maanantai 30. tammikuuta 2012

Nosta vauva omaan maailmaasi

Olen nyt lueskellut  Elina Tanskasen kirjaa Jetlagissa - yhdelläkädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen. Varsin pätevä opas. Olisi vain pitänyt lukea opus jo raskausaikana. Samoin kuin nuo ostamani vauvan unesta kertovat kirjat. No, ajattelin muutenkin tekeväni viimeisen raskauskuukauden ja mammalomani ekan kuukauden aikana yhtä sun toista, mutta Ainopa päätti laittaa mamman suunnitelmat uusiksi. Ehkäpä se oli muutenkin hyvä muistutus siitä, että vauvan kanssa suunnitelmat eivät aina pidä ja yllätyksiin pitää varautua aina.

Ehkä mieleenjäävin kirjan antimista on lause: "Nosta vauva omaan maailmaasi, älä itse vajoa vauvan maailmaan". Tällä viitataan siihen, että vauvalle ei ole tarvetta puhua googoo-kieltä, vaan ennemmin vauvalle kannattaa alusta saakka kertoa mitä tekee. "Äiti vaihtaa nyt vaipan." "Isi vie sinut nukkumaan." "Nyt menään kylpyyn." Vaikka Aino ei vielä puhu meidän ymmärtämäämme kieltä, hän selvästi ymmärtää, mitä me hänelle puhumme. Esimerkiksi kysymys: "Mennäänkö syömään" yhdistettynä jääkaapin avaamiseen saa aikaan sellaisen neliraajaviuhtomisen, ettei paremmasta väliä.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Päiväunikoulu

Minä olen päättänyt. Se yleensä tarkoittaa sitä, että jääräpäisesti menen vaikka sen harmaan kiven läpi. Mieskin on sanonut, että olen jääräpäisin olento maan päällä. Ja lyhytpinnaisin, mutta se on tarina erikseen :-)

Olen päättänyt, että neitimme opettelee nukkumaan päiväunia pidempään kuin puoli tuntia kerrallaan. Alkaa mamman hermo olla aika kireällä, kun päivän aikana ei ehdi tehdä mitään. Ja noiden päiväunisessioiden jälkeen (4 - 5 x ½ tuntia), meille muuttaa joka ilta Pikku Myy. Onpa kiva isänkin tulla töistä kotiin ja viettää ns. laatuaikaa perheen kanssa, kun perheen pienin on koko ajan suupielet alaspäin ja huutaa enemmän tai vähemmän epävireisesti.

Ostin nettikaupasta yhden vauvan unta käsittelevän kirjan ja aion ostaa myös toisen. Luen kaiken mahdollisen ja  sitten pistetään kunnolla tohinaksi. Toki olen jo nyt kolme päivää toteuttanut saamiani ohjeita ja kappas: Aino on nukkunut kerran päivässä puolentoista tunnin unet. Toki tämä vaatii toimenpiteitä ja rutiineja, rutiineja, rutiineja. Tätä puolta tuntia pidempään nukkumista viimeksi sattunut.... (yövalvomisten rasittama pääni ei jaksa edes kunnolla muistaa) muistaakseni elokuussa. Jolloin Aino oli siis vasta reilun kuukauden vanha. Tätä härdelliä on jatkunut jo puoli vuotta. Uskon, että asia saadaan muutettua, kun vain jaksan olla jääräpäinen tässä(kin) asiassa. Uskon vahvasti, että vauvan unirytmiin ja nukkumiseen voidaan vaikuttaa ja vauva voidaan opettaa nukkumaan paremmin. Pitäkää siis meille peukkuja, seuraavina viikkoina testataan äidin hermoja!

Kutimia ja lenssua

Lenssu on vallannut meidän huushollin. Ainoa terve on kaksilahkeinen. (En nyt jaksa paasta mekkojen epäkäytännöllisyydestä tämänikäisillä vauvoilla. Jätän sen myöhemmäksi.) Ainolla on vain nuhaa, ei onneksi yski eikä ole kuumetta. Mulla on vuotanut nenä muutaman päivän ja tänään muutti kaktus kurkkuun kylään. Vietimme jo viime viikon pääasiassa kotosalla, ettemme tartuttaisi muita kanssakulkijoita. En kestä toista viikkoa kotona!

