perjantai 25. marraskuuta 2011

Isänpäivä

Tätä postausta olen muhitellut päässäni parisen viikkoa.

Isänpäivä. Päivä, joka monta vuosikymmentä (kyllä!) oli minulle melkein kirosana. Mitä juhlittavaa on "isässä", jolle en ole edes olemassa ja joka ei halua tietää minusta mitään? Laitoin äskeiseen lauseeseen sanan isä lainausmerkkeihin, koska mielestäni tätä arvonimeä tämä mies, jolta olen perinyt puolet geeneistäni, ei ansaitse. Päiväkodin ja koulun isänpäiväaskartelut olivat aina tuskaa, koska minulla ei ole myöskään ollut isoisää, jolle korttia väkertää. Siispä jouduin pakon edessä väkertämään kortin enolleni ja selittämään muille lapsille, että minulla ei ole isää. Siitä seurasi iloinen väittely, että kaikilla on isä - eipäs ole - onpas.

Lukiossa kirjoitin tulikivenkatkuisen aineen annetusta otsikosta "Onnellinen se lapsi, joka isänsä tuntee". Päädyin lukemaan aineen opettajan pyynnöstä koko luokalle. Kun pääsin lukemisen loppuun, huomasin useamman teiniangstisen nuoren silmäkulmassa jotakin kosteaa. Samoin itselläni, vaikka oli tuolloin pirun vaikea myöntää, että kaipasin isääni elämääni. Uskon, että isän puuttuminen on vaikuttanut tiettyihin asioihin elämässäni. On pakosti vaikuttanut.

Eräs ystäväni kysyi eräänä päivänä, mitä tekisin, jos isäni haluaisi pyyhkiä vuodet pois, pyytää anteeksi ja haluta olla osa elämääni. En haluaisi häntä enää elämääni. Liian monta vuotta on kulunut. Liian paljon on tapahtunut. En voi enää luottaa henkilöön, joka on pahiten pettänyt minut.

Nyt isänpäivä on saanut uuden merkityksen. Rakkaimmastani on kasvanut yhtä upea vieläkin parempi Isä, jota raskausaikana toivoin. Hän on läsnäoleva, aito, osallistuva, hassutteleva. Juuri sellainen, jollainen olisin toivonut oman isäni olevan. Silloin joskus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!