lauantai 31. joulukuuta 2011

Uusi vuosi


Minulla on tapana kirjoittaa vuoden vaihtuessa edellisen vuoden "testamentti". Mitä edellisen vuoden aikana opin elämästä ja ennen kaikkea itsestäni. Yleensä en ole myöskään tehnyt kuin yhden uuden vuoden lupauksen. Kasvaa ihmisenä. Siinä on mielestäni lupausta ja haastetta tarpeeksi. Etenkin tällaisella kärsimättömällä jääräpäällä, jollainen tunnustan olevani. Mutta nyt aion tehdä poikkeuksen. Aion tehdä uuden vuoden lupauksen. Mutta en itselleni, vaan tuolle rakkaalle pienelle. Hän on lupaukseni ansainnut.

Kuuntelen sydäntäni
Intuitio on ollut tärkeä osa valintojani jo pitkään. Aiemmin en kuunnellut sen viestejä, ja huomasin, että päädyin usein tekemään vääriä valintoja. Toki teen niitä edelleenkin, mutta intuitiota kuuntelemalla on elämä helpottunut huomattavasti. Tunteet ja intuitio ohjaavat yleensä oikeaan suuntaan. Vilpitön vanhempi viestii rehellisesti ja opettaa sitä samaa myös lapselleen. Olen tehnyt tiettyjä valintoja tulevan elämäni suhteen, mutta en kirjoita niistä vielä täällä, ennen kuin olen asioista virallisesti sopinut.

Olen läsnä
Lapsi tarvitsee vanhemman huomiota. Jakamatonta sellaista. Aika pian vauva antaa palautetta, jos olen paikalla, mutta en ole läsnä. Jo puolivuotiaana hän on mestari huomaamaan, jos ajatukseni tai huomioni on jossakin muualla kuin tässä hetkessä. Tiskivuori tai pyykki saa odottaa, tärkeintä on olla pienen kanssa. Koska pyykkiä tulee aina uutta, samoin tiskiä, mutta tätä hetkeä pienen kanssa en saa koskaan takaisin.

Rakastan lasta ehdoitta
Tunnistan jo nyt lapsessani samoja piirteitä kuin itsessäni. Hän vaikuttaa yhtä kärsimättömältä kuin minä itsekin olen. Se muistuttaa minua tästä haasteesta, jonka itse yritän selättää. Aino on selkeästi herkkä. Minun tehtävä on tukea Ainoa tässä herkkyydessä ja oltava hänen tukenaan uusissa tilanteissa. Tehtäväni on myös osoittaa, että uusien asioiden ei tarvitse olla pelottavia, vaan hienoja ja jännittäviä.

Rakkaus on rajoja
Tuleva vuosi tuonee mukanaan ensimmäiset uhman osoitukset. Haluan asettaa lapselle rajat. Onneksi olemme näistä rajoista isän kanssa samaa mieltä. Rajoja saa myös kokeilla. Turvallisesti, äidin ja isän kanssa.

Syli on avoin ja rakkautta riittää
Uskon, että aidosti rakastetusta lapsesta kasvaa luottavainen ja rakastava aikuinen. Sylini on aina Ainollemme avoin. Rakkaus on ja näkyy. Lupaan myös kertoa rakastavani.

Opin virheistäni
Teen jatkuvasti ihmisenä ja äitinä virheitä. Ne ottavat päähän, mutta olen oppinut sietämään niitä paremmin kuin ennen. Mutta yhdestä virheestä oppii enemmän kuin kymmenestä onnistumisesta. Siksi aion opettaa lapselleni, että epäonnistuminen ei ole katastrofi. Ja että virheiden määrällä ei mitata ihmisarvoa.

Pidän yhteyttä ystäviini 
Vanhemmuus on tällä hetkellä elämäni tärkein juttu, mutta elämään kuuluu muutakin. Tapaamiset ystävien kanssa ja omat harrastukset auttavat lataamaan akkuja. Vanhemman esimerkkiä seuraamalla lapsi oppii, että myös kodin ja perheen ulkopuolisilla sosiaalisilla suhteilla on arvoa ja merkitystä. Ja että tärkeitä suhteita täytyy hoitaa ja huoltaa. 

Ja tästä lähin lupaan kysyä itseltäni joka aamu yhden kysymyksen:
Miten juuri tänään voin voida hyvin, ja nauttia elämästäni?

tiistai 27. joulukuuta 2011

Vuosi sitten

Tasan vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin. Fiksusti työpaikan naistenhuoneessa. Sen näyttäessä kahta viivaa, istuin pöntön kannella ja mietin puolisen tuntia, mitä tämä tarkoittaakaan. Olin tuolloin jo pidemmällä raskaudessa kuin luulin. Olin laittanut pahoinvointini aiemmin syksyllä diagnosoidun ruokatorven haavauman piikkiin ja väsymys, no, tähän aikaan vuodesta en ole koskaan aiemminkaan ollut pirteimmilläni.

Eipä loppupäivänä töistä tullut mitään. Mutta vaikka kuinka yritin valmistautua ja varautua vauvan tuloon, jäi se kuitenkin pitkälti ulkoiseksi valmistautumiseksi. Olihan meillä kaikki vauvaa varten valmiina jo pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Mutta totuushan on se, että vauvaa varten ei osaa valmistautua. Etenkin, kun on ensimmäistä kertaa asialla. Kaikki tulee niin uutena, eikä asioita osaa vielä siinä vaiheessa, kun vauva on vatsan sisäpuolella, miettiä siitä näkövinkkelistä, kun hän on syntynyt. Mutta eipä hätää, ei äidin ja isän kuulukaan olla valmis vauvan syntyessä. Koska kuten aiemmassa postauksessani kirjoitin, vauva opettaa. Ja yhdessä oppiminen on ihanaa.

Nyt, vuoden kuluttua plussasta, olen yllättynyt monesta asiasta. Raskausajan raskaudesta ja siitä kaikesta, mitä vauva on tuonut tullessaan ja mihin kaikkeen hän vaikuttaa vain olemalla olemassa. Mutta sekuntiakaan en vaihtaisi pois, vaikka valvotut yöt, huutohetket, korvia vihlovat ääniharjoittelut ajoittain tuntuvatkin raskailta. Tänä iltana nostan maljan vuosi sitten elämämme muuttaneelle ihmeelle perheemme ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Tallinnassa.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Joulua

Tänä vuonna joulun tulo tuntuu aivan erityiseltä. Vauvahan tästä joulusta ei vielä muista mitään, mutta silti mieli on kovin herkillä. Kyynel on käynyt jo monen monta kertaa silmäkulmassa parina päivänä. En muista tällaista herkistymistä aiempina jouluina.

Olo on rauhallinen, kiireetön, mutta ennen kaikkea kiitollinen. Minulla on syytä olla niin paljosta kiitollinen. Sen kaiken rinnalla selkäkipu ja huonosti nukutut yöt unohtuvat. Nyt on hyvä pysähtyä nauttimaan, iloitsemaan ja rentoutumaan. Kaikki, mitä tarvitsen, on tässä. Vierellä Iso ja Pieni Rakas.

Hämäys ja harhautus

Ainolla on joskus vaikeuksia keskittyä syömiseen. Milloin ohikulkeva äiti, milloin kaaoksessa oleva vierashuone, milloin jokin muu kiinnittää tytön huomion ja syöminen jää toisarvoiseksi. Vaikkakin Aino pitää soseiden syömisestä, niin joskus jokin muu on kiinnostavampaa kuin ruuan saaminen. Tässäkin kirpparilta kahdella eurolla löydetty Brion Pelle-soittorasia on osoittautunut oivalliseksi apuvälineeksi. Kun sen laittaa ruokapöydäle soimaan, malttaa tyttökin keskittyä syömään vilkuilematta ympärilleen joka lusikallisen välissä. Eli hämäys ja harhautus toimivat.

Tämä aarre on pelastanut meidät jo monen monta kertaa, muulloinkin kuin syödessä. Kun Aino saa huutoraivarit, on Pelle tällöinkin apuna. Kun soittorasian laittaa soimaan vasten vauvan korvaa, niin aika pian huuto taukoaa ja Aino alkaa kuunnella musiikkia. Kun Aino on pahalla tuulella, Pelle saa hänet nauramaan. Kun olisi unten aika, ja Aino vaan vispuuttaa levottomana päätään ja käsiään, auttaa Pelle myös rauhoittumisessa. Varsin hyvin käytetty kaksieuronen siis.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Räplään puhelinta, tunnustan

Luin Taloussanomien jutun Räpläystä 24/7, meidänkin perheeseen tuli älypuhelin. Juttu kuulosti niiiin tutulta.

Sain mammalomalle jäädessäni anopilta vanhan nokialaisen. Viikon verran jaksoin sillä naputella tekstareita, kunnes sormenpääni olivat niin hellänä, etten voinut tehdä juuri mitään. Marssin myymälään ja ostin samannäköisen älypuhelimen (vain vanhempaa ja yksinkertaisempaa mallia) kuin mitä minulla oli töissä. Ja tottakai puhelimeen piti saada nettiyhteys.

Puhelimen avulla on niin helppo tarkistaa kaverien kuulumiset, saderintama vaunulenkille lähtiessä tai uusimmat uutiset. Kännykkä kulkee aina mukana ja sen avulla em. tsekkaus on mahdollista missä. Ja onhan tuo väline usein ainoa keino olla päivän aikana yhteydessä muihin aikuisiin. Ettei puhumani kieli kuulostaa guuguulta, kun palaan puolen vuoden päästä töihin. Silti arvostan kasvokkaistapaamisia niin paljon, että silloin kännykkä saa olla laukussa tai taskussa.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Mikä yllättänyt äitiydessä?


On tullut muutamaan otteeseen keskusteltua eri äitien kanssa, mikä asia on yllättänyt äitiydessä.

Minulla oli raskausaikana monia ajatuksia vauvan syntymän jälkeisestä ajasta. Että täysimetän puolivuotiaaksi, osaimetän vuosikkaaksi, teen kaikki soseet itse ja sitä rataa. Kuinka vähän loppujen lopuksi tiesinkään. Nyt, kun maidontuotanto on ajettu alas, tunnen haikeuden joka kerta sydämessäni, kun näen äidin imettävän lastaan. Surutyö kestänee vielä aikansa. Katkera en silti suostu olemaan. Soseista olen ottanut nyt sen kannan, että parempi tarjota sekä omatekoisia että kaupan soseita. Ettei sitten reissussa tule ongelmia.

Me päätimme kestoilla vauvan synnyttyä, mutta en voinut kuvitella, miten siihen hurahtaisin. Selailen usein vauvan päikkäreiden aikana kestovaippakauppoja netissä ja kuolaan ihanien kuosien perään. Harmittaa kovin, että meidän vaippavarastot ovat tällä hetkellä niin täydet, ettei uusille vaipoille ole tarvetta.

Se, miten pieni lapsi voi muuttaa vanhempiaan, on ollut suurin yllätys. Tunnustan olleeni hyvinkin suorituskeskeinen perfektionisti. Ainakin mitä töihin tulee. Äitinä en voi olla kumpaakaan. Vaikka tekisin kaikkeni, niin siltikin voisin tehdä jonkin asian paremmin. Ja äitiyteen kuuluva syyllisyys on seurana, teit asiat miten hyvin tahansa. Mutta kappas, en ole ottanut tästä stressiä.

Se on yllättänyt, miten paljon tunteita vauva herättää. Niin positiivisia kuin negatiivisia. Tunteiden määrä lienee sama, mutta vaihteluväli on suurentunut entisestään. Tämän saa tuta myös isä. Valitettavasti. Olen välttänyt kaikkien mahdollisten liikuttavien elokuvien, tv-sarjojen ja dokumenttien katsomista, koska alan vetistellä kuin Niagara. Herkistyn sellaisista asioista, jotka eivät liikuttaneet minua aiemmin. Ja kliseisesti sitä rakkauden määrää, jota omaa lastaan kohtaan tuntee, ei voi sanoin kuvata. Se on jotakin niin suurta ja upeaa. Myös se on yllättänyt, miten paljon vauvan kanssa täytyy käsitellä myös omia negatiivisia tunteita. Mitä kurjemmalla fiiliksellä olet itse, sitä pahemmin vauvankin kanssa menee. Vauva vaistoaa vanhemman stressitilan ja ketutuksen ja tällöin esim. nukutus kestää tupla-ajan normaaliin verrattuna.