Äitinä olo jaksaa yllättää edelleen. Meillä oli ongelma, että yövaippa + villikset -yhdistelmä vuoti ja yöpukukin oli aamulla märkä. Nytpä on villikset lanoliinitettu. Mutta minäpä yllätin jopa itseni. Ostin kaupasta suositeltua 100% villalankaa ja  neuloin siitä omin pikku kätösin Ainolle kaksi villaimua öisin käytettäväksi. En tiedä, miten Novita on hommansa hoitanut, mutta jostakin syystä tuo Puro-lanka ei kutittanut villa-allergikon käsissä laisinkaan. Toivottavasti paketti nyt toimii paremmin.

Miksi yllätin itseni? Koska edellisen kerran olen kutonut pitkin hampain lastenvaatteita yläasteella, yhdeksännellä luokalla. Mielestäni on vähän kyseenalaista laittaa hormonihuuruiset nuoret neidit kutomaan ja ompelemaan lastenvaatteita. Miksi ihmeessä? Ja sitäpaitsi, kun minua siunattiin sekä ala- että yläasteella kammottavilla käsityönopettajilla, ei käsityöurani ole mitään huraata ja serpentiiniä. Olen toki tehnyt pakolliset verho-ompelut, lahkeiden lyhennykset ja jopa ruokapöydän tuolien uudet päällysteet, mutta en ole mitenkään tuosta touhusta koskaan nauttinut. Mutta neulominen oli kivaa. En kuitenkaan ryntää heti ostamaan uusinta neulontalehteä tai kilokaupalla lankaa.

Tänään oli kovin kotirouva-olo, kun neuloin noita lisäimuja sohvalla istuskellen. Ulkona oli kaunis talvipäivä. Mies hauskuutti vauvaa, minä nautiskelin tunnelmasta ja tv:stä tulevasta Sherlock Holmesista sekä käden ulottuvilla olevasta glögimukillisesta. Oli ihana iltapäivä!


torstai 26. tammikuuta 2012

Herkkä lapsi

Olen aiemminkin kirjoittanut, että jälkikasvumme on herkkä yksilö. Satuin eksymään vauvahoroskoopin sivuille, jossa tyttäremme horoskooppimerkistä sanotaan näin:


"Rapulapsesi kaipaa ympärilleen turvallista, hellää ja lämmintä ilmapiiriä ja luonnon tavoin hänkin reagoi voimakkaasti kaikkiin poikkeaviin mielialoihin ympäristössään. Tällä kuuplaneetan hallitsemalla lapsella ei todellakaan tunnu olevan mitään portaatonta säätömahdollisuutta rakkauden ja vihantunteiden tai ehkä paremminkin hyvän- ja pahanolon välillä."


En usko horoskooppeihin, mutta tuossa oli jotakin ah, niin kovin tuttua.

Lenkki naisen tiellä pitää

Ei, tässä kirjoituksessa ei puhuta siitä kuuluisasta makkarasta. Ei, vaikka sellainen vyötäisiltäni vielä löytyykin, mutta on kivaa vauhtia katoamassa ;-)

Käyn lähes joka päivä Ainon kanssa vaunuilemassa. Se pitää mamman pään kunnossa, kun täältä neliskanttisesta pääsee ulkoilemaan. Ja mitä kamalampi keli ulkona on ja mitä rankempi lenkki takana on, sitä mahtavampi olo on, kun pääsee takaisin kotiin. Tästä muistuttavat myös useita tunteja lenkin jälkeen punaisina hehkuvat posket.

Nyt, kiitos säänhaltijan, ei ole mitään asiaa keskuspuistoon, pitää tyytyä tallaamaan asuinalueemme (huonosti) aurattuja katuja. Kiitän erityisesti niitä taloyhtiöiden huoltofirmoja, jotka jättävät nelikymmensenttisiä lumikasoja keskelle jalkakäytävää. Niitä on vaunujen kanssa lähes mahdotonta ylittää. Siispä joudun siirtymään kadun puolelle, jossa saan autoilijoilta vihaisia katseita ja/ tai tööttäyksiä. Se käy kuntosalitreenistä, kun tekee koko kropallaan töitä, että kymmenensenttisessä hangessa yrittää saada vaunuja liikkumaan eteenpäin. Usein päädynkin vetämään vaunuja perässäni, kun työntämällä ne eivät liiku eteenpäin. Kiitän samalla mielessäni itseäni, että päädyimme ostamaan vaunut, joiden pienet etupyörät voi vaihtaa kelin muuttuessa haastavammaksi, isompiin. Ja toimiihan vaunut hyvänä rollaattorina liukkaan paikan osuessa tossun alle.


perjantai 13. tammikuuta 2012

Vielä kun voit...

Luin vähän aikaa sitten Vau.fi:stä tekstin "Vielä kun voit". Tekstistä tuli sellainen olo, että mitään et voi enää tehdä, kun lapsi on syntynyt ja elämä on sen jälkeen vain neljän seinän sisällä pyörimistä. Aivan kuin lapsen myötä menettäisit elämästä jotakin suurta. Seuraavassa kommentoin muutamia listassa olleita asioita.

2. Tehdä vaarallisia extreme-temppuja, joista olet aina haaveillut, mutta jotka voivat viedä sinulta hengen.
Minähän ajoin itsekin moottoripyöräkortin loppuun Ainon ollessa jo maailmassa. Toki ymmärrän riskit, joita moottoripyöräilyyn liittyy. Tarkoituksenani ei kuitenkaan kaahailla, vaan mieluummin ajaa varovasti ja hiljaa, sitten kun pyörän selkään nousen. Se tapahtuu ehkä ensi kesänä. Anoppinihan tuumasi kuullessaan tästä suuresta haaveestani: "tapatat itsesi". Sarkastisesti vastasin: "sittenpähän kuolen onnellisena". Elämässä pitää toteuttaa unelmiaan, elää niitä todeksi. Mutta ei niitä tarvitse tehdä täysillä, sata lasissa. Muutenkaan en ole kaahailevaa tyyppiä, vaan ennemmin nautin hissuttelusta pikkuteillä maisemista nauttien.

3. Lähteä iltakävelylle.
Jaa miksei vauvan kanssa voisi käydä iltakävelyllä? Ei ehkä enää nukkuma-aikaan, mutta ennen sitä? Katsella kaunista tähtitaivasta, kävellä käsi kädessä puolison kanssa, keskustella päivän kuulumisista ja tulevaisuuden aatoksistamme. Vauvan tuhistessa makuupussissa vaunuissa.

4. Olla spontaani ja holtiton. Lasten kanssa asiat tapahtuvat hitaasti ja kaikkea on hyvä suunnitella etukäteen. On elettävä aikataulujen ja lasten ehdoilla.
Toki tunnustan, että lapsen kanssa ei lähdetä niin nopeasti ex tempore jonnekin kuin aikana ennen lasta. Se on fakta. Etenkin nyt, kun on kiinteät kuvioissa. Niitä kun ei voi oikein syöttää lapselle kylmänä. Siispä lähtemiset ja aikataulut vaativat suunnittelua. Muta en suostu sanomaan, että vauvan kanssa ei voisi tehdä asioita myös ex tempore. Sitä varten minulla on perustarvikkeilla pakattu hoitolaukku aina valmiina. Sinne heittelen kulloinkin mukaan tarvittavat ja ei kun menoksi.

5. Juoda keskipäivän kalsarikännit.
Örveltäminen on idiotismia. Mutta etteikö lapsen tulon jälkeen voisi nauttia hyvän ruuan kanssa lasin viiniä tai hääpäivää juhliessa lasillisen kuplivaa?

7. Tehdä matka Nigeriaan.
Nigeria ei ole ollut matkahaaveideni top10:ssä koskaan. Mutta vauvan kanssa voi matkustaa. Toki pienen tarpeet pitää ottaa huomioon matkakohdetta ja matkan pituutta suunnitellessa, mutta ei vauva ole este.

9. Käyttäytyä huonosti. Siksi vaikkapa lautaselle sylkemiset, tavaroiden heittelemiset ja kadulle pissaamiset kannattaa jättää lasten kanssa vähemmälle.
Daa. Tähän en vaivaudu edes kommentoimaan. Ovatko nämä ns. ohjeet kirjoitettu 16-vuotiaille teinivanhemmille?

10. Uraohjustella.
Kuka tahtoo ehdoin tahdoin vääntää 14-tuntista päivää jälkikasvun synnyttyä. Etenkin siten, ettei siitä saa asianmukaista korvausta? Elämän prioriteetit menevät lapsen tultua väistämättä uusiksi. Se on automaattista, eikä niitä tarvitse edes sen kummemmin perustella.

Reissussa pienen kanssa

Olimme joulun ja uuden vuoden väliviikolla ensimmäisellä ulkomaanmatkalla pienen kanssa. Vain Tallinnassa, mutta kuitenkin. Ehkä ei ollut paras mahdollinen aika mennä Suomenlahden yli, koska yli nelimetriset aallot pakottivat minut tekemään matkaa taas kerran makuuasennossa. Edellisenä vuonna samaan aikaan lahti teki samat ja herkästi matkapahoinvoivana vetäydyin jo hyvin nopeasti makuuasentoon, koska tällöin vatsalaukun sisältö pysyisi siellä, missä sen pitääkin. Itse asiassa tämä oli jo kolmas lahden ylitys laivan lattialla maaten. Se kolmas oli surullisenkuuluisa paluumme Prahasta. Kiitos Islannin ja tuhkapilven. Silloin selkäni oli jo via Balticaa pitkin bussilla matkatessamme lauloi hoosiaanna ja en olisi saanut istua laisinkaan.

Reissussa oli kivaa. Tallinnastahan ei juurikaan kannata enää ostaa mitään. Hinnat ovat nousseet todella paljon ja ovat jo kotimaan hintaluokkaa. Luulin, että olimme liikenteessä hyvään aleaikaan, mutta vielä mitä, kauppojen  valikoimasta 5  -15% oli alennettu, kaikki muu oli normaalihintaista.

Aino on herkkä lapsi, sen olemme huomanneet jo monesti eri tilanteissa. Hän reagoi vahvasti uusiin juttuihin ja kaipaa turvallisia rutiineja. Se tuli jälleen esille jälleen reissussa. Aino jaksoi päivät hyvin, kun olimme paljon liikenteessä, mutta iltaisin pikkuinen oli kovin itkuinen. Selvästi neidille tuli reissussa liian paljon uusia asioita kerralla. Tiedämme tämän vastaisuuden varalle. Mietimme aiemmin pyörämatkan varaamista Hollantiin, mutta näillä näkymin se tehdään vasta Ainon ollessa isompi. Ihan siksi, että meistä tuntuu, ettei Aino ole vielä siihen valmis.

Miten (laukkuni) on muuttunut sitten...


Kävin laukkuvarastoani läpi. Usko pois, niitä riittää tällä laukkufriikillä. Huomasin erään laukun, jota en ole tainnut käyttää sitten raskausaikojen. Löytyihän sieltä vaki"ensiapupakkaukseni" eli salmiakkia ja suolapähkinöitä. Niitä ripottelin pikkupusseissa joka ikiseen käytössä olevaan laukkuun, saattoihan ilonani 21 viikkoa ollut raskauspahoinvointi iskeä missä ja milloin vain. Ja tunnustan: mukana kulki AINA myös oksennuspussi. Ihan varmuuden vuoksi. Suolapähkinöitä ja salmiakkia tarvittiin enemmän kuin usein, mutta Luojan kiitos, minun ei tarvinnut ikinä turvautua oksupussiin.

Aloin tuon jälkeen miettiä, miten laukkuni on muuttunut vuodessa. Meikkipussi on korvautunut vauvan hoitotarvikkeilla: mukana on aina tuttipullo, varamaito, soseet ja jo lukuisista tilanteista pelastaneet maissinaksut. Unohtamatta tietenkään tuttia, puhdistuspyyhkeitä, vaipanvaihtoalustaa, vaihtovaippoja, varavaatteet ja harsot. Kantoreppu kulkee usein mukana. Nyt selkä on siinä kunnossa, että kantaminen ei onnistu. En jaksa kuljettaa mukana meikkipussia, huulikiilto ja puuteri riittävät. Usein nekin unohtuvat kotiin lähtöhässäkässä.

Ja kun lähdemme esim. reissuun tai mökille, on seurueen pienimmällä jäsenellä isoin kassi. Huvittavaa, mutta totta. Koska varmuuden vuoksi varaan kasan vaihtovaatteita (vaikka kestot falskaavat äärimmäisen harvoin ja Aino ei harrasta puklaamista). Mukana pitää olla kaikki mahdollinen kuumemittarista lähtien. Itsellä on jotenkin turvallisempi olo, mitä enemmän on mukana. Tämän opin jo partioaikana, kun likomärkänä oli ihanaa vaihtaa kuivat vaihtovaatteet päälle.

Olen onnellinen, että minulla on lyhyet hiukset. Niistä Aino ei saa otetta. Lisäksi lyhyt tukka on nopea ja helppo laittaa, eikä ainakaan ole puklussa. Tai no, kerran oli lähellä. Mitäs lennättelin Ainoa "lentokoneessa" heti syönnin jälkeen.

Meikkauksesta en suostu tinkimään. Jos 95-vuotias isoäitini kysyy hänen luonaan käydessäni (ja poskipunan unohtaneena), olenko vakavasti sairas, kertoo se olmiuteni asteesta jotakin. Siispä on parempi laittaa pikkuisen laastia pintaan ennen ihmisten ilmoille lähtöä, ettei pelästytä kanssakulkijoita. Ja itselläkin on parempi mieli, kun on asiallisen näköinen.

Sen sijaan vaatteista en niin jaksa piitata. Lenkillä kuljen kulahtaneissa housuissa, koska keskityn vaunuilemiseen, en urheiluvaate-muotinäytöksessä keikistelyyn. Sadesäällä toki Goretexit ovat poikaa, mutta jos paita on vähän ryppyinen, so what?

Päätöksiä


Kuten edellisessä postauksessa (josta on aivan liian pitkä aika, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa) kirjoitin, olen tehnyt päätöksiä. Nyt, kun niistä on virallisesti ilmoitettu, voin niistä postata myös täällä.

Menen töihin isäkuukauden ajaksi. Isä pitää kuukautensa huhtikuun lopulta kesäkuun alkuun. Minä menen töihin, niin oudolta kun se mahtaakaan silloin tuntua. Menen tutustumaan uudestaan siihen arkeen, johon palaan sitten elokuussa. Paljon on muuttunut, yksi tiimiläisistä on siihen mennessä saanut syliinsä oman pienokaisensa, sijaiseni jatkaa tiimissäni ainakin jouluun asti ja saan tiimiini yhden osaajan lisää. Töihinpaluu jännittää jo nyt, koska kun aika juoksee tätä tahtia, on se edessä todella pian.

Kun elokuussa palaan töihin, teen nelipäiväistä työviikkoa. Ainakin jouluun asti. Olen koko ajan tietyllä tapaa tuntenut huonoa omatuntoa siitä, että Aino menee hoitoon jo vuoden vanhana. Aino kun on minulle nyt ja tulevaisuudessa se tärkein juttu. Vaikka hingunkin päästä takaisin töihin, aikuisten tekemisen, keskustelunaiheiden ja työkavereiden pariin, haluan kuitenkin ottaa tästä esikoisen vauva-ajasta enimmän irti. Nyt, kun olen asiasta infonnut myös esimiestäni, on kuin taakka olisi nostettu harteilta.

Huomaan muuttuneeni tietyissä asioissa, ja mielenkiinnolla odotan sitä, miten ne näkyvät työssäni. Olen saanut asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja työ on tästälähin vain työtä. En tee ylitöitä, ellei ole aivan pakko. Miksi venