perjantai 25. marraskuuta 2011

Isänpäivä

Tätä postausta olen muhitellut päässäni parisen viikkoa.

Isänpäivä. Päivä, joka monta vuosikymmentä (kyllä!) oli minulle melkein kirosana. Mitä juhlittavaa on "isässä", jolle en ole edes olemassa ja joka ei halua tietää minusta mitään? Laitoin äskeiseen lauseeseen sanan isä lainausmerkkeihin, koska mielestäni tätä arvonimeä tämä mies, jolta olen perinyt puolet geeneistäni, ei ansaitse. Päiväkodin ja koulun isänpäiväaskartelut olivat aina tuskaa, koska minulla ei ole myöskään ollut isoisää, jolle korttia väkertää. Siispä jouduin pakon edessä väkertämään kortin enolleni ja selittämään muille lapsille, että minulla ei ole isää. Siitä seurasi iloinen väittely, että kaikilla on isä - eipäs ole - onpas.

Lukiossa kirjoitin tulikivenkatkuisen aineen annetusta otsikosta "Onnellinen se lapsi, joka isänsä tuntee". Päädyin lukemaan aineen opettajan pyynnöstä koko luokalle. Kun pääsin lukemisen loppuun, huomasin useamman teiniangstisen nuoren silmäkulmassa jotakin kosteaa. Samoin itselläni, vaikka oli tuolloin pirun vaikea myöntää, että kaipasin isääni elämääni. Uskon, että isän puuttuminen on vaikuttanut tiettyihin asioihin elämässäni. On pakosti vaikuttanut.

Eräs ystäväni kysyi eräänä päivänä, mitä tekisin, jos isäni haluaisi pyyhkiä vuodet pois, pyytää anteeksi ja haluta olla osa elämääni. En haluaisi häntä enää elämääni. Liian monta vuotta on kulunut. Liian paljon on tapahtunut. En voi enää luottaa henkilöön, joka on pahiten pettänyt minut.

Nyt isänpäivä on saanut uuden merkityksen. Rakkaimmastani on kasvanut yhtä upea vieläkin parempi Isä, jota raskausaikana toivoin. Hän on läsnäoleva, aito, osallistuva, hassutteleva. Juuri sellainen, jollainen olisin toivonut oman isäni olevan. Silloin joskus.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Pikkujoulujen paras lause

Mamma oli ekaa kertaa "tuulettumassa" sitten Ainon syntymän. Oli työpaikan pikkujoulut. Oli aivan mahtava tavata ihania kollegoita, jutella ja syödä hyvää ruokaa keskeytyksettä. Ja juoda kaksi lasia viiniä. Nautin myös siitä, että sai jutella muutakin, kuin vain vauva-asiaa. Joitakin ihmisiä kun en ole nähnyt puoleen vuoteen! Tosin oli outoa, että käsille ei ollut mitään tekemistä. Huomasin sitten hypisteleväni pöytäliinaa ja käsilaukkua :-)

Pikkujoulujen paras lause ei suinkaan ollut ne muutamat kehut, joita sain "freesistä" ulkomuodostani, vaan viisaan kollegani lause: "omavalintaisesti lapsettomat ihmiset eivät omaksi onnekseen tiedä, mitä menettävät". Niin hyvin sanottu!! Koska en tiedä mitään niin upeaa ja mahtavaa, kuin olla äiti. Unelmoin moottoripyöräkortista 18 vuotta ja nyt kun unelma on totta, on se hienoa, mutta äitiys pesee sen mennen tullen sata - nolla.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Äidit ja erilaiset siivouskäsitykset

Äitini on käynyt meillä viime aikoina usein. Hoitamassa Ainoa, kun olen itse ollut huristelemassa kaksipyöräisellä. Nyt 18 vuoden unelmani vihdoin toteutui ja taskussa on tuore moottoripyöräkortti!

Joka ikinen kerta, kun äiti on täällä, jaksaa hän marmattaa kotimme epäjärjestyksestä. Tämän marmatuksen ääressä tunnen itseni (taas kerran) keskenkasvuiseksi kakaraksi, kun vastustan äitini yrityksiä sabotoida kotimme (hallittua) kaaosta. Ja toisaalta taas tunnen loputonta riittämättömyyttä. Olemme molemmat Mikon kanssa enemmän tai vähemmän epäjärjestelmällisiä ihmisiä ja meitä pikku kaaos ei häiritse. Kunhan löydämme tärkeät tavarat. Välillä minua jäytää kirvelevä syyllisyys siitä, etten pysty pitämään yllä yhtä hohtavan puhdasta kotia, kuin mihin äitini kykenee. Vähän tosin epäilen hänen sanojaan siitä, että kun olin itse Ainon ikäinen, kotimme oli kiiltävän puhdas kaikkialta. Millä ajalla äiti sen teki?

