii siskoa hiuksista, hakkaa ruokapöydän lommoille ja yrittää rikkoa ikkunan Hakka-vasaralla. Paras oli tänään, kun pikku-ukko kiipesi sohvan käsinojalle, heittäytyi siitä pää edellä alas ja lopuksi nauroi ja totesi "eih". Jouduimmepa jopa vaihtamaan telkkarinkin putkimalliseata taulumalliseksi, kun Oiva veti leukoja teeveen etupanelia vasten ja oli vetää koko laitteen päällensä.

Voimaa Oivassa riittää kuin pienessä kylässä ja tasan yhtä jääräksi on osoittaunut kuin tämän huushollin muukin väki. Mutta auta armias, jos häntä menee torumaan. Silloin tulee iso poru ja alahuuli kiertyy niiiiin rullalle ja pieni mies vuodattaa Vantaanjoen kokoisia krokotiilinkyyneleitä.

Mutta osaa tuo otus olla kyllä ihanakin. Hän tulee vapaaehtoisesti halimaan vähän väliä ja halaa niin lujasti, että mammanniskanikamat rutisevat. "Valloittava hymypoika" sanoi hoitajakin. Toisin kuin siskonsa, Oiva lappaa miehen annoksia murkinaa. Oiva rakastaa siskoaan, musiikkia ja kaikensorttisia autoja. Ennen kuin poika alkoi puhua, hän osasi jo auton nähdessään päristää. Oivalla on todella hyvä rytmitaju ja hiphopista hän tuntuu nauttivan eniten. Nyt, kun kävelykin on jo tuttua puuhaa, on tanssiminen ihan parasta. Eihän pienen miehen jamitusta voi katsoa suupielet nykimättä.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tahdon ja ymmärrän

Tässä, kun Naamakirja tunkee kasvoille sadannen kaverin Tahdon-päivitystä olen alkanut itsekin miettiä asiaa. Olen aina suhtautunut luontevasti homoseksuaaleihin. Ajatuksenjuoksuni on sitä rataa, että mitä erikoista siinä on tänään v. 2015? 

Ystäväni, joka oli meillä kylässä, kysyi meiltä kysymyksen, joka olisi ehkä pysäyttänyt jonkun. Minutkin se pysäytti, mutta eri näkövinkkelistä. Hän kysyi: "mitä, jos Aino tai Oiva toisi kotiin näytille omaa sukupuoltaan olevan rakkaan?" Yhteen ääneen sanoimme Isämiehen kanssa: "olisimme iloisia, että rakas nuori on löytänyt rinnalleen tärkeän Ihmisen".

Vasta ystäni lähdettyä aloin miettiä asiaa tarkemmin. Lähinnä siitä näkövinkkelistä, ettei tämä ole kaikille vanhemmille näin helppoa. Kuinka kamlaa olisikaan, jos lapsi joutuisi piilottelemaan sukupuolista suuntaumistaan omilta vanhemmiltaan tai vanhemmat eivät hyväksyisi lapsen uutta kumppania. 

Samalla sydäntäni särkee, että maassamme on tälläkin hetkellä lukuisia pareja, jotka eivät pääse naimisiin rakastamamsa ihmisen kanssa. Kiitos vain, antiikinaikainen lainsäädäntömme, joka toivottavasti pian muuttuu. 

Viime päivinä on puhututtanut lapsisurmat. En lue koskaan mitään lapsia koskevia uutisia (elleivät ne ole erityisen iloisen aiheisia). Tunnen itseni ja tisän, miten nämä jutut jäävät särkemään sielua liian pitkäksi aikaa. En ole lukenut keskusteluita, mutta olen lukenut aiheesta kirjoitettuja blogikirjoituksia.

Tässä oma versioni. Tai hajatelmia aiheesta. Mikään ei ole tarpeeksi kova syy satuttaa tai tappaa lapsi. Ei mikään. Mutta ymmärrän äidin tunteen siitä, ettei tilanteessa ole enää muuta ulospääsyä kuin tappaa itsensä. Olen itse ollut kymmenisen vuotta sitten tilanteessa, jossa mietin samaa. Mietin jopa, että millä tavalla henkeni ottaisin. Sain kuitenkin kasattua itseni, ja vannoin, että kukaan toinen ihminen ei saa minua päättämään päiviäni. 