Huolen määrä tuntuu olevan äideillä vakio. Syökö vauva tarpeeksi, juoko tarpeeksi, mikä itkettää, sattuuko johonkin. Kun vauva nukkuu ensimmäisen kerran täyden yön, herää äiti vähän väliä hereille, että onko nyt kaikki varmasti hyvin ja hengittääkö vauva.

Kokonaisvaltaisuus ja mustavalkoisuus. Se, miten tämä homma on todellakin 24/7 työtä ilman vapaapäiviä. Toki ymmärsin, että vauva muuttaa tullessaan kaiken, mutta ei siihen osaa silti varautua. Ja se, miten mustavalkoisesti asiat usein nähdään. Olet joko tai, ei sekä että. Et voi vain osakestoilla tai kantaa silloin tällöin. Olet mukamas joko täyskestoilija viherpiipertäjä, joka käyttää vauvalla vain luomuvaatteita ja tekee kaikki soseet itse omin pikku kätösin viljellyistä luomuvihanneksista sekä kannat lastasi aina joko kantoliinassa tai repussa. Tai sitten olet täyskertistelevä kerskakuluttaja, joka ostaa vauvalle merkkivaatteita vain P.o.P:lta tai Stockmannilta, ja kärräät lastasi hypersuperdesignvaunuissa, joiden hinta on nelinumeroinen. Et voi muka olla mitään tuolta väliltä. Itse väitän toisin. Asioita voi ja pitää tehdä, niin kuin itsestä parhaalta tuntuu ja joita jaksaa tehdä. Ristiriitaisia ohjeita ja suosituksia satelee joka suunnasta. Suositukset ovat VAIN suosituksia. Näin kohta puolivuotiaan vauvan äitinä usutan toimimaan rohkeasti omien arvojen ja tuntemusten mukaan. Jokainen tietää itse, millaiset tavat toimivat juuri tässä perheessä. 

Ehkä eniten on yllättänyt se, johon viittasin jo aiemmassa postauksessani. Miten paljon äidit kilpailevat keskenään. Kenen raskausaika oli kamalin, kenen synnytys pisin, kenen vauva oppii ensimmäisenä sitä, tätä, tuota. Onko tässäkin asiassa pakko kilpailla?

Vertaistuki rok. Haen tukea jo raskausaikana tutuiksi tulleilta äideiltä, joilla kaikilla on samanikäinen lapsi kuin itsellä. Samoin perhevalmennuksesta tuttujen äitien kanssa on mahtavaa tavata. Jotenkin se lohduttaa, että muillakin kärsitään rikkonaisista öistä, soseiden aloitusongelmista, vatsavaivoista, hampaiden tulosta tai rokotuksen aiheuttamista oireita. Ja toisilta voi kysellä, että onko muilla ollut vastaavaa kuin meillä.

Se on myös yllättänyt, miten sitä jaksaa, vaikka kuinka väsyttäisi. Viime yönä sain nukuttua sellaiset ruhtinaalliset nelisen tuntia. Silti on vain pakko jaksaa touhuta vauvan kanssa. Ja kyllähän sitä jaksaa. Kummasti sitä saa uusia voimia, kun vauva nauraa ääneen tai kiljahtelee riemusta äidin kasvot nähdessään.

I fell in love again

Laulelin toissapäivänä Ainolle Rajattoman Kevät-levyn kappaleita. Tyttö tuntuu tykkäävän niistä. Ehkäpä siksi, että kuuntelin paljon levyä viime keväänä ja hän tunnistaa kappaleet.

Siinä lasta sylissäni keinutellessani, hän tuntui katsovan suoraan sydämeni syövereihin, syvälle sieluuni. Koin valtavan rakkauden tulvahduksen käyvän lävitseni. Kuinka tuota pientä voikaan rakastaa näin paljon? Ei näin suurille tunteille riitä edes sanoja.

Pidin sitä sanahelinänä, kun kuulin lapsellisten tuttavieni hehkuttavan rakkauttaan lapsiaan kohtaan. Ei sitä tunnetta ymmärrä. Tietää vain, että olisi valmis kävelemään vaikka tulen halki tuon pienen puolesta. Sekunnin sadasosaakaan empimättä.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Meidän vauva on paras vauva

Lausahdus tuli mieleen sen erään valmisruokayhtiön mainoslauseesta. Mutta olen huomannut huolestuttavan seikan. Kaikkea lapseen liittyvää pitäisi suorittaa. Se saa kiiltävimmän kruunun, kuka pahoinvoi pisimpään ja rankimmin raskausaikana, kenen harjoitussupistukset veivät aikaisemmin sairaslomalle, kenen synnytys kesti yli kaksi vuorokautta.

Nyt, kun lapset ovat tässä maailmassa, kilpailu jatkuu. Kuka hymyilee ensimmäisenä, kuka saa ensimmäisenä hampaita, kuka kierii ensimmäisenä. Ja sitten puhutaan suloisilla termeillä kuten lapsentahtisuus. Kunhan meidän jälkikasvumme on se kaunein, nopein ja voimakkain, kehittynein ja osaavin yksilö kaikista.

Itsekin vertaan tytärtämme muihin. Siltä ei voi välttyä muita vauvoja tavatessa. Tuumaan vain, että "kappas, naapurin Kaisa osaa jo kääntyä" tai "onpa Kari taitava, kun osaa jo istua". En suostu lähtemään tähän kilpajuoksuun mukaan. En. Tämä kilpajuoksu kun on loputon suo. Aino kehittyy omaa tahtiaan, joka on kuitenkin eri kuin kenelläkään muulla vauvalla. Ainolle on yksi ainoa oikea kehitystahti. Hänen omansa.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Ensimmäinen

Kun nyt kirjoittuttaa, kirjoitetaan sitten urakalla.

Tajusin itsenäisyyspäivänä, että tämä itsenäisyyspäivä on Ainon ensimmäinen. Samalla tajusin, että jokainen päivä on hänen ensimmäisensä. Niin myös tuleva joulu ja pääsiäinen.

Pitäisi muistaa, että nauttisin näistä päivistä, jotka ovat neitokaisellemme ensimmäisiä. Ja jotka ovat aivan erityisiä, kun kyseessä on esikoinen. Yksikään näistä päivistä ei tule takaisin ja mahdollisen pikkukakkosen kohdalla tilanne on jo aivan eri. Liian usein päivistä nauttiminen jää arkisen arjen pyörityksen, loppumattomalta tuntuvan väsymyksen ja tunteen, että on unohtanut jotakin tärkeää, jalkoihin. Kerran päivässä huikaiseva onnen tunne valtaa minut. Juuri tässä minun kuuluukin olla. Juuri nyt. Elän elämäni parasta aikaa. Olkoonkin rankkaa, mutta päivääkään en vaihtaisi pois.

Hipelöin ja hihkun


Ainoa ei kiinnosta kääntyminen juurikaan. Paitsi puoli-istuvassa asennossa on aina käännyttävä kyljelleen. No, ehkä tämä tietää meille vanhemmille sitä, ettei tarvitse vähään aikaan etsiä kierimällä piiloon mennyttä vauvaa. Hyvä niin.

Sen sijaan meidän neitiämme kiinnostaa kaksi asiaa ylitse muiden. Kaiken hiplaaminen on yksi. Oli kyse sitten äidin tai isän naamasta, sohvatyynyistä, pehmoleluista. Yksi lempparilelu on tällä hetkellä ylitse muiden: biojätepussin suojakuori. Sitä Aino jaksaa rapistella lähes loputtomiin. Vanhempien naamaa on myös kiva puristella ja se varmistaa, että neidin kynnet pidetään lyhyinä. Naamaa myös vatkataan kuin muovailuvahaa siihen tahtiin, että voisi luulla, että jälkikasvumme on tuleva plastiikkakirurgi.

Toinen lempipuuha on hihkuminen. Tai pikemminkin kiljuminen. Mitä lujempi ääni, sen parempi. Sitten, kun kurkusta saadaan kajautettua hieno ja kova ääni, leviää pienille kasvoille mitä levein hymy. Pahimmillaan volumetaso lähenee melurajaa ja korvatulpat tai kuulosuojaimet olisivat tarpeen. Ainakin mamman pinna alkaa kiristyä, kun jälkikasvu harjoittelee äänenkäyttöä lukemattomia tunteja päivässä.

P.S. Ja unohdin mainita kolmannen asian. Tekniset vempeleet, oli kyse sitten kännykästä, tietokoneesta tai kaukosäätimsestä, kiinnostavat lastamme yli kaiken. Ainoa on ihan turha yrittää viihdyttää muilla keinoin, kun tv tai tietokone on päällä. Hän suorastaan suuttuu, jos hänet viedään kiehtovan näytön äärestä pois.

My way or your way?

Ennen Ainon syntymää pelkäsin äitini ja anoppini kommentteja ja opastusta vauva-asioissa. Pelkäsin, että he tuputtaisivat jatkuvasti neuvojaan. Anopin kohdalla pelko on osoittautunut turhaksi. Siitäkin huolimatta, että hän on aikoinaan työskennellyt kymmenen vuotta neuvolan terveydenhoitajana ja tietää siten "kaiken". Häneltä saa kyllä tarvittaessa neuvoja, mutta hän odottaa, että kysymme niitä. Hän ei tuputa, ei neuvo, eikä ohjeista. Hyvä niin.

Oma äitini on se murheenkryyni. Hän tuputtaa, ohjeistaa ja on neuvomassa koko ajan. Ja millä? Minun syntymävuoteni ohjeistuksilla. Ou jee! Suurin osa noista ohjeistuksista ei enää tänä päivänä edes pidä paikkaansa. Mutta yritäpä sanoa se yli-innokkaalle isoäidille...

Pahin yhteenotto sattui itsenäisyyspäivänä kummitätini luona. Meillä on tietyt nukutusrutiinit, joita toistamme, oli yö tai päivä. Nämä rutiinit eivät äidille käy. Usein nukuttaessa Aino itkeskelee vähän ennen nukahtamistaan. Äitini ei tätä kestä, koska "vauvaa ei saa huudattaa". Ymmärrän toki, että vauvan itku tuntuu hänestä pahalta, koska itse olin todella itkuinen ja paljon sairasteleva, vaativa vauva aikoinaan. Minä ärähdin kovaan ääneen, että meidän perheessä toimitaan meidän asettamien tapojen mukaan. Sitten, kun lapsenlapsi on mummolassa, toimitaan mummolan säännöin. Mutta tällöinkin pitää kunnioittaa niitä sääntöjä, joita lapsen vanhemmat ovat hänelle asettaneet. Luojan kiitos, tätä komppasi myös lastentarhanopettaja-kummitätini.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Kiljukaula ui

Kävimme taasen vauvauinnissa. Vähän jännitti, kun yksi kerta oli jäänyt viimeviikkoisten rokotusten jälkeen välistä. Mutta kappas, uintikerta sujuikin varsin mallikkaasti ja neiti nautti ensimmäistä kertaa uinnista. Sen tiesi siitä, että ääntä meidän kiljukaulalta alkoi tulla jo altaassa. Ja muutama hymykin saatiin aikaiseksi. Se on hyvä merkki, koska aiomme jatkaa uintia intensiivijakson päätyttyä jouluna.

perjantai 2. joulukuuta 2011

5 kk mittarissa

Aino on nyt viisi kuukautta. Minne tämä aika on oikein kadonnut?

Neuvolasta saatiin hyviä kuulumisia, paino ja pituus koko ajan kasvavat, omilla käyrillään, hitaasti, mutta koko ajan ylöspäin. Nyt mitat ovat 6170g ja 63 cm. Terveydenhoitaja oli tosi yllättynyt Ainon hyvästä istumaryhdistä (ei toki istu vielä ilman tukea) ja siitä, kuinka tukevasti tyttö jo seisookin. Toivottavasti tämä ei tiedä aikaista kävelemään ryhtymistä. Minä ja M aloimme molemmat kävellä 10 kk iässä. Saa nähdä, ottaako tyttö vanhemmistaan mallia.

Meillä on ollut nyt viikon verran hirveä kakkahärdelli. Tarkoittaa yhdeksää kakkavaippaa päivässä. Se alkoi viime viikonloppuna. En tiedä, onko syynä
a) kutiavat ikenet, tulevat hampaat
b) soseiden joukossa aloitettu liha
c) mun sairastama pöpö (pientä lämpöä ja kaikki lihakset kuin maantiejyrän jäljiltä, ei muita oireita)
d) joku mystinen pikkuvauva-ajan aiheuttaja.

Ja eipä neuvolan terveydenhoitajakaan osannut sanoa mitään. No, se ei ole mikään yllätys. Meidän terkka kun on muutenkin sellainen kohelo, jonka ilomielin vaihtaisin keneen tahansa muuhun meidän neuvolan kollegaan.

On meinannut mennä hermot, kun ehti jo tottua kerran päivässä toimivaan vatsaan. Nyt pahimmillaan joka vaippaa pääsee pesemään ja pesukonetta on saanut käyttää joka päivä normaalin kerran kahdessa päivässä sijaan. Silti ei ole antanut luonto periksi ottaa kertisvaippoja käyttöön. Kestoillen mennään jatkossakin.

Maitoasiaa

Lueskelin tuossa Kiintymysvanhemmuusperheiden blogia. Yleensä siellä on ihan hyvää asiaa, mutta tänään tyrmistyin ihan kunnolla. Aiheena oli Hukkaan heitettyä kultaa. Tekstissä ehdotettiin, että jos maitoa jää yli vauvalta, sen voisi juoda vaikka itse. Yääks, en varmana. Inhoan HYLA-maitoakin sen makeuden vuoksi. Saati sitten ajatus, että joisin omaa maitoani.

Olen tässä viimeisen kuukauden ajan miettinyt koko ajan enemmän ja enemmän maidon pumppaamista. On toki hyvä, että olen tähän asti jaksanut sitä tehdä, mutta motivaatio tehdä sitä laskee päivä päivältä. Mietin, missä vaiheessa lähden ajamaan maidontuotantoa alas. Kun toisaalta tuntuu tosi haikealta luopua siitä ja siirtyä pelkkään vastikkeeseen, kun kuitenkin 2/3 Ainon juomasta maidosta on edelleen mun omaa maitoa. Pyörittelen näitä ajatuksia jatkuvasti päässä. Joka toinen päivä olen lopettamassa pumppaamista, joka toinen päivä mietin jatkamista vielä kuukauden. Eilen tein vihdoin päätöksen, että joskus tämä homma on kuitenkin lopetettava ja päädyin pikkuhiljaa ajamaan pumppausta alas. Vaikka olen melkein oppinut vihaamaan tuota hurisevaa sähköpumppua, on pumppauksesta silti jotenkin tosi haikeaa laskea irti. Varmaan sama tunne kuin imetyksestäkin. Saa nähdä, kauanko tämä "alasajo" jatkuu. Olisi hyvä, että ainakin joulun jälkeen, kun lähdemme reissuun etelänaapuriin, ei tarvitsisi enää pumpata.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Isänpäivä

Tätä postausta olen muhitellut päässäni parisen viikkoa.

Isänpäivä. Päivä, joka monta vuosikymmentä (kyllä!) oli minulle melkein kirosana. Mitä juhlittavaa on "isässä", jolle en ole edes olemassa ja joka ei halua tietää minusta mitään? Laitoin äskeiseen lauseeseen sanan isä lainausmerkkeihin, koska mielestäni tätä arvonimeä tämä mies, jolta olen perinyt puolet geeneistäni, ei ansaitse. Päiväkodin ja koulun isänpäiväaskartelut olivat aina tuskaa, koska minulla ei ole myöskään ollut isoisää, jolle korttia väkertää. Siispä jouduin pakon edessä väkertämään kortin enolleni ja selittämään muille lapsille, että minulla ei ole isää. Siitä seurasi iloinen väittely, että kaikilla on isä - eipäs ole - onpas.

Lukiossa kirjoitin tulikivenkatkuisen aineen annetusta otsikosta "Onnellinen se lapsi, joka isänsä tuntee". Päädyin lukemaan aineen opettajan pyynnöstä koko luokalle. Kun pääsin lukemisen loppuun, huomasin useamman teiniangstisen nuoren silmäkulmassa jotakin kosteaa. Samoin itselläni, vaikka oli tuolloin pirun vaikea myöntää, että kaipasin isääni elämääni. Uskon, että isän puuttuminen on vaikuttanut tiettyihin asioihin elämässäni. On pakosti vaikuttanut.

Eräs ystäväni kysyi eräänä päivänä, mitä tekisin, jos isäni haluaisi pyyhkiä vuodet pois, pyytää anteeksi ja haluta olla osa elämääni. En haluaisi häntä enää elämääni. Liian monta vuotta on kulunut. Liian paljon on tapahtunut. En voi enää luottaa henkilöön, joka on pahiten pettänyt minut.

Nyt isänpäivä on saanut uuden merkityksen. Rakkaimmastani on kasvanut yhtä upea vieläkin parempi Isä, jota raskausaikana toivoin. Hän on läsnäoleva, aito, osallistuva, hassutteleva. Juuri sellainen, jollainen olisin toivonut oman isäni olevan. Silloin joskus.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Pikkujoulujen paras lause

Mamma oli ekaa kertaa "tuulettumassa" sitten Ainon syntymän. Oli työpaikan pikkujoulut. Oli aivan mahtava tavata ihania kollegoita, jutella ja syödä hyvää ruokaa keskeytyksettä. Ja juoda kaksi lasia viiniä. Nautin myös siitä, että sai jutella muutakin, kuin vain vauva-asiaa. Joitakin ihmisiä kun en ole nähnyt puoleen vuoteen! Tosin oli outoa, että käsille ei ollut mitään tekemistä. Huomasin sitten hypisteleväni pöytäliinaa ja käsilaukkua :-)

Pikkujoulujen paras lause ei suinkaan ollut ne muutamat kehut, joita sain "freesistä" ulkomuodostani, vaan viisaan kollegani lause: "omavalintaisesti lapsettomat ihmiset eivät omaksi onnekseen tiedä, mitä menettävät". Niin hyvin sanottu!! Koska en tiedä mitään niin upeaa ja mahtavaa, kuin olla äiti. Unelmoin moottoripyöräkortista 18 vuotta ja nyt kun unelma on totta, on se hienoa, mutta äitiys pesee sen mennen tullen sata - nolla.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Äidit ja erilaiset siivouskäsitykset

Äitini on käynyt meillä viime aikoina usein. Hoitamassa Ainoa, kun olen itse ollut huristelemassa kaksipyöräisellä. Nyt 18 vuoden unelmani vihdoin toteutui ja taskussa on tuore moottoripyöräkortti!

Joka ikinen kerta, kun äiti on täällä, jaksaa hän marmattaa kotimme epäjärjestyksestä. Tämän marmatuksen ääressä tunnen itseni (taas kerran) keskenkasvuiseksi kakaraksi, kun vastustan äitini yrityksiä sabotoida kotimme (hallittua) kaaosta. Ja toisaalta taas tunnen loputonta riittämättömyyttä. Olemme molemmat Mikon kanssa enemmän tai vähemmän epäjärjestelmällisiä ihmisiä ja meitä pikku kaaos ei häiritse. Kunhan löydämme tärkeät tavarat. Välillä minua jäytää kirvelevä syyllisyys siitä, etten pysty pitämään yllä yhtä hohtavan puhdasta kotia, kuin mihin äitini kykenee. Vähän tosin epäilen hänen sanojaan siitä, että kun olin itse Ainon ikäinen, kotimme oli kiiltävän puhdas kaikkialta. Millä ajalla äiti sen teki?

Mutta toisaalta, en halua äidin siivoavan täällä. Ihan siitä syystä, että äidin "looginen" säilytyspaikka on meidän mielestämme jotakin aivan käsittämätöntä. Pahimmillaan saattaa mennä viikkoja, jopa yli kuukausi, että löydämme tavaroita hänen jäljiltään. Vaikka huomaan muuttuvani vuosi vuodelta yhä enemmän äitini kaltaiseksi (josta en ole aina kovin onnellinen), niin siisteysgeenini olen ilmiselvästi perinyt isältäni. Tästä lisää lähipäivinä. Huomisen isänpäivän kunniaksi olen miettinyt omaa isääni, tai lähinnä isättömyyttäni paljon.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kestovaippaan hurahtanut

Minä olen hurahtanut kestovaippailuun ja nyt kestoilemme (tai siis vauva, en minä :-) ympäri vuorokauden. Itselleni ei tulisi mieleenkään käyttää kestositeitä. Ajatuksena ei vain houkuttele... Ainoastaan alkeellisissa mökkiolosuhteissa menemme kertistellen. 


Tässä perusteluita vaippavalinnallemme:
1. Ajatus siitä kemikaalimäärästä, joka saa kertiksen tuntumaan ihoa vasten kuivalta, hirvittää. Lisäksi Aino saa kertiksistä punaiset nivuset. No thanks!


2. Vuotovika. Kertikset vuosivat jostakin kohtaa useita kertoja viikossa. Kun siirryimme kestoihin, vuotovahinkoja ei ole tullut kertaakaan. 


3. Ja katso, maailma pelastuu. Ei sentään, mutta tehokkaasti kierrättävänä ihmisenä tonnien kertisvaippavuoret Ämmässuolla eivät juuri mieltä ylennä. Olisi vähän noloa sanoa: "Juu, olen mä paikallisen jätehuoltofirman leivissä, mutta täytän kaatopaikkaa kertisvaipoilla." Kertisvaippojen ja kestojen hiilijalanjälkiero on taatusti iso. Itse laskimme, että vaippaiän kestoilemalla, saisimme yhdistelmävaunumme "ilmaiseksi". Aika kova summa kertiksiin menee rahaa. Ja itseäni inhotti kertistellessä vaippojen jatkuva roudaaminen roskikseen. Paljon mieluummin roudaan niitä pesutupaan. Ja vaippojen imuteho senkun vaan paranee käytössä. 


4. Ulkoasu. Onhan nuo kestovaipat kuoseineen jotakin paljon kivempaa kuin tylsät valkoiset kertikset. Saahan äiti olla edes vähän turhamainen? Ja vaippojen shoppailu on kivaa!


5. Helppokäyttöisyys. Jos olen saanut äitini (kohta 66 v.) käyttämään kestovaippoja oikein, niin kuka tahansa oppii siihen. Äiti tosin kerran poissaollessani laittoi vaipan ulkopuolen vauvan peppua vasten ja etuosa oli vasten vauvan pyllyä, mutta so what? Imee se vaippa noinkin :-)


Ja vaikka olen itse hurahtanut vaippauskoon, en tuomitse kertisvaippojen käyttäjiä. Olen pyrkinyt rohkaisemaan kertistelijöitä edes kokeilemaan kestoja. Yksi kesto päivässä on 365 kertistä vähemmän kaatiksella vuodessa. Minut pelasti vaippaviidakolta Kestovaippayhdistyksen lainapaketti. Kun sai kokeilla erilaisia ja eri näköisiä, muotoisia ja kokoisia vaippoja, niin löytyihän se oma suosikkikin.

Mitkä ovat sitten omat suosikkimme? Itse suosittelen Ipanat-AIO:a (joka on vielä onesize) ja Hippu-vaippoja. Ipanat pitäisi olla sopiva vaikka koko vaippaiäksi. Ainoa miinus tulee tarroista, jotka menevät kovalla käytöllä jossakin vaiheessa koviksi, eivätkä enää pidä hyvin. Toimitusaika on tosi nopea, koska vaippoja tuntuu olevan aina varastossa. Hippu-vaipat eivät ole onesize, mutta niiden etu on nappikiinnitykset. Näiden vaippojen huono puoli on parin viikon toimitusaika. Niitä kun ahkeroi kaksi konalalaista äitiä. Öisin meidän superpissijäneiti käyttää Onnikkaan yövaippaa, joka kestää jopa 12 tuntia. Toki vaippa ei ole tällöin freesimmän tuoksuinen (haisee aamulla niin  vahvasti ammoniakille, että kaasunaamari olisi kova sana). Ja kun neiti Hienopylly vätisee, kun pylly on märkä, antaa coolmax-kuivaliina pienen hetken lisäaikaa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Minne katosi Minä?