Mutta toisaalta, en halua äidin siivoavan täällä. Ihan siitä syystä, että äidin "looginen" säilytyspaikka on meidän mielestämme jotakin aivan käsittämätöntä. Pahimmillaan saattaa mennä viikkoja, jopa yli kuukausi, että löydämme tavaroita hänen jäljiltään. Vaikka huomaan muuttuvani vuosi vuodelta yhä enemmän äitini kaltaiseksi (josta en ole aina kovin onnellinen), niin siisteysgeenini olen ilmiselvästi perinyt isältäni. Tästä lisää lähipäivinä. Huomisen isänpäivän kunniaksi olen miettinyt omaa isääni, tai lähinnä isättömyyttäni paljon.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kestovaippaan hurahtanut

Minä olen hurahtanut kestovaippailuun ja nyt kestoilemme (tai siis vauva, en minä :-) ympäri vuorokauden. Itselleni ei tulisi mieleenkään käyttää kestositeitä. Ajatuksena ei vain houkuttele... Ainoastaan alkeellisissa mökkiolosuhteissa menemme kertistellen. 


Tässä perusteluita vaippavalinnallemme:
1. Ajatus siitä kemikaalimäärästä, joka saa kertiksen tuntumaan ihoa vasten kuivalta, hirvittää. Lisäksi Aino saa kertiksistä punaiset nivuset. No thanks!


2. Vuotovika. Kertikset vuosivat jostakin kohtaa useita kertoja viikossa. Kun siirryimme kestoihin, vuotovahinkoja ei ole tullut kertaakaan. 


3. Ja katso, maailma pelastuu. Ei sentään, mutta tehokkaasti kierrättävänä ihmisenä tonnien kertisvaippavuoret Ämmässuolla eivät juuri mieltä ylennä. Olisi vähän noloa sanoa: "Juu, olen mä paikallisen jätehuoltofirman leivissä, mutta täytän kaatopaikkaa kertisvaipoilla." Kertisvaippojen ja kestojen hiilijalanjälkiero on taatusti iso. Itse laskimme, että vaippaiän kestoilemalla, saisimme yhdistelmävaunumme "ilmaiseksi". Aika kova summa kertiksiin menee rahaa. Ja itseäni inhotti kertistellessä vaippojen jatkuva roudaaminen roskikseen. Paljon mieluummin roudaan niitä pesutupaan. Ja vaippojen imuteho senkun vaan paranee käytössä. 


4. Ulkoasu. Onhan nuo kestovaipat kuoseineen jotakin paljon kivempaa kuin tylsät valkoiset kertikset. Saahan äiti olla edes vähän turhamainen? Ja vaippojen shoppailu on kivaa!


5. Helppokäyttöisyys. Jos olen saanut äitini (kohta 66 v.) käyttämään kestovaippoja oikein, niin kuka tahansa oppii siihen. Äiti tosin kerran poissaollessani laittoi vaipan ulkopuolen vauvan peppua vasten ja etuosa oli vasten vauvan pyllyä, mutta so what? Imee se vaippa noinkin :-)


Ja vaikka olen itse hurahtanut vaippauskoon, en tuomitse kertisvaippojen käyttäjiä. Olen pyrkinyt rohkaisemaan kertistelijöitä edes kokeilemaan kestoja. Yksi kesto päivässä on 365 kertistä vähemmän kaatiksella vuodessa. Minut pelasti vaippaviidakolta Kestovaippayhdistyksen lainapaketti. Kun sai kokeilla erilaisia ja eri näköisiä, muotoisia ja kokoisia vaippoja, niin löytyihän se oma suosikkikin.

Mitkä ovat sitten omat suosikkimme? Itse suosittelen Ipanat-AIO:a (joka on vielä onesize) ja Hippu-vaippoja. Ipanat pitäisi olla sopiva vaikka koko vaippaiäksi. Ainoa miinus tulee tarroista, jotka menevät kovalla käytöllä jossakin vaiheessa koviksi, eivätkä enää pidä hyvin. Toimitusaika on tosi nopea, koska vaippoja tuntuu olevan aina varastossa. Hippu-vaipat eivät ole onesize, mutta niiden etu on nappikiinnitykset. Näiden vaippojen huono puoli on parin viikon toimitusaika. Niitä kun ahkeroi kaksi konalalaista äitiä. Öisin meidän superpissijäneiti käyttää Onnikkaan yövaippaa, joka kestää jopa 12 tuntia. Toki vaippa ei ole tällöin freesimmän tuoksuinen (haisee aamulla niin  vahvasti ammoniakille, että kaasunaamari olisi kova sana). Ja kun neiti Hienopylly vätisee, kun pylly on märkä, antaa coolmax-kuivaliina pienen hetken lisäaikaa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Minne katosi Minä?