Ymmärrän unikroonikkona, kuinka mustalta elämä alkaa näyttää, kun nukkuu kuukausia tai vuosikausia huonosti. Elämästä alkaa kuolla ilo. Ymmärrän jatkuvien kovien kipujen kanssa elävää, että kipu eristää ja vammauttaa. Se estää sinua rentoutumasta liikunnan avulla. Se kaventaa elämänpiiriä, kun ylimääräinen lenkki kyynärsauvojen kanssa aiheuttaa entisäkin pahemmat kivut seuraavaksi yöksi ja päiväksi. Poden jatkuvasti järkyttävän huonoa omatuntoa, kun kilahtelen perheenjäsenille kotona. Pinnani on normaalistikin lyhyt ja kiihdytysaika nollasta sataan kaksi sekuntia. Olen purrut poskilihakseni kipeiksi, etten jatkuvasti huutaisi kotona. Koska eiväthän rakkaat ole syyllisiä siihen, että minuun sattuu, enkä saa nukuttua. Mutta valitettavasti he joutuvat nyt olemaan eturintamassa. Tekisi mieli mennä jonnekin ihan yksin, jossa en ole vaivaksi kenellekään, enkä huutaisi kenellekään. Olen sanonutkin kotona "olen pahoillani, sääliksi käy teitä, kun teillä on näin vaikea äiti/aviovaimo". 

Lääkäriltä ei apua saa, kun kuulemma näytän liian hyvältä. Meikillä saa ihmeitä aikaiseksi ja tyyni ulkokuori hoitelee loput. Lääkäri vain totesi, ettei "noin lievä vaurio röntgenkuvissa voi aiheuttaa tuollaisia kipuja". Mieleni teki kirkua. Pitääkö minun oikeasti romahtaa tth-lääkärin vastaanotolla, että tulen kuulluksi? Olen yrittänyt jaksaa hokemalla, joka on aiemmin auttanut minua jaksamaan "Jaksa vielä yksi päivä." Enää se ei auta, kun leikkaus on edessä vasta kuukausien päästä ja sinne tuntuu olevan loputtomalta suolta tuntuva aika. 

torstai 16. lokakuuta 2014

Vain (ruuhkavuosi)elämää

"Vain elämää, ei sen enempää
On kaikki tää, koita ymmärtää
Vain elämää, ei sen enempää
Myös kesä syksy tää kohta taakse jää."

Juujuu. Elämäähän tämä on. Ruukavuosiksikin näitä kutsuttaneen. Ei meikäläistä rasita enterot, lenssut, hampaiden tulo tai kihomadot (huh, pysytköötkin pois)! Eniten kismittää kuitenkin jatkuva väsymys ja ajan puute.

Univelan maksuaika lienee erääntynyt vasta vuosia hautajaisteni jälkeen. Ainakin mikäli sitä pandakarhua on uskominen, joka aamulla tuijottaa meikäläistä peilistä takaisin. Mutta aika on se, mitä kaipaan eniten. Arjessa.

Aamusella sutaisen naaman konttorikuntoon ja kiiruhdan toimistolle seitsemäksi. Toimin asiantuntijatehtävissä työssä, josta oikeasti nautin. Päivä on täynnä sähköpostiin tai pöydälle tipahtavia tehtäviä, palavereita ja miljoonan asian päässä pitämistä, suunnittelua ja koordinointia. Hektistä, monipuolista, ihanaa. Äkkiä huomaan, että kello onkin kolme ja pitää lähes juosta, että ehdin lähijunalle hakemaan lapsia. Sitten alkaa kotiTYÖaika, jossa minua tarvitaan joka hetki.

Kun pääsemme lasten kanssa kotiin neljän korvilla, lämmitän edellisenä päivänä tehdyn ruuan. Sitten yritän saada molemmat lapset syömään siten, ettei ruokaa löytyisi Lokki-valaisimen lisäksi kaikkialta muualtakin. Siten, ettei pöydällä olisi yhtään kaatunutta maitolasia ja kiukkuellikin malttaisi pysyä rasiassaan. (Meillä on Ainolla pienenpieni pillerirasia, jonne uhmakiukku a.k.a. kiukkuelli laitetaan, kansi kiinni ja sitten voi taas olla hyvällä tuulella. Suosittelen!).

Sitten laitan lapset Pikku Kakkosen ääreen, mutta äiti jatkaa: pitää siivota sikolätiksi muuttunut ruokapöytä, purkaa ja täyttää astianpesukone, tehdä seuraavan päivän ruoka valmiiksi, käydä purkamassa pyykinpesukoneen sisältö kuivaushuoneeseen, laittaa uusi koneellinen pyörimään, silittää seuraavan päivän työvaatteet (ja toivoa, että ne ovat vielä aamullakin siinä kunnossa, että ne kehtaa laittaa päälle), ohimennen pestä törkeän näköinen vessanpönttö, lavuaari ja kylppärin peili. Ja tässä välissä ottaa kolmekymmentäkaksi kertaa Oiva pois tv-tasolta telkkaria repimästä. Ping, Pikku Kakkonen loppui ja alkaa Taaperoiden Viihdytystunti.

Täh, eikö ne taaperot muka viihdy/ leiki keskenään? Ehkä muiden perheissä, meillä ne vain painivat, tappelevat, märisevät ja rikkovat paikkoja/tavaroita, jos silmä välttää. Jos Ainolle ei P2:n jälkeen suo huomiotaan, alkaa niin hermojaraastava märinä, että kaikki perheenjäsenet alkavat hyppiä seinille. Jos huomio herpaantuu hetkeksikään, alkaa show heti. Pitää olla vanhemman aikaansaamaa actionia. Ei riitä, että lapsi viihdyttäisi itseään edes sisaruksen suosiollisella avustuksella, vaan siihen tarvitaan vanhemman apua.

Mitä sitten kaipaan? Että lapset leikkisivät keskenään. Edes vähän aikaa. Että saisin vaikka kymmeneksi minuutiksi töiden jälkeen nostaa jalat divaanille ja vain olla tekemättä mitään. Olla jonkun tarvitsemattomissa. Olen kokeillut tätä. Huonoin tuloksin. Heti on sota pystyssä. Isompi kurmuuttaa pienempää heti, kun silmä vältt. Oiva kiipeää ruokapöydälle, repii telkkaria irti seinästä, silppuaa vessapaperirullallisen paperia sentti kertaa sentti -siipaleiksi, pesee hammasharjalla siskonsa kenkiä tai yrittää syödä purkillisen ksylitolipastilleita. Isompi repii sälekaihtimia, kiipeää ikkunalaudalle (ja putoaa sieltä), repii kirjoja (siksi en lainaa kirjastosta kirjoja), tyhjentää sukkakorin pitkin poikin asuntoa, legoista, pehmoleluista ja magneeteista nyt puhumattakaan.

Hermoni totta totisesti kaipaisivat hengähdyshetkeä. Päivissä ei ole yhtään joustonvaraa. Ilta alkaa rauhoittua vähän ennen seitsemää. Silloin pikkuveikka syö iltapalan ja samaan aikaan isosisko kiljuu epävireisen dinosauruksen lailla, että kuolee nälkään. (Mitäs ei syönyt pari tuntia aiemmin tarjolla ollutta päivällistä?). Sitten veikan iltapesut, pusut ja nukkumaan. ja replay siskon kohdalla.

Iltakahdeksalta hiljaisuus on laskeutunut residenssiimme ja on aika. Se VAPAA-aika? Mikä vapaa? Silloin on aika mennä itse nukkumaan. Tai sitten hoidan blogia, yritän ylläpitää sosiaalisia suhteita, rentoutua, venytellä, joskus lukeakin jotakin. Se muutama sananen, jota ehtii sängyssä miehen kanssa vaihtaa ennen valojen sammumista, on se ainoa "vapaa" aika. Täytyy tunnustaa, että ikä painaa. Edes viikonloppuisin emme valvo kymmeneen, kun emme yksinkertaisesti jaksa. Aamulla kun iloinen pikkupoika kiekaisee "minä heräsin" kellon osoittaessa tuskin vielä viittä.

Tuntuu stressaavalta, että kalenteri on täynnä näkymättömiä merkintöjä myös vapaa-ajalla. Pitää tehdä sitä, tätä ja tuotakin ja silti kantaa huonoa omatuntoa, että sata asiaa on tekemättä. Vaikka pidän esim. kodin siisteyden suhteen rimaa aika matalalla, meillä pitäisi olla siistimpää.

Mitä jos en tekisikään kaikkea edellämainittua? Meiltä loppuisi puhtaat vaatteet ja astiat kesken. Lapset olisivat enemmänkin mustelmilla. Meillä ei olisi yhtään ehjää kirjaa. Me söisimme vain valmisruokaa ja menisin töihin silittämättömissä vaatteissa. Meillä olisi niin epäsiistiä, ettei siellä voisi asua, saati kutsua ikinä ketään kylään. Olisinko silloin onnellisempi? Tuskin.

Missä vaiheessa muut ehtivät harrastaa, nähdä ystäviä, käydä kulttuuririennoissa, lukea tai jopa edistää akateemista uraa? Onko muidenkin elämä tällaista kaaosta?

lauantai 11. lokakuuta 2014

Elossa

Pitää kai kuitata tännekin, että ollaan koko perhe elossa. Onkohan kukaan edes kaivannut?

Paljon on ollut ajatuksia, fiiliksiä ja aiheita, joista postata. Mutta. Pelkkä arjesta päivä kerrallaan selviytyminen on ollut aikamoinen urakka.

Oivan hoidonaloitus on mennyt hyvin. Poika on siellä oma hurmaava, aurinkoinen itsensä. Hoitajakin huokasi, että jos kaikki lapset olisivat yhtä helppoja, olisi hänen työnsä iisiä. On meillä ehtit käydä kääntymässä silmätulehdus ja enterorokkokin. Mutta lapsilla on kaikki hyvin. Erityisesti jaksan iloita maailman parhaasta hoitotädistä, jolla molemmat lapset saavat käydä. Reilun kymmenen minuutin matka kotoa hoitopaikkaan on iso kirsikka kakun päällä.

Ainon uhman kanssa olemme eläneet todella vaikeaa vaihetta. Koti on kuin sotatanner 24/7. Seuraavaksi lähdemme purkamaan tilannetta ulkopuolisen avulla. 

Oma töihinpaluuni ei ole mennytkään ihan niin putkeen. Tai no, töihin paluu kylläkin. Pari viikkoa olin pihalla kuin lumiukko. Tuntui, että ohi sujahti liian nopeaan meneviä junia, joihin olisi pitänyt hypätä kyytiin. Nyt, kun olen ollut töissä takaisin kaksi kuukautta, olen päässyt mukaan niihin juniin ja saanut taas otteen omasta työstäni. Rinnallani on aivan upeita ihmisiä lähimpinä kollegoina ja posketon huumori lentää. Viihdyn avokonttorissa ja työssäni, vaikka ehdinkin jälkimmäistä pohdiskella perhevapaani aikana.

Mutta kroppani on reagoinut töihinpaluuseen todella vahvasti. Ensin alkoi oireilla selkä, jota semitutkittiin. Samaten lonkka ja olkapää. Sitten jyrähdin työterveyslääkärille, että nyt on aika tutkia tarkemmin ja tunnustaa, että kahden vuoden aikana määrätyt yhdeksän tulehduskipulääkettä eivät vain toimi. Seurasi ultraääntä, röntgeniä ja magneettikuvausta. Tulossa on vielä hermoratojen sähkötutkimus. Tuloksena lähetteet kolmelle eri erikoislääkärille ja tiedossa kolme leikkausta. Tiivistettynä: Olkapäässä ja lonkassa on ahtaumat. Jälkimmäinen on pakko leikata, muutoin  edessä on hyvin pian tekonivelleikkaus. Ei kiitos, ei vielä alle nelikymppisenä. Lantio on vieläkin "rikki" raskaudesta ja synnytyksestä ja siellä on kroonistunut tulehdus, joka tekee istumisesta hammastenkiristelyä. Käsissäni on paha hermopinne, johon ei auta muu kuin puukko. Olen juossut tutkimuksissa ja viime perjantaina oli juhlapäivä: sain vihdoin nimen jopa kolmekymmentä vuotta vaivanneille asioille, mutta joihin kukaan ei ole aiemmin ollut halukas paneutumaan. Terveydenhuollon toiminnasta (tai lähinnä sen toimimattomuudesta) voisin kirjoittaa pidemminkin, mutta se olkoon oma tarinansa se.

En tiedä, mitä blogille tapahtuu. Haluaisin jatkaa kirjoittamista, koska sanottavaa olisi ja postausideoita olisi pää pullollaan. Mutta tämänkin tekstin kirjoittaminen on hyvin vaikeaa, kun peukalo ja sen kaksi viereistä sormea ovat lähes tunnottomat. Teen jatkuvasti kirotusvihreitä, kun sormet eivät pelaa. Itkettää, kun en saa enää edes lasten nappeja kiinni, juomapulloja auki ja saksien käyttö on yhtä tuskaa. Olen yrittänyt säästää käsiäni, että kykenisin olemaan töissä viimeistelemässä isoa projektia ennen kuin minut kärrätään leikkaussaliin.

Mutta kaikesta huolimatta olen säilyttänyt positiivisen perusvireen. Vihdoin minusta löytyi kuvissakin näkyviä vikoja, joille VOI tehdäkin jotakin. Mäsästä kropasta tulee ehompi, näin uskon.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Vaatetuspulmia

Olen varmaan aiemminkin kertonut, kuinka vihaan vaateostoksia. Itselle tai lapsille. Isämiehen on niin helppo ostaa vaatteita. Hän ottaa yhden paidan ja yhdet farkut sovitustangolta, vetää ne sovituskopissa päälleen ja menee kassan kautta ulos.

Itse ostan harvoin uusia vaatteita. Kaupassa tuntuu olevan nyt tarjolla kaikkea muuta kuin mitä meikäläinen laittaisi päälleen. Ei vain iske. Onneksi vaatekaapista löytyi kivoja ennen lapsia -vaatteita, joihin ilokseni taas mahdun ja joissa kehtaa työmaallekin mennä.

Seikkailin iltatolkulla huuto.netissä, Facebookin lastenvaatekirppiksillä ja tori.fi:ssä metsästämässä Ainolle talvivermeitä. Jotenkin tuntuu ihan absurdilta ostaa Ainolle vaatteita, joiden kokonumero alkaakin ykkösellä yhdeksäisen sijaan. Hetkinen, missä välissä tuo taapero hujahti miltei metrin mittaiseksi?

Oli ylihinnoiteltua, rikkinäistä ja ylihinnoiteltua, ei-vettä-kestävää-ja-merkin-vuoksi-ylihinnoiteltua. Ei mitään järkeä. Bongasin jo muutaman omasta mielestäni sopivan, mutta sanavalmis tyttömme tyrmäsi suorin sanoin: "minähän en noin rumaa (= yksiväristä haalaria) päälleni pue". Totesin, että nyt on ehkä se aika, kun en voi enää hamstrata ulkovaatteita siten, että molemmat muksumme voisivat niitä käyttää. Onneksemme Aino on kuitenkin aika joustava ja pitää myös sinisestä ja vihreästä, turkoosista nyt puhumattakaan. Osa sisävaatteista kiertää siten pikkuveljelläkin, kun aika koittaa. Onneksi Ainon viimetalviset haalarit sopinevat pienemmälle tulevana talvena. Tai ainakin toivoa sopii. En ala, jos tässä pitää alkaa vielä toppavermettä metsästää koossa 86. En ala.

Vaatettamisesta tekee vaikeaa paitsi taaperon tarkentuva maku, mutta myös lasten(ulko)vaatteiden mitoitus. Se koko 104 ei olekaan välttämättä sopiva. On merkkejä, joissa on pitkät raajat, ja lyhyt selkä tai toisinpäin. On merkkejä, jotka ovat reilun kokoisia kaikkinensa. On Merkkejä, joita vähäänkään itseäänkunnioittava mammabloggari ostaa. (Ja joista tämä mamma ei ymmärrä pätkän vertaa.). Oli niin tai näin, löysin kuitenkin Naamakirjan lastenvaatekirpulta Ainolle sopivan, vain kokeillun Reiman talvihaalarin hintaan 55€. Jes, talvivaatekausi. Check. Done. Ai niin, entäs ne asusteet ja kengät...

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Lapsiluvusta

Olen aina ajatellut... Ei. En ole ollut ennen Isämiehen tapaamista yhtään varma siitä, että minusta tulisi joku päivä äiti. En kokenut olevani siihen valmis, eikä katastrofaalinen ensimmäinen avioliitto todellakaan luonut olosuhteita, jossa jälkikasvua olisi voinut millään muotoa suunnitella.

Kun olimme olleet Isämiehen kanssa yhdessä pari vuotta. Oli ostettu yhteinen asunto, menty naimisiin. Tuli vain sellainen tunne, että meidän lisäksi tätä kotia ja syliämme voisi rikastuttaa joku pieni.

Ensin tuli tulta ja tappuraa oleva pikkuruinen tyttönen, joka heitti koko elämän ympäri. Hyvällä tavalla. Muutti kaiken. Kun Aino kasvoi isommaksi, tuli tunne.

Olemme molemmat Isämiehen kanssa ainoita lapsia ja molemmat koimme, että olisi mahtavaa, jos saisimme Ainolle pikkusisaruksen. Kun yritys kesti kuukausi toisensa perään, vailla tulosta, ehdin jo pelätä, ettei kaivattua pikkusisarusta koskaan tulisikaan. Tuntui, kuin sydämeen olisi kaiverrettu jääpiikillä musta aukko, josta puuttuu joku. Tuntui, että en osannut ajatella mitään muuta kuin toise lapsen saamista. Kunnes sitten uuden vuoden aattona 2012 sain tehdä positiivisen raskaustestin. Sydänalassa muljahtaa vieläkin se valtaisa ilo, kun sain varmuuden, että pikkukakkonen olisi matkalla kotiimme ja syliimme. Elämäämme tupsahti aurinkoinen pieni suuri mies, joka täydensi perheemme kokonaiseksi. Tämä tyyppi on meidän perheen viimeinen vauva.

Nyt meillä on kaksi ihanan mahtavaa lasta. Terveitä, ihania, koko ajan oppivia. On mahtavaa seurata aitiopaikalta omien lasten kasvua ja kehitystä. Minulla on nyt levollinen olo, kun ei ole kuumetta. Ei vauva- tai raskauskuumetta.

Vaikka fyysinen olotilani ei kummassakaan raskaudessa ollut mitenkään kehuttava, silti sitä isoa mahaa ja sen sisältä kumpuavia potkuja on pieni ikävä. Ystävien kasvavia vatsoja on ihana seurata. Viime kauppareissulla edessämme oli ehkä pariviikkoinen, maksimissaan kuukauden vanha vauva. Yhdessä tuumin totesimme Isämiehen kanssa toisillemme hymyillen: "onneksi meille ei enää noin pieniä tule".

Tunne on varma ja kasvaa koko ajan. Meidän perhe on nyt valmis. Odotan innolla lasten kasvua, että koko ajan voimme tehdä enemmän ja enemmän isojen lasten juttuja. Vauvavuosi oli taas rankka, mutta siitäkin selvittiin yhdessä. Minä vanhenen koko ajan, eläminen ei ainakaan yhtään halvemmaksi pääkaupunkiseudulla käy ja minusta tuntuu hyvältä panostaa nyt työelämään. Työ-, päivähoito- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on haastavaa, mutta järkeilemällä, priorisoimalla ja rutiineilla siitäkin selvitään.