Huomasin tässä eräänä päivänä, että puhun Ainolle "Äiti sitä" "Äiti tätä", "Nyt äiti tekee...". Tämän ominaisuuden huomasin jo synnytyssairaalassa tytön syntymän jälkeisinä ensimmäisinä päivinä. Olen huomannut myös puhuvani rakkaasta siipastani isukkina, en enää M:nä. Minne ihmeeseen minä ja sinä ovat sanavarastostani kadonneet?

lauantai 5. marraskuuta 2011

Itkua ja ostoksia

Kävimme Ainon kanssa ensimmäistä kertaa vauvauinnissa torstaina. Tapamme mukaan olimme paikalla liiankin aikaisin. Uusi paikka, ihmispaljous, äänet ja vesi oli herkkiksellemme liikaa ja itkuksihan se ensimmäinen uintikerta meni. Ohjaaja patisti meidät pois altaasta vartin jälkeen. Toivottavasti jatkokerrat menevät mukavammin.

Meidän oli tarkoitus tänään käydä katsomassa matkarattaita. No, muistimme onneksi torstaina, että eihän tänään ole pyhäinpäivän takia mitkään kaupat auki. Kävimme eilen kahdessa liikkeessä. Ensimmäisessä testasimme kolmia rattaita, Aino vätisi ja känisi niissä kaikissa. Menimme sitten käymään liikkeessä, josta ostimme keväällä yhdistelmävaunumme. Aino oli myyty. Vaunuista kurkki hymyilevä vauva. Päätös taisi olla selvä ja ensimmäinen ostos, jonka Aino päätti (nuorena se pitää aloittaa :-). Ei ostettu niitä edullisimpia vaunuja, eikä kalleimpia. Aino ihastui samaan merkkiin kuin mitä yhdistelmätkin ovat. Nyt eteisessä komeilevat limenvihreät Gesslein Swiftit. Koko perhe taitaa olla tyytyväinen.

Paitsi. Nyt, kun Ainolla on passi ja matkarattaat, alkaa matkakuume kolkutella vanhempien olkapäitä. Saa nähdä, lähdemmekö käymään etelänaapurissa joku viikonloppu. On se hassua, miten hotellitoiveet ovat muuttuneet sitten parisuhdeaikojen. Hotellista pitää saada vauvalle oma sänky ja jääkaappi on ehdoton varuste. Sinänsä "hirvittää" lähteä matkalle, kun äitini mukaan pakkaamme mökkiviikonloppuakin varten kuin olisimme lähdössä naparetkelle. Ja porukan pienimmällä matkalaisella on isoin kassi, kas kummaa?

Arkea ja onnea


Meillä asuu Arki. Se on enimmäkseen tylsä ja harmaa, mauton, väritön. Arki täyttää pyykkikorin (etenkin kestovaippaperheessä), astianpesukoneen ja kokoaa tavarakasoja sinne, tänne, tuonne. Kaikki tärkeät tavarat ovat vuorotellen hukassa. Arkisin en edes muista, mikä viikonpäivä on. Paitsi perjantaina. Silloin muistan, että nyt alkaa se perheen yhteinen aika.

On arki kivaakin välillä. Arki on tuoksuva pyykki. Arki on kymmenen kilometrin vaunulenkki syksyisessä auringonpaisteessa. Arki on ääneen hekottava vauva. Arki on mammakaverin kanssa vietetty vertaistukihetki. Arki on kerran viikossa syöty lämmin lounas.

Mikä univelka? Aino nukkui pitkään yöt yhden varikkopysähdyksen taktiikalla. Nyt neiti on alkanut heräillä jopa kolmesti yön aikana ja ähistä väliajat. Ja äiti nukkuu huonosti. Mutta silti. Onnellisuuden tunne on valtava. Tuntuu käsittämmättömältä. Minulla on maailman rakkain lapsi. Niin rakas, ettei sitä tahdo edes ymmärtää. Sydän pakahtuu, kun katselen häntä.

Kävimme nelikuukautisneuvolassa. Onneksi ei tarvinnut piikittää. Aino oli kuukaudessa venähtänyt 3,5 cm ja paino laahaa sen takia vähän jäljessä. Tuoreet mitat ovat 5690g ja 60,5cm. Komeasti on tyttö kirinyt ikätovereitaan mitoissa kiinni. Lääkäri totesi, että Aino on kirinyt myös kehityksessä valtavasti kiinni. Aino on jäntevä ja piakkoin saamme nähdä tyttösen kierähtävän vatsalleen. Sittenpä loppuu sohvalla makuuttaminen... Ja lopuksi lääkäri kysyi hymynkare suupielissään: "Onko Aino ikinä hiljaa"?


keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Äiti ikävöi


Pienet, ihanat asiat saavat minut pillittämään nykyisin poikkeuksetta. Äitiys on tehnyt sen, että kaikki tuntuu nyt jotenkin suuremmalta sydänalassa. Kun liikutun, liikutun oikeasti niin paljon, että vedenpitävä ripsari on ihan paikallaan. Kun riepoo, riepoo tyyliin muutan-pippurimaahan-enkä-tule-enää-ikinä-takaisin-lähden-nyt-tuosta-ovesta-älkää-ikinä-soitelko-perään.

Omituisin, ja samalla ihanin tunne on kuitenkin ikävä. Ikävä omaa lasta. Silloinkin, kun lapsi on ihan lähellä. Kuten viime viikonloppuna. Kävimme miehen kanssa kaksin kaupassa, kun tyttö oli anopin hoidossa mökillä. Oli tyttöä aivan tolkuton ikävä. Tänään menen käymään ihanan työkaverini luona, joka asuu tuossa lähellä. Vaikka tätä ihmistä onkin ihana tavata (monestakin syystä), luulen, että kipitän takaisin kotiin aika nopeasti. Ei sen takia, että epäilisin, ettei isi pärjää tyttärensä kanssa kahdestaan, vaan että pikku Rakasta on niin kovin, kovin ikävä.

Joskus kaipaan lasta myös tämän nukkuessa pitkään yöllä. Välillä tekisi mieli kiivetä sivuvaununa toimivaan pinnasänkyyn lapsen viereen, ja nukkua ihan lähellä, melkein iholla.

Vaikka milloinpa rakkautta on järjellä selitetty, ja miksi edes tarvitsisi. Tätähän se on, äitiys. Silloinkin kun ei jaksaisi, jaksaa kuitenkin. Ja vaikka kuinka haluaisi karata kesken päivän, ei ikimaailmassa pystyisi lähtemään tuon pienen luota. Joka päivä ihmettelen, mistä ihmeestä tuo pieni ihminen on tullut, ja miten kukaan ikinä on uskonut sen minun hoitooni.

Ja joka päivästä, kun saan lastani hoitaa ja ikävöidä, olen loputtoman kiitollinen.

torstai 20. lokakuuta 2011

Kierosilmäinen kannibaali

Sen, että tyttäremme on draamaprinsessa, olen tiennyt alusta saakka. Jos ruoka ei ole sillä punaisella minuutilla suussa, kun hänellä on nälkä, saa paheksuvia katseita ja korviavihlovaa mölinää.

Nyt, kun tyttö on jo kolme ja puoli kuukautta, alkaa hänestä paljastua uusia puolia. Meidän neiti on paljastunut kannibaaliksi. Kierosilmäiseksi sellaiseksi. Mikään tarkoitukseen suunniteltu hieno designpurulelu ei kelpaa, vaan neiti nappaa sormestani kiinni, tuijottaa sitä hartaasti silmät kierossa ja sitten vetää sen määrätietoisesti suuta kohti. Ensin lussutetaan, mutta sitten purraan oikein kunnolla. Melkein sattuu. Onhan se jotenkin söpöä, kun toinen jyystää hampaattomilla ikenillään sormea, mutta minun puolestani vauvamme voisi suunnata puruvoimansa siihen tarkoitukseen suunniteltuun leluun.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Työnä äitiys?

Luin Vau.fi:stä juttuja, joissa puhuttiin siitä, onko äiti ura-äiti vai kotiäiti. Eräs äiti sanoi, että "Tämä kotonaolo lasten kanssa on se mun juttu."

En ole koskaan ollut vauvakuumeinen. Ja olen ajatellut olla kotona vain määrällisen ajan. En ole kotiäiti-tyyppiä, joka leikkii lastensa kanssa ja leipoo pullaa siihen asti, kun nämä menevät kouluun. Se vaan ei ole mun juttu. Se on varmasti hyvä ratkaisu monille perheille, mutta en itse voisi kuvitellakaan olevani kotona siihen asti, kun Aino täyttää kolme vuotta. En vain osaa kuvitella. Ehkä sillä, että satun rakastamaan työtäni, omaan mahtavan pomon ja työkaverit, on jotakin tekemistä asian kanssa :-)

Itse menin päiväkotiin kolmen kuukauden iässä. Nyt ei tulisi mieleenkään laittaa Ainoa hoitoon. Ei todellakaan vielä. Mutta kun Suomessa on niin laadukas päivähoitojärjestelmä, joka pitää lapsen virikkeellisenä (virikkeellisempänä kuin minun kanssani kotona, uskallan väittää), niin miksi ihmeessä olisin kotona vuotta pidempään, jos en koe sitä omaksi jutukseni?

Toki ymmärrän, etten voi enää töihin palattuani painaa töissä ympäripyöreitä päiviä, kuten tähän asti on tullut välillä tehtyä. Mutta mielestäni se on vain hyvä asia. Äitiys on irrottanut minun täydellisyyden tavoittelusta ja suorittamisesta. Ehkä kykenen mammalomalta palattuani viemään nämä opit myös työelämään. Toivon niin.

Ihanata, ihanata ja lässynlässynlää

Olen innostunut lukemaan mammablogeja. Mitä realistisempi, (itse)ironisempi ja sanan säilää taitavammin käyttävä blogisti on kyseessä, sitä innokkaammin tekstejä luen. Olen törmännyt myös niihin blogeihin, jossa kaikki on ihanaa vaaleanpunaista hattaraa, kaikki on täydellistä, vauva ihmeellinen ja lässynlässynlää. Ei siinä mitään, että hehkuttaa äitiyden onnea. Itsekin olen välillä vähällä haljeta onnesta, kun katson tuota pientä.

Mutta rajansa kaikella. Kaikilla meillä on päiviä, kun joku asia (vaikka vain vauvaan liittymätön) ottaa päähän, unet ovat jääneet liian lyhyiksi tai muuten vaan laadultaan huonoiksi tai itsellä ja/ tai vauvalla on känkkäränkkäpäivä. Tämä pitää uskaltaa sanoa myös ääneen.

torstai 13. lokakuuta 2011

Ystävyydestä


Kahtiajako on helppoa, joko olet krapulalle immuuni bilehile, joka on Duracel-pupun kaltaisesti aina liikenteessä TAI elämäänsä kyllästynyt ja tylsä vaimo tai kotiäiti, joka kulkee isolla autollaan kauppakeskuksesta toiseen.

Minun ystäväni, meidän ystävämme entisestä elämästä ovat säilyneet, vaikka saimmekin lapsen. Ja yhteys niihin ystäviin, jotka ovat lapseutuneet ennen meitä ja vuosien saatossa yhteys on "väljähtynyt", on kasvanut uudestaan tiiviimmäksi. Tästä iloitsen erityisesti. Eniten kuitenkin ihmettelen sitä, että ystävyys muutamaan lapselliseen perheeseen on väljähtynyt. En tiedä miksi. Onko lapsiperhe-elämä niin kiireistä, ettei ehdi kuulumisia kysyä, etenkin, kun olemme samassa elämäntilanteessa?

Vaikka keskustelu varsin usein lapsettomien ystävienkin kanssa kääntyy lapsiin, lapsuuteen ja perheisiin, ei mikään tunnu muuttuneen radikaalisti. En usko, että vanhemmuus muuttaa ihmisten luonteenpiirteitä. Jos olit aiemmin kerskakuluttaja, tuskin ostat lapsellesikaan vaatteita kirpparilta. Tai päinvastoin. Vanhemmuus ja lapsen saaminen rajoittaa liikkumista ja poissulkee spontaanit pitkät illalliset viinien kera. Lapsi on korkeintaan hidaste, ei este.

Ajattelen vähän niin, että jos jotain ihmistä ei voisi vähempää kiinnostaa mun "vauva-kuulumiset" häntä ei myöskään mun elämä kiinnosta, koska siitähän se pääosin koostuu tällä hetkellä. Ja jos jotain ei kiinnosta niin fine, ei tarvitse pitää yhteyttä, niitäkin löytyy joita kiinnostaa. Onneksi. Toivoisin vielä löytäväni ystävän sellaisesta äidistä, jolla on samanikäinen lapsi kuin Aino. On mahtavaa kysellä kaikkea niiltä ystäviltä, joilla on vanhempi tenava kuin Aino, mutta jotenkin kaipaisin vertaistukea samanikäisen vauvan äidiltä.

Hurja biletys (ei tosin ole koskaan kuulunut vahvasti elämääni) on tällä erää ohitse, mutta koen elämäni olevan sisällöltään rikkaampaa kuin koskaan aiemmin. Ollakseni rehellinen; kaipaanhan minä niitä hetkiä, kun olin nopea(mpi) lähtijä, sain nukkua täysiä öitä ja sain parantaa maailmaa ystävien kanssa pitkälti aamuyöhön tai tanssia varpaani mustiksi. Rakastan kuitenkiä Ainoa ja hänen tuomiaan muutoksia elämässäni täysiä yöunia tai sunnuntaibrunsseja enemmän, ja jos se jonkun mielestä on käsittämätöntä tai elämän hukkaan heittämistä, niin voin vain sääliä.



Imetyksestä, taas kerran

Johan rohvessori Erkki Savilahden kirjoitus (Korvike samanveroinen rintamaidon kanssa) sai keskustelupalstat täyteen. Tutkimuksia on suuntaan ja toiseen, mutta yhdestä asiasta olen Savilahden kanssa samaa mieltä: henkisesti ja fyysisesti hyvinvoiva äiti tarjoaa kokonaisvaltaisesti satavarmasti parempaa hoitoa kuin itkien imettävä. Imettämisellä ei ole mitään tekemistä hyvän äitiyden kanssa. Ja korvikkeellakin kasvaa fiksuja ja filmaattisia lapsia.

Silmän ympyriäisinä luin tämän päivän Hesaria, jossa oltiin taas tehty "laatujournalismia" ja kysytty äideiltä mielipidettä korvikkeista. Yksi sanoi, että "Ajattelin jopa, että lapsi alkaa vihata minua, kun ei saa minun tuottamaani maitoa." Hei haloo, ei se 4,5 kk vauva ymmärrä, mistä se ruoka tulee. Pääasia, että masu tulee täyteen!!

Mielestäni asiassa on kaksi pointtia:

1. Ne, jotka voivat imettää ja maitoa tulee, imettävät.

2. Ne joilla maitoa syystä tai toisesta ei tule, joilla imetys ei jostain muusta syystä onnistu tai joiden vauvat eivät yksinkertaisesti tissiä huoli, syöttävät korviketta.

Sinänsä sanana korvike on aivan kamala. Se on syyllistävä sana niille, joilla imetys ei syystä tai toisesta onnistu. Tämä on korvike sille "aidolle". Etenkin tässä yhteiskunnassa, jossa imetys on kaiken autuaaksitekevä asia, niin ei pitäisi syyllistää niitä äitejä, jotka syystä tai toisesta käyttävät vastiktta.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Jutella vai ei?


Sosiaalisena ihmisenä minä olen sujuvasti jutustellut säästä, bussien aikatauluissa pysymisestä, pysäkkien siivottomuudesta aina niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa. Joskus vasta jälkikäteen mietin, mitä meninkään päästämään suustani ja mitä juttutoveri mahtaa kaltaisestani moottoriturvasta ajatella. Vauvasmalltalk on vaikeampaa.

Yleensä muiden samanikäisten vauvojen äitien kanssa käymäni keskustelut koskevat usein ikää ja sukupuolta. Minkä ikäinen, minkä niminen? Bussissa olisi hyvä tilaisuus jutella. No vielä mitä, eräs päivä aiemmin bussiin noussut äiti oli vaunuineen poikittain välikössä ja valitti suureen ääneen kännykkäkaverilleen, kuinka HÄN joutuu väistämään, kun joku toinenkin TUNKEE kyytiin. Ja loppumatkan sain tulikivenkatkuisia vilkaisuja. Bussimatkan aikana kun voisi jutella vaikka tutin käytöstä, vauvanvaatteista, kestovaipoista, rattaista, luonteesta, vatsavaivoista, vauvaharrastuksista tai vauvakerhojen tarjonnasta.

Mutta usein, vaikka oltaisiin samassa elämäntilanteessa, ei toinen vaunuttelija puhua pukahda. Ja juu, voisinhan itsekin avata suuni, mutta jos toinen vain ihastelee bussin kattoa ja lamppuja selkä minuun päin, en kovin innokkaasti ole avaamassa keskustelua.

tiistai 4. lokakuuta 2011

3 kk täynnä


Ainon nuha onneksi meni ohi. Sen sijaan Aino sai viime perjantaisista 3 kk rokotuksista känkkäränkän ja lämpöä. Onneksi ei noussut sen korkeammalle kuin 37,5 ja sekin laski supoilla. Viikonloppu meni itkeskellessä. Oli tosi kurja katsoa, kun toisella oli paha olla.

Neuvolasta saimme hyviä kuulumisia, Aino on yli tuplannut syntymäpainonsa ja painaa nyt 5240 g ja pituutta löytyy 57 cm. Ei siis todellakaan mikään pikkuvauva enää. Kun neitiä kanniskelee vähänkään pidempään, saa hauiksetkin kaipaamaansa reeniä.

Ainon pienen syntymäkoon takia aloittelimme maistelemaan soseita viikonloppuna. Olin varautunut siihen, että Aino sylkee soseita päin näköä, päristelee ja marisee, että mitä kummaa se mamma työntää suuhun, mutta vielä mitä. Ainohan söi pari teelusikallista kuin vanha tekijä, ja tuntui vain haluavan lisää. En uskaltanut kuitenkaan antaa, ettei äkkiseltään tule vatsanpuruja.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Karhunpoika sairastaa

Meille on iskenyt ensimmäinen tauti. Onneksi vain nuhaa, mutta tosi kurja katsoa, kun toinen rohisee ja on tukkoinen. Kuumetta ei ole, eikä yskää. Ikävää tuntea olevansa "kädetön", kun ei voi toisen olotilaa juurikaan helpottaa. Parane pian, kulta pien!

Isovanhemmat, ihana rikkaus!

Ajan nyt loppuun viime syksynä kesken käynyttä moottoripyöräkorttia. Jotta pääsen irrottautumaan pariksi tunniksi, on apuun kutsuttava isoäidit. Vaikka olen vähän surullisena siitä, ettei Ainolla ole laisinkaan isoisää, iloitsen kuitenkin siitä, että hänellä on kaksi aktiivista ja innokasta isoäitiä. Jotka vielä kaiken lisäksi asuvat sen verran lähellä, että heidät on helppo kutsua apuun. Ja avuksi äidit ovat olleetkin. Ihan uskomattoman paljon.

Lähinnä turvaudun omaan äitiini. Hän kun on eläkkeellä ja hänellä on enemmän aikaa. Hänelle voi soittaa, kun Aino oppii uuden taidon ja hän on siitä aidosti yhtä ilahtunut ja ihmeissään kuin minäkin. Toisaalta mummin kanssa voi myös keskustella, kun vauva-arki alkaa ahdistaa. Mummilla on (lähes) aina aikaa, syli Ainolle ja korvat minulle. Mutta toisaalta, on hyvä, ettei äitini pääse aina paikalle. Että sitten soitan anopille, jonka haluan olevan yhtä läheinen Ainolle kuin äitini. 

Nyt huomaan, kuinka mahtavaa on, kun äiti asuu tarpeeksi lähellä (mutta silti tarpeeksi kaukana). Hänestä on tullut korvaamaton. On aivan uskomattoman ihanaa, että Ainolla on mumminsa. Koska itselläni on aina ollut läheinen suhde omaan isoäitiini. Se suhde on ainutlaatuinen. Olen niin kiitollinen, että Ainolla on mumminsa. Mummi on aivan paras.

Kiitos äiti. 

torstai 15. syyskuuta 2011

Iso vauva

Vaikka meidän Aino on muita kanssakulkijoitaan pienempi, kasvaa hän omilla käyrillään vauhdikkasti.

Tämä tarkoittaa sitä, että äidin ja isän pitää yllättävänkin pian valmistaa koti liikkuvaa vauvaa varten. Suojata pistorasiat, ettei neiti uusisi äitinsä jekkua, työntää kaksi sukkapuikkoa kas, niin sopivan kokoisiin reikiin. Kyllä, tämäkin on tullut testattua.

Kaikki rikkoontuva pois pikkukäsien ulottuvilta. Samoin sähköiset laitteet, joiden nappuloita on tosi kiva painella. Ja kun asiaa katselee vauvan näkövinkkelistä eli lattialta, on koti täynnä kukkuloita (vanhanaikaiset kynnykset) ja kovia nurkkia, joihin voi lyödä päänsä. Ja jos lapsi yhtään äitiinsä tulee, kolhii hän jatkuvasti itseään. Onneksi on vauvavakuutus!

Pikkuvauvan kanssa on kohtuullisen helppoa. Vauva syö ja nukkuu, nukkuu ja syö. Ja vähän jaksaa seurustellakin. Mutta sitten, kun vauva kasvaa isommaksi, vaatii hän seuraa, jolloin häntä ei voikaan jättää torkkumaan sohvannurkkaan, kun äiti itse syö tai keittelee pulloja. Vaan vauva pitää ottaa toimintaan mukaan. Onneksi on kantoliinat ja Manduca!

Ennemmin kuin huomaammekaan, juuri päätään pystyssä pitämään oppinut ja ääneen hekottava vauvelimme sylkee soseita äidin päälle, pöydälle ja lattialle, nousee pystyyn ja alkaa liikkua. Mihin aika katoaa?

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Isyysloma rok

Mieheni oli isyyslomalla. Vasta nyt. No, kun prinsessa päätti tulla maailmaan etuajassa, mieheni vietti silloin kesälomaa. Nyt saimme nauttia kahdesta viikosta isyyslomaa. Se teki meille kaikille hyvää.

Isä esim. kuuli ensimmäisenä Ainon hekottavan ääneen. Myös pään pystyssä pitäminen kehittyi valtavasti isyysloman aikana ja isi taisi tajuta oikeasti, miten vauhdilla meidän vauva kasvaa. Ja mikä tärkeintä, isä sai viettää paljon aikaa Ainon kanssa. Ehdimme tehdä vaikka mitä, vaikka tärkeintä oli viettää laatuaikaa perheenä.

Ainosta on tullut hassusti vinkuva pikkutyttö, jonka vain vaivoin tunnistaa samaksi vauvaksi kuin hän oli syntyessään. Katselimme juuri ensipäivien kuvia ja voi hyvänen aika, miten pieni rääpäle tuo nyt jo viisikiloinen vaavi oli silloin!

Minulle isyysloma oli "lomaa", siinä mielessä, että minä sain ottaa iisimmin ja levätä. Isä hoiti esim. suurimman osan syötöistä ja minä san keskittyä rentoutumiseen ja maidon pumppaamiseen. Nyt jaksan taas ihan eri tavalla pyörittää perusarkea.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Kotiäidin elämää


Kodissamme asuu draamaprinsessa. Jos ei ruoka ole suussa sillä punaisella sekunnilla, kun neiti päättää, että hänellä on nälkä, karjutaan naama punaisena, silmistä vedet tirskuen. Tämä vaatii etenkin julkisilla paikoilla ennakointitaitoja. Olen aikapäiviä sitten menettänyt tittelini Maailman Käsimättömimpänä Ihmisenä. Ja en viitsi edes aloittaa, minkälaisia äänimerkkejä kestovaippakokeilumme saa aikaiseksi. Draamaprinsessamme taitaa olla herkkähipiäinen. Heti, jos kestovaikka on märkä, alkaa huutokonsertti.

Meillä oli vähällä syttyä kolmas maailmansota pari viikkoa sitten. Mies totesi, "sulla kun on päivisin niiiin paljon aikaa". Hän käsitti vasta nyt isyyslomalla, miten vähän päiväaikaan ehtii tehdä. Etenkin eilisen kaltaisena päivänä, kun neitisemme nukkuu päivällä vain muutaman minuutin mittaisia torkkuja. Kun hän heräsi, eikä lähellä ollutkaan Suurta Viihdyttäjää (= lue: äiti tai isä), taas karjuttiin. Välillä tuo draamaprinsessuus jaksaa huvittaa, mutta joskus, kun mies on päivisin poissa kymmenen tuntia putkeen, aika tuntuu piiitkältä. Sitten, kun hän tulee kotiin, nostan neidin isin syliin hetkeksi, että saan esim. edes kerran päivässä lämpimän ruuan.

Edellä mainittu vuodatus saattaa kuulostaa siltä, että katkera kotiäiti vuodattaa. Päinvastoin, nautin äitiydestä jopa enemmän, mitä odotin. En vaihtaisi hetkeäkään pois, kun saan mölistä googookieltä, tanssia ihanien   lempibiisieni tahdissa vauva sylissä ja laulaa mukana, vauva näyttää siitä nauttivan, vaikka ääneni ei olekaan alkuperäisesityksen tasolla. Ja loputtomasti jaksan katsella noita suloisen pieniä kasvoja, olivat ne sitten unenrauhalliset tai leveässä hymyssä.

perjantai 26. elokuuta 2011

Ei kannata olla superäiti

Luin Hesarista hyvän jutun: "Superäideillä" on kohonnut masennusriski


Artikkelissa kerrotaan, että "Washingtonin yliopiston tutkimuksessa selvisi, että masennukseen viittaavista oireista kärsivät useammin työssäkäyvät äidit, jotka uskoivat selviävänsä kodin ja työn yhdistämisestä ilman mainittavia uhrauksia tai apua. Vähemmän masennusoireita oli äideillä, jotka eivät vaatineet itseltään tai työuraltaan yhtä paljon."


Minun mielestäni tässä ei ole mitään yllättävää. Äitiyttä EI voi suorittaa ja varsinkaan yhdistää täydelliseen työn hallintaan. Yksi ihminen ei repeä kaikkeen. Johonkin suuntaan pitää tehdä myönnytyksiä. Millaisia myönnytyksiä tämä äiti tekee tulevaisuudessa, kun aikanaan palaan takaisin töihin, jää nähtäväksi.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Työpaikalla käymässä

Kävin eilen työpaikalla. Ensimmäisen kerran sitten... kesäkuun. Oli aivan ihana tavata työkavereita, halia ja vaihtaa kuulumisia. Niin montaa ihmistä tuntui vauva-arkemme kiinnostavan. Useiden ihmisten kanssa on viesteilty muutenkin, ja se on osatekijä, joka pitää mamman järjissään kotona.

Käyntini vahvisti mielessäni kaksi asiaa. Äitiyslomalla on ihana olla, eikä töihin ole tällä hetkellä yhtään ikävä. Mutta toisaalta, tuo työ ja työyhteisö on juuri SE, johon haluan vuoden päästä palata. Syitä on monia. Haasteelliset, mielenkiintoiset työtehtävät, joissa voi myös kasvaa, mielenkiintoinen toimintaympäristö ja ala, joka oikeasti kiinnostaa. Ihana pomo ja mahtavat kollegat eivät ole pienin syy palata.

maanantai 22. elokuuta 2011

Äidin mielenterveyden raaka-aineet

Puhtaat vaatteet.
Ulkoilu.
Lämmin ruoka, vähintään kerran päivässä, mieluiten kaksi.
Aikuinen juttuseura. Säännöllisesti.
Netti ja vertaistuki.
Ei vauvaan liittyvä tekeminen, oli se sitten ruuanlaittoa, siivoamista, marjanpoimintaa tai vaikka kaupassakäyntiä. Oma aika, käytti sen sitten millä tavalla tahansa.
Toimiva tukiverkosto.
Riittävän pitkät yöunet ja/ tai taito nukkua päikkäreitä. Muuten alkaa v-käyrä nousta uhkaavasti ja isi tekee pitkää päivää, ettei tarvitse tulla tulta syöksevän lohikäärmeen luokse iltaisin töistä.
Toimivat apuvälineet, mm. sitteri ja kantoreppu.

Onnea on

Pikkuneidin nimiäiset ovat nyt ohi ja ihanaa, kun tyttöstä saa nyt kutsua oikealla nimellä muidenkin kuullen. Juhlat menivät hyvin ja neitikin oli varsin edustuskelpoinen. Sinänsä harmitti, ettemme voineet kutsua kaikkia haluamiamme ihmisiä paikalle, koska nytkin tupa oli tungokseen asti täynnä ja hikikarpalot helmeilivät useammankin otsalla. Tunnelma oli tiivis, mutta lämmin. Vieraat viihtyivät ja puheensorina oli vilkasta. Oli ihana nähdä hymyileviä, rakkaita kasvoja. Yritin painaa tunnelman mieleni perukoille, sitä kun ei saa tallennettua kuviin, vaikka kuinka yrittäisi.

Nimeksi valitsimme jo raskausaikana Aino Vilhelmiinan. Vilhelmiina on isoäitini toinen nimi ja etunimeksi halusimme perinteisen suomalaisen nimen, joka sopii yhteen sukunimen kanssa.

Viime yönä en saanut yösyötön jälkeen heti unta, vaan kuuntelin isin hiljaista kuorsausta ja katselin noita kahta elämäni tärkeintä ihmistä. Miten olenkaan onnekas? Rinnallani on upea aviomies ja vieressäni pieni Rakas. En väsy ikinä katselemaan noita ihastuttavia pieniä kasvoja ja niiden lukuisia ilmeitä. Etenkin nukkuvassa lapsessa on jotakin todella liikuttavaa ja lempeää. Tämän voittaa vain vauvan vahva katse, kun hän katsoo suoraan silmiin. Tai hampaaton hymy, joka ulottuu silmiin asti, tai pikkuinen nyrkki, joka rystyset valkoisena puristuu sormeni ympärille.

torstai 18. elokuuta 2011

Leijonaäiti

Sanan varsinaisessa merkityksessä, olen leijonaäiti. Syntynyt heinäkuun lopussa.

Mutta asiaan. Olen huomannut itsessäni nousevan leijonaäidin. Kun makuuhuoneeseemme tuli pörräämään ampiainen, heitin heti peiton tyttäreni päälle ja sanoin, että pistä vaikka sitten minua (vaikka inhoan ampiaisia yli kaiken). Sama juttu viikonloppuna, kun olimme mustikkametsässä. Yhtäkkiä havaitsin kyykäärmeen luikertelevan maassa. Tällöinkin sain kauhean kohtauksen, että "väännän sinut tuhannen solmuille, jos edes ajatteletkaan luikertelevasi viittä metriä lähemmäs vauvankoppaa". Jälkikäteen nämä reaktiot laittavat vähän hymyilyttämään, mutta itse tilanteessa, koen, että tuo on ainoa tapa reagoida.

torstai 11. elokuuta 2011

Siivoaminen ja äitiys - mahdoton yhtälö

En ole koskaan ollut maailman siistein tai järjestemällisin ihminen. Kotona on aina tavarat vähän epäjärjestyksessä. Yleensä etsin joka aamu kelloani ja kännykkääni, kun jätän ne joka ikinen ilta eri paikkaan. Eräänä päivänä etsin aurinkolasejani todella kauan, kun en ollut tottunut, että olivat kerrankin niiden omassa suojakotelossaan.

Kakkavaippapussi on keittiössä aina täynnä (juu, emme ole vielä siirtyneet kestovaippoihin, kun ne ovat tyttösellemme vielä liian isoja). Tavaroita on pitkin pöytiä ja pyykkikassi on jatkuvasti odottamassa vuoroaan.

Olkapäälläni istuu se pikkupiru, joka muistuttaa, että minun pitäisi tuoksua pullalta ja Tolulta yhtä aikaa. Kotona pitäisi olla tuoksuva ruoka (ja mielellään jotakin vehnästäkin) valmiina, kun siippa saapuu päivätyöstään perheen leipää ansaitsemasta kotiin ja kotona kaiken pitäisi olla tiptop. Mutta kun ei ole. Uskon, että vauvalle on tärkeämpää hänen kanssaan vietetty laatuaika, kuin se, kuinka kirkkaasti kylppärin kaakelit kiiltävät. Minua epäsiisteys rassaa, mutta se on  toissijaista, jos pitää valita jommasta kummasta: ajanvietosta tyttären kanssa tai siivoamisesta. Toisaalta nautin kyllä siivoamisesta, kun siinä näkee kädenjälkensä niin konkreettisella tavalla. Mutta kun siihen ei oikein irtoa aikaa.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Äiti-natsismia

Nyt, kun minusta on tullut se "nettiäiti", johon viittasin jo aiemmassa blogikirjoituksessani, yhä useammin netissä tulee vastaan äitinatsismi. Siis se, että kun äiti on jostakin asiasta tiettyä mieltä, hän kylmästi teilaa kaikki muut, jotka ajattelevat asiasta toisin. Oli kyse sitten kestovaipoista, imetyksestä, vauvan nukkumisesta, "harrastuksista" tai niiden puutteesta, päiväkodin aloittamisiästä, purkkiruuista tai kotitekoisista soseista tai ihan mistä vaan. "Meidän tapa on se ainoa ja oikea."

Ihmettelen, mistä tämä natsismi kumpuaa. Miten jonkun toisen tapa elää (vauvan kanssa tai ilman) on parempi kuin toisen? Ehkä tämä liittyy omaan elmänkatsomukseeni, että minulle on aina ollut helppo hyväksyä erilaisia tapoja ajatella. Että mustan ja valkoisen väliltä löytyy paljon eri harmaan sävyjä. En ole koskaan ollut sitä mieltä, että oma tapani ajatella asioista olisi se oikea tai paras. Mieluusti keskustelenkin eri näkökulmista, koska tällöin se laajentaa myös omaa näkövinkkeliäni ja pääsen kyseenalaistamaan omat ajattelumallini ja toimintatapani. Eri mieltä pitää ja saa olla. Hus pois siis moinen natsismi!

maanantai 8. elokuuta 2011

Lapselle värikästä


Kuva täältä.

Kun olin raskaana, en halunnut ostaa vauvalle mitään vaaleanpunaisia hörhellyksiä. En pidä mistään pastelliväreistä muutenkaan. Nykyään on lisäksi trendikästä puhua sukupuolineutraalista kasvatuksesta, pukeutumisesta nyt puhumattakaan.

Vauvanvaatteissa kammoksun sekä vaaleanpunaisia hörhelöitä että retroa. En halua pukea lastani samoihin räikeisiin väreihin, joihin minut ihanissa 70-luvun froteehirvityksissä puettiin. Ei! Olisi se miten trendikästä tahansa. Räikeät kuviot, ja kaikki ne sävyt, jotka voi vauvan vaipasta löytää, ei kiitos! Mieluummin selkeitä värejä ja kuoseja, tyyliin Marimekko.

Kun vauva tupsahti maailmaan ja postiluukku alkoi syytää tuliaisia tuttavilta ja sukulaisilta, olin ilahtunut. Ilahtunut siitä, että niitä hörhelöitä ja vaaleanpunaisia unelmia tuli sittenkin. Ettei minun tarvinnut niitä itse ostaa, vaan vauva sai kaikenmaailman ihastuttavia pitsiunelmia lahjaksi. Meidän vauva näyttää taatusti tytöltä.

Itse en ollut koskaan erityisemmin pinkkien hörhelöunelmien perään edes lapsena. Mieluummin laitoin jalkaan reilut housut ja nepin poikien kanssa hiekkalaatikolla. Saa nähdä, tuleeko tästä tytöstä röyhelö-pinkkiprinsessa vai äitinsä kaltainen poikatyttö, joka rymyää metsässä.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Minusta on tullut me


Sen jälkeen, kun meistä (nyt se tuli taas :-) tuli perheellisiä, on sanavarastoomme iskenyt salakavalasti eräs mielenkiintoinen ilmiö: lauseet alkavat sanoilla "meillä" tai "miten teillä". Äiti sitä, isi tätä. Minä on muuttunut meiksi :) Me, me, me. 


Tämä symbioottinen ajanjakso on varmasti ihan normaali, mutta jotenkin tuntuu huvittavalta, miten sanavarasto on muuttunut. Miten minä muutuinkaan tällaiseksi? Toivon sen olevan ohimenevää samalla tavalla kuin tämä ohikiitävä vauva-aika. 

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Imetys - kirosana?


Suomessa on kovin imetysmyönteinen kulttuuri. Lasta pitäisi imettää vähintään puolivuotiaaksi. Olen lukenut kymmeniä kertoja rintamaidon ja imetyksen eduista lapselle. Osaan ne melkein ulkoa. Jos lasta ei imetä, leimataan helposti "huonoksi" äidiksi. Imetys on tosi herkkä asia - siitä tai lähinnä sen lopettamisesta syyllistetään helposti ja jokainen äiti varmasti miettiin asiaa riittääkö maito vai ei ja tähän kun lisätään vielä sukulaisten ja muiden kyselyt, että "tuleeko sieltä tissistä jotakin", niin johan saadaan imettävä äiti hermostumaan oikein kunnolla. Mitä mun rinnat kuuluu kenellekään??

Jos imetyksen onnistuminen olisi tahdosta ja yrittämisestä kiinni, niin täysimetyksellä mentäisiin ja imettäisin vielä naapurienkin lapset päälle. Mutta kun ei. Tämä asia kun ei ole tahdosta kiinni. Voin tahtoa vaikka itseni väsyksiin, mutta se ei muuta sitä faktaa, että näistä rinnoista ei riitä lapselleni tarpeeksi ruokaa. Vähemmästäkin tulee paskamutsi-fiilis.

maanantai 1. elokuuta 2011

Pikku haisuli mökkeilee

Kylläpä mammalle teki hyvää päästä mökille viikonlopuksi. Vaikka vauvan isoäitien samanaikainen ja jatkuva hössötys onkin välillä vähän rasittavaa, oli ihanaa, kun joku muu hoiti arjen rutiinit (ruuanlaiton ja tiskauksen), ja minä sain keskittyä maitokoneena toimimiseen. Kun ylimääräiset kädet halusivat pidellä vauvaa aina, kuin vain oli mahdollista. Kun on vielä tässä vaiheessa niin sidottu kotiin, tekee hyvää päästä "tuulettumaan" välillä. Pitää pyytää siipalta, josko uusintavisiitti olisi mahdollinen ennen kuukauden päästä alkavaa isyyslomaa.

Pikku prinsessamme haisee. Eli kärsii pahanhajuisista vatsavaivoista näin kauniimmin ilmaistuina. En syö pahasti kaasua aiheuttavia ruoka-aineita, mutta vauva ähistelee ja pinnistelee jatkuvasti vatsavaivojen kanssa. On ähistänyt jo pari viikkoa. Iltapäivät ovat pahinta aikaa, onneksi. Nyt suurempaa ähinää on aiheuttanut kakattomuus. Jo neljä päivää. Tänään kokeillaan mallasuutetta (terveydenhoitajan ohje). Jos sekään ei tehoa, huomenna pitää sitten neiti viedä lääkärin tsekattavaksi. Itselle tulee vain avuton olo siitä, että ei itse voi juurikaan tehdä muuta kuin röyhtäyttää hyvin, hieroa vatsaa, kanniskella vaavia vatsa alaspäin ja pitää pystyasennossa. Nämäkään keinot eivät nyt tepsi. Eikä se lohduta, että tämä (ehkä) helpottaa parin kuukauden päästä, kun toisen tuskaista oloa on kurja katsoa nyt.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Synttäripäivää tulehduksen merkeissä

Toissapäivänä toinen rinta alkoi oireilla. Se oli vähän arka. Eilen tilanne paheni ja olo alkoi olla aika kipeä. Rinta oli kosketusarka. Uskoin sen menevän ajan kanssa ohi. No, illalla iski hervoton hedari ja olo meni tosi huonoksi. Tänä aamuna tilanne ei ollut yhtään parempi. Soitin terveydenhoitajalle ja onnistuin saamaan ajan lääkärille. Hän totesi alkavan rintatulehduksen. Tuomio: kymmenen päivän antibioottikuuri. Onneksi tuli mentyä, tämä ei kuulemma muuten olisi mennyt ohi.

Enpä olisi arvannut joutuvani lääkärin vastaanotolle synttäripäivänäni, mutta minkäs teet. Pääasia, että asia on nyt hoidossa. Nyt vain pitää toivoa, ettei pikkuinen saa lisää masuvaivoja tästä kuurista.

Olen saanut todella paljon onnitteluita synttärieni johdosta. Se tuntuu todella hyvältä ja taas muistin, kuinka ihania ihmisiä rinnallani onkaan. Eräs onnittelu jäi erityisen hyvin mieleen: "Paljon onnea! Eka synttäripäivä äitinä!" Tämä kolahti. Lujaa.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Äidin neurooseja

Ah, kuukauden päivät vauvaelämää on muistuttanut niistä kaikista neurooseista, joita äiti-ihmisellä voi olla.


Maito-neuroosi
Saako vauva tarpeeksi maitoa? Mitä sitten, jos se ei jaksakaan imeä rinnalla? Mitä tehdä, kun vauva vain leikkii rinnalla tai heiluttelee vain raajojaan syömisen sijaan? Kukaan ei etukäteen kertonut, että tässä hommassa tulee hirveä hiki. Etenkin kesällä.


Vaippaneuroosi
Pissaako vauva tarpeeksi? Entä jos kakkaa ei kuulukaan pariin päivään? Kun näkee, että toinen ähisee vatsavaivojaan, eikä osaa niitä mitenkään auttaa, tulee avuton olo. 


Mä en voi -syndrooma
Mä en voi lähteä vauvan kanssa mihinkään, koska se alkaa ihan varmana huutaa viimeistään kassajonossa. Ja tällä en tarkoita mitään pikkukätinää, vaan meidän draamaprinsessamme tekee tarpeensa tiettäväksi sillä äänenvolyymilla, että heikkohermoisimpia kolmen kassan päässä alkaa hirvittää. Tai sitten (jos sellaista edes tapahtuu), neiti ei kiihdy nollasta sataan enää alle kolmen sekunnin.


Vauva ei nuku öisin -fobia.
Alussa pelkäsin, ettei vauva nukkuisi öisin. Tai niillä väleillä, kun se voisi nukkua. Vauva kun piti herättää kolmen tunnin välein syömään, oli se miten uninen tahansa. Nyt, kun takana on ensimmäinen kelloton yö, totesin, että tuo meidän kakarahan nukkuu jopa neljä tuntia putkeen. Saa nähdä, jatkuuko neidin unirytmi tuollaisena, vai olenko parin yön jälkeen zombi. Tosin pystyn nukkumaan päivälläkin, jota en ennen pystynyt tekemään, kun päikkärit vaikuttivat heti yöuniini.


Mikä unohtui -neuroosi.
Toistaiseksi olemme käyneet niinkin kaukana kuin Järvenpäässä kummitätini luona vauvan kanssa. Vauvalle tarvitsee yllättävän paljon kaikenlaista mukaan. Nyt viikonloppuna meidän olisi tarkoitus lähteä mökille. Onko vaaville kaikki tarpeellinen, kassillinen vaatteita, vaippoja, harsot, pullot, korvike, plus se kaikki muu tavara, jota päivittäin tarvitsen vauvan hoitamiseen? Todennäköisesti on, mutta perillä voin varmaankin pohtia, että kuka on unohtanut pakata mun omat tavarat. Onneksi kauppa löytyy vain muutaman kilometrin päästä, jos jotakin oleellista jää. 


Lohdutan itseäni, että vuoden aikajänteellä kaikki alkaa taas organisoitua uudelleen. Nyt elämä tuntuu järjestymättömältä kaaokselta, jota rytmittävät vaipanvaihto, vauvalle höpöttelyt ja maitotehtaana toimiminen. 

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Kummimietintöjä


Olemme kovasti miettineet kummiasiaa viime päivinä, kun päätimme pitää nimiäiset elokuussa. Kutsuisin haltiakummiksi sisaruksemme, mutta kun kumpikin olemme ainoita lapsia, ei tämä onnistu. Siispä piti miettiä uudestaan ja rajaukseksi tuli seuraavaa: kenen arvomaailma on lähinnä omaamme, kuka on aidosti kiinnostunut lapsesta ja tahtoo antaa aikaansa tälle sekä nyt että sitten myöhemminkin?


En halua, että lapsemme kummista tulee mikään automaatti, joka syytää rahaa synttäripäivänä, mutta joka ei ole kiinnostunut olemaan osa lapsemme elämää. Yhteinen aika lapsen kanssa ja yhdessä saadut elämykset ja kokemukset ovat sellaisia, ettei niiden arvoa voi rahassa mitata. Että lapsella on vanhempiensa lisäksi turvallisia aikuisia ympärillä, joihin luottaa missä elämäntilanteessa tai -vaiheessa tahansa, oli ikää 4 v. tai 24 v. Etenkin haluan lapsen elämässä olevan muita aikuisia miehiä kuin vain oman siippani, koska lapsen molemmat isoisät ovat suruksemme maan povessa.


Tätä kautta karsiutui muutama ystävä pois erinäisistä syistä. Itse pidän enää toiseen kummiini yhteyttä, hän on äitini nuorin sisko. "Löysimme" toisemme uudelleen viitisen vuotta sitten oltuamme samassa elämäntilanteessa. Hän on aivan huippu ja tuntuu siltä, että lapsella olisi isoäitien lisäksi myös yksi "varamummo". 

Kuukausi takana - mihin se hävisi?

Kuva täältä.


Ensimmäinen kuukausi on mennyt vauva-arkea opetellessa ja tilannetta ihmetellessä ja tajutessa, että meillä oli nyt vauva. Että tuo se siellä vatsassa möngersi ja hakkasi pikku nyrkeillään äitiä kylkeen. Nyt se jatkaa samaa huitomista pikku nyrkeillään ja jaloillaan masun ulkopuolella. Että tuo nyt asuu täällä. Eikä ole mihinkään muuttamassa seuraavaan pariinkymmeneen vuoteen. Että tuo on MINUN lapsi, ja minä olen nyt ÄITI. Muistan, kun eräs ystäväni kysyi, että miltä tuntuu olla äiti. En oikein osaa edes vastata, kaikki on vielä jotenkin niin ylivoimaista käsitettäväksi. Sen tiedän, että en olisi ikinä voinut kuvitella olevani näin onnellinen.


Käymään tulleille vieraille pulputan kuin papupata vauvamme ihmeellisyyksistä. Kukaan tuskin kestää seuraani paria tuntia pidempään. Mutta toisaalta, en koe hävinneeni aivan kokonaan vauvalandiaan, kun koen kiinnostusta ystävieni elämää kohtaan. Miten kesäloma meni, mitä työpaikalle kuuluu, miten elämä muuten rullaa? Etenkin nyt, kun olen lapsen kanssa kaksin kotona, tuntuu ihanalta jutella muiden aikuisten kanssa, eikä pelkkää vauvalöpinää tuon tuhisijan kanssa.


Aika kuluu tavattoman nopeasti, jo kuukausi takana?! Arki rullaa omalla painollaan ja rutiinit alkavat löytää tiensä tähänkin perheeseen. Arkea värittää etenkin äidin ruokailuhetkelle ajoittuva raivari, jolloin mikään ei ole hyvin. Se sisältää järjettömän huiskimisen käsillä, vääntelehdinnän ja erityisen surkean ilmeen ja jos äiti ei reagoi näihin kahdessa sekunnissa, myös korviavihlovan huudon. Ja kun lopulta vauva saa ruuan suuhunsa, äitiä katsotaan todella paheksuvin katsein "sun olis pitänyt olla vieläkin nopeampi".


Kateellisena luen netistä maidon ylituotannosta kärsivien kertomuksia. Meillä joudutaan heräämään kuukauden loppuun kellon kanssa kolmen tunnin välein. Väliajalla lypsän 1 - 2 kertaa eli vapaa-aikaa ei juuri jää. Sitten pitäisi vielä mahdollisimman paljon pitää lasta ihokontaktissa ja jossakin välissä pitäisi syödä ja nukkuakin...  Kun aika lailla mietityttää, että olenko tällä tavalla kotiin sidottu seuraavat puoli vuotta? Että elämä on yhtä vaipanvaihto-tissi-lypsy -rumbaa ja että minulla ei oikeasti ole mahdollisuutta lähteä esim. pariksi tunniksi kaupoille vauvan kanssa... Tai kun vauva itkee lohduttomana, kun vatsaa kipristää, eikä osaa muuta tehdä, kuin hieroa, paijata ja pitää sylissä (eikä sekään auta, vaan toinen parkuu naama vääränä).

Mutta hampaaton, tahaton hymy, läpitunkevan vahva katse, vauvantuoksu, hassut ilmeet, iloiset kiljahdukset saavat tämän kaiken rumban tuntumaan arvokkaalta ja järkevältä. Silloin unohtuvat paskamutsifiilikset ja toivottomat, öiset seurusteluhetket, jolloin tuntuu, ettet nukahda ikinä. 

Vaikka imetys ei edelleenkään toimi toivotulla tavalla, vauva kasvaa hienosti. Vajaassa kolmessa viikossa painoa on tullut 680 grammaa lisää ja pituutta tyttö on venähtänyt 4,3 senttiä. Jotta saisin mielestäni nuo rauhattomat imetysongelma-ajatukset, kutsuin ensi viikoksi imetystukihenkilön käymään.

Brion koivuinen pinnasänky on makuuhuoneessamme  vain ja ainoastaan rekvisiittaa. Sen suurin käyttöfunktio on toimia jättimäisenä tavaralaarina. Sinä, tyttäremme kuulut meidän väliimme nukkumaan. Siten heräilyihisi on mahdollista reagoida ilman nousemista sängystä.

Isyysloma on kyllä taivaan aarre. Tosin isäsi oli tuon ajan kesälomalla, eikä isyyslomalla, mutta jokatapauksessa on ihanaa, että isä voi olla kotona auttamassa arjen opettelussa. Kolme viikkoa hurahtaa vain aivan liian pian. Ensimmäisenä päivänä, kun mies palasi töihin, oli hukassa oleva olo. Mitä mun pitäisi nyt tehdä, miten pärjään tuon nyytin kanssa kaksin?

Minä ajattelin aikaisemmin, ettei minusta tule "nettimutsia". Sellaista, joka googlettaa kaikkea mahdollista vauvaan liittyvää ja roikkuu keskustelupalstoilla muiden maidontuoksuisten mammojen kanssa. Mutta kappas, vertaistuki on mahtava asia ja tuntuu lohdulliselta, että muutkin painivat samojen ongelmien kanssa, mitä itsekin miettii pienessä mielessään. Ja google on osoittautunut tuoreen äidin hyväksi ystäväksi ja tiedonlähteeksi. Esikoisen kanssa kaikki kun on opettelua.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Kotona kolmestaan

Tuoreen isän katse kertoo kaiken. Hän ei anna minun työntää vaunuja, vaan haluaa välttämättä työntää niitä itse ja SE katse, kun hän pitelee vauvaamme ja puhuu hänelle, se saa minut onnesta sekaisin. Heti kotiinpäästyämme hän päivitti Facebook-kuvakseen kuvan vauvan pikku kätösestä pitämässä kiinni isin isosta sormesta.

Tämä vauva-arki alkoi kuin hyökyaalto, ei mitään pehmeää laskua, vaan saman tien hirveässä hormonimyräkässä täyspäivätyöhön, tai oikeastaan ilman vuorovapaita kolmivuorotyöhön. Miten tällainen rääpäle pidetään ylipäätään hengissä? Olen kaikesta epävarma ja olo on avuton, etenkin, kun kyseessä on esikoinen.

Nyt jälkikäteen (mitä jälkikäteen ? :-) sitä ymmärtää, miten järisyttäviä ne hormonit ovatkaan. Nyt voi jo naureskella niille alun hysteerisille itkukohtauksillekin. Alussa itketti kaikki. Kun piti herätä kolmen tunnin välein syöttämään tai lypsämään, itketti, kun vauva tuhisi onnellisena vieressä, itketti, kun imetys ei sujunutkaan ihan ongelmitta, itketti, kun mies hellitteli vauvaa, itketti, kun vauva vaan oli niin ihana. Itketti, koska hormonit niin sanoivat. Muutenkin elämä tuntui yhdeltä vuoristoradalta. Kun vauvalla oli hyvä päivä, elo oli kohtalaisen autuasta. Seuraava päivä olikin haastavampi ja olin valmis irtisanoutumaan hommasta, koska eihän tällaisesta urakasta kukaan selviä täysjärkisenä!

torstai 14. heinäkuuta 2011

Painotuskailua

Erehdyin käymään puntarilla ja hetken mietin jo suurta muutosta, etsin pikatietä raskauskilojen kadottamiseen. Pohdin kaalikeittodieettiä, mitä tahansa. Oma keho tuntuu tyhjältä ja keskeneräiseltä. Oma kroppa tuntuu vieraalta. Vatsa on pehmeä ja osittain tunnoton, ainakin sektiohaavan läheltä. Yksikään ihmedieetti, jota olen kokeillut (ennen raskautta) ei ole tehnyt minusta laihaa tai onnellista. Miksi se tekisi nytkään? Paineet kilojen karisteluun syntyvät jossain muualla kuin pääni sisällä. Minä olen nyt onnellinen, olen onnellinen ilman ainuttakaan pudonnutta kiloa. Voisin olla ulkomuotooni PALJON tyytyväisempikin, mutta tällä hetkellä se ei tunnu tärkeältä tai panostamisen arvoiselta asialta. Minulla on jotain niin upeaa, jotain niin ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä ei vaa'an lukema voi koskaan musertaa  -  ikioma, ihana pieni tyttäremme.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Sairaalassa käyty

Kävimme vielä imetyskontrollissa sairaalassa. Saimme kätilöltä ohjeita, miten toimia. Katsotaan, mitä Primperan-kuuri saa aikaiseksi. Yritän olla stressaamatta, vaikka imetys ei toimikaan. Jotenkin olin etukäteen ajatellut, että imetys on se helpoin juttu, mutta ei. Vauva ei jaksa imeä pitkään, ja loppu pitää antaa pullosta. Joudumme herättämään vauvan joka kolmen tunnin välein. Tämä siksi, että neidin paino lähtisi hyvin nousuun. Tuntuu raa'alta herättää pieni keskellä yötä, kun toinen on aivan syvässä unessa. Mutta ei auta. Päivisin joka syötön välissä pitää vielä lypsää. On tässä urakkaa!!

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Vihdoin kotiin!

Sairaalassa vauvelimme kellastui porkkanaksi. Bilirubiini sai sen aikaiseksi ja niin vauvamme pääsi "solariumiin". Onneksi yö tuplavaloissa ja päivä yksinkertaisissa valoissa riitti ja arvo laski normaaliksi, eikä enää tämän jälkeen noussut. Minäkin voin hyvin, olen toipunut sektiosta hyvin. Särkylääkkeitäkään ei tarvitse enää nappailla kolmen tunnin välein. Sektiohaava on niin nätti kuin voi olla (ei kai siitä kaunista saa millään)..


Kotiin pääsimme 6.7. Nyt saamme olla kaikki kolme kotosalla. Tosin bilirubiinikontrollissa piti vielä käydä sairaalassa. Onneksi sekin meni hyvin, eli arvo ei ollut lähtenyt enää nousuun. Sen sijaan imetys ei oikein toimi. Maitoa tulee kyllä, mutta tyttö ei jaksa kovin pitkään imeä rinnalla. Eli lisäksi pitää antaa joko lypsettyä maitoa tai äidinmaidonkorviketta. Kunpa maito pian nousisi kunnolla ja vauva jaksaisi olla rinnalla!!

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Synnytys ja sairaala-aika

Jotakin lämmintä huljahti noin kahdelta yöllä. Kauhuissani ajattelin ensimmäisenä, että lantionpohjanlihakseni ovat sanoneet sopimuksen irti ja olin laskenut alleni. Kun nousin vessaan, hulahti lisää lämmintä nestettä. Päässä raksutti ja sitten lamppu syttyi  -  nyt meni lapsivedet! Minut meinasi vallata epäusko, juurihan päivällä olin Laura-ystävälle valittanut, että “vielä pitää kestää tämän mahan kanssa näitä helteitä viisi viikkoa”. Mutta lorinasta ei voinut erehtyä, vaaleanpunaista nestettä valui minusta, vaikka kuinka yritin pidätellä. Soitin Kätilöopistolle ja sieltä pyydettin näytille, kun en ollut maanantaisen neuvolakäynnin jälkeen varma, oliko vauvan pää kiinnittynyt vai ei. Tuleva isikin heräsi ennätysnopeasti. Onneksi olin juuri pakannut sairaalakassinkin valmiiksi, vain hygieniatarvikkeet piti pakata mukaan. Taksi tuli nopeasti ja vähän ennen kolmea kaarsimme Kättärin rampille. Olimme molemmat epäuskoisia, nytkö se tapahtuu? NYT se todella lähti käyntiin, nyt ei enää käännytä takaisin. Silti mietin, että miten jo nyt? Melkein viisi viikkoa etuajassa?!

Minusta otettiin labranäytteet ja kun crp-tulehdusarvo oli koholla, minut otettiin päivystysosastolle 4 sisään. Sain antibioottitipan ja menin nukkumaan, sen mitä jännitykseltä pystyin. Aamulla otettiin taas labra ja sitten odoteltiin iltapäivällä olevaa tutustumiskäyntiä sairaalaan. Se oli sinänsä huvittava kokemus, minulla oli tippa kädessä ja sairaalakaapu päällä, ja muut tutustujat katselivat minua vähän uteliaina.

Iltapäivällä laitettiin tippumaan oksitosiini, että synnytykseen saataisiin vauhtia. Supistuksia alkoi tulla, mutta kohdunkaula aukesi vain kolme senttiä. Tippa ehti tippua kuutisen tuntia, kunnes se laitettiin taas yöksi pois, josko luonto käynnistäisi synnytyksen toden teolla. Yöllä minulle nousi 38 asteen kuume ja tärisin kuin horkassa. Se kuitenkin laski Panadolilla. Mutta yö ei tehnyt ihmeitä. Aamulla tippa laitettiin uudelleen tippumaan. Kateellisena katselin niiden viiden muun synnytyssalin supistuskäyriä, joita pystyin synnytyssalimme monitorista seuraamaan. Omat supistukseni olivat kärpäsenkakkaa niihin verratuna, vaikka laittoivatkin puuskuttamaan. Koko ajan tulehdusarvo vain kohosi ja lääkärit alkoivat epäillä kohtutulehdusta. Crp ehti kohota yli sadan ja torstaina klo 13:30 tehtiin kiireellinen sektiopäätös. Siippa vietiin vaihtamaan vaatteita, kun minut kärrättiin muutamaa kerrosta ylemmäksi leikkuusaliin. Siinä vaiheessa alkoi todella jännittää, kun tajusin, että pian vauva oikeasti tulisi maailmaan.

Sain spinaalipuudutuksen ja ehdin maata leikkuupöydällä valmisteltavana tovin, kunnes tuleva isi tuli paikalle. Pelotti, jännitti ja samalla olin valtavan innostuksen vallassa, nyt vauva oikeasti tulee maailmaan! Spinaali toimi kuin unelma, tunsin vain, että jotakin venytetään alavatsallani, mutta mitään kiputuntemuksia ei ollut. 14:08 synnyit maailmaan yhdeksän (meille kymmenen) pisteen tyttönä. Mitoilta 2505 grammaa ja 44 senttiä.

Pieni vauva kääräistiin kapaloon ja tuotiin isäsi pideltäväksi rinnalleni. Hetken saimme ihmetellä pientä tulokastamme ja sitten pöllämystynyt, tuore isä ja vauva lähetettiin synnytysosastolle, kun minä lähdin heräämöön. Ne pari tuntia, jotka jouduin olemaan heräämössä, tuntuivat todella pitkiltä. Odotin malttamattomana perheeni luokse pääsyä. Aika tuntui vain matelevan. Vapisin kuin horkassa. Sen sijaan jalat alkoivat pelata jo yllättävän pian. Kun olin varautunut siihen, että spinaali vie koko alaruumiini tuntemukset useiksi tunneiksi. Ja kun pääsin vauvan ja isän luokse, loppupäivä menikin sumussa. Siitä ei ole mitään muistikuvia. Ensimmäiset muistikuvat ovat vasta seuraavalta päivältä.

Sairaalassa oli helppo olla. Mikäs siinä täysihoitolassa ollessa, viisi kertaa päivässä tulee valmis ruoka eteen, kätilöt neuvovat, miten vastasyntynyttä pitää käsitellä, sektiokivut pidetään kipulääkkeillä kurissa ja vaatteetkin häviävät pyykkikorista itsekseen. Kolmantena sairaalapäivänä saimme perhehuoneen, joka oli ihana asia. Enää isin ei tarvinnut rampata kodin ja sairaalan väliä, vaan saimme harjoitella perhearkea 24/7. Isi osallistui tyttären hoitoon huolella, ja sai siitä kätilöiltä paljon kiitosta.