keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Äiti ikävöi


Pienet, ihanat asiat saavat minut pillittämään nykyisin poikkeuksetta. Äitiys on tehnyt sen, että kaikki tuntuu nyt jotenkin suuremmalta sydänalassa. Kun liikutun, liikutun oikeasti niin paljon, että vedenpitävä ripsari on ihan paikallaan. Kun riepoo, riepoo tyyliin muutan-pippurimaahan-enkä-tule-enää-ikinä-takaisin-lähden-nyt-tuosta-ovesta-älkää-ikinä-soitelko-perään.

Omituisin, ja samalla ihanin tunne on kuitenkin ikävä. Ikävä omaa lasta. Silloinkin, kun lapsi on ihan lähellä. Kuten viime viikonloppuna. Kävimme miehen kanssa kaksin kaupassa, kun tyttö oli anopin hoidossa mökillä. Oli tyttöä aivan tolkuton ikävä. Tänään menen käymään ihanan työkaverini luona, joka asuu tuossa lähellä. Vaikka tätä ihmistä onkin ihana tavata (monestakin syystä), luulen, että kipitän takaisin kotiin aika nopeasti. Ei sen takia, että epäilisin, ettei isi pärjää tyttärensä kanssa kahdestaan, vaan että pikku Rakasta on niin kovin, kovin ikävä.

Joskus kaipaan lasta myös tämän nukkuessa pitkään yöllä. Välillä tekisi mieli kiivetä sivuvaununa toimivaan pinnasänkyyn lapsen viereen, ja nukkua ihan lähellä, melkein iholla.

Vaikka milloinpa rakkautta on järjellä selitetty, ja miksi edes tarvitsisi. Tätähän se on, äitiys. Silloinkin kun ei jaksaisi, jaksaa kuitenkin. Ja vaikka kuinka haluaisi karata kesken päivän, ei ikimaailmassa pystyisi lähtemään tuon pienen luota. Joka päivä ihmettelen, mistä ihmeestä tuo pieni ihminen on tullut, ja miten kukaan ikinä on uskonut sen minun hoitooni.

Ja joka päivästä, kun saan lastani hoitaa ja ikävöidä, olen loputtoman kiitollinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!