Huomasin tässä eräänä päivänä, että puhun Ainolle "Äiti sitä" "Äiti tätä", "Nyt äiti tekee...". Tämän ominaisuuden huomasin jo synnytyssairaalassa tytön syntymän jälkeisinä ensimmäisinä päivinä. Olen huomannut myös puhuvani rakkaasta siipastani isukkina, en enää M:nä. Minne ihmeeseen minä ja sinä ovat sanavarastostani kadonneet?

lauantai 5. marraskuuta 2011

Itkua ja ostoksia

Kävimme Ainon kanssa ensimmäistä kertaa vauvauinnissa torstaina. Tapamme mukaan olimme paikalla liiankin aikaisin. Uusi paikka, ihmispaljous, äänet ja vesi oli herkkiksellemme liikaa ja itkuksihan se ensimmäinen uintikerta meni. Ohjaaja patisti meidät pois altaasta vartin jälkeen. Toivottavasti jatkokerrat menevät mukavammin.

Meidän oli tarkoitus tänään käydä katsomassa matkarattaita. No, muistimme onneksi torstaina, että eihän tänään ole pyhäinpäivän takia mitkään kaupat auki. Kävimme eilen kahdessa liikkeessä. Ensimmäisessä testasimme kolmia rattaita, Aino vätisi ja känisi niissä kaikissa. Menimme sitten käymään liikkeessä, josta ostimme keväällä yhdistelmävaunumme. Aino oli myyty. Vaunuista kurkki hymyilevä vauva. Päätös taisi olla selvä ja ensimmäinen ostos, jonka Aino päätti (nuorena se pitää aloittaa :-). Ei ostettu niitä edullisimpia vaunuja, eikä kalleimpia. Aino ihastui samaan merkkiin kuin mitä yhdistelmätkin ovat. Nyt eteisessä komeilevat limenvihreät Gesslein Swiftit. Koko perhe taitaa olla tyytyväinen.

Paitsi. Nyt, kun Ainolla on passi ja matkarattaat, alkaa matkakuume kolkutella vanhempien olkapäitä. Saa nähdä, lähdemmekö käymään etelänaapurissa joku viikonloppu. On se hassua, miten hotellitoiveet ovat muuttuneet sitten parisuhdeaikojen. Hotellista pitää saada vauvalle oma sänky ja jääkaappi on ehdoton varuste. Sinänsä "hirvittää" lähteä matkalle, kun äitini mukaan pakkaamme mökkiviikonloppuakin varten kuin olisimme lähdössä naparetkelle. Ja porukan pienimmällä matkalaisella on isoin kassi, kas kummaa?

Arkea ja onnea


Meillä asuu Arki. Se on enimmäkseen tylsä ja harmaa, mauton, väritön. Arki täyttää pyykkikorin (etenkin kestovaippaperheessä), astianpesukoneen ja kokoaa tavarakasoja sinne, tänne, tuonne. Kaikki tärkeät tavarat ovat vuorotellen hukassa. Arkisin en edes muista, mikä viikonpäivä on. Paitsi perjantaina. Silloin muistan, että nyt alkaa se perheen yhteinen aika.

On arki kivaakin välillä. Arki on tuoksuva pyykki. Arki on kymmenen kilometrin vaunulenkki syksyisessä auringonpaisteessa. Arki on ääneen hekottava vauva. Arki on mammakaverin kanssa vietetty vertaistukihetki. Arki on kerran viikossa syöty lämmin lounas.

Mikä univelka? Aino nukkui pitkään yöt yhden varikkopysähdyksen taktiikalla. Nyt neiti on alkanut heräillä jopa kolmesti yön aikana ja ähistä väliajat. Ja äiti nukkuu huonosti. Mutta silti. Onnellisuuden tunne on valtava. Tuntuu käsittämmättömältä. Minulla on maailman rakkain lapsi. Niin rakas, ettei sitä tahdo edes ymmärtää. Sydän pakahtuu, kun katselen häntä.

Kävimme nelikuukautisneuvolassa. Onneksi ei tarvinnut piikittää. Aino oli kuukaudessa venähtänyt 3,5 cm ja paino laahaa sen takia vähän jäljessä. Tuoreet mitat ovat 5690g ja 60,5cm. Komeasti on tyttö kirinyt ikätovereitaan mitoissa kiinni. Lääkäri totesi, että Aino on kirinyt myös kehityksessä valtavasti kiinni. Aino on jäntevä ja piakkoin saamme nähdä tyttösen kierähtävän vatsalleen. Sittenpä loppuu sohvalla makuuttaminen... Ja lopuksi lääkäri kysyi hymynkare suupielissään: "Onko Aino ikinä hiljaa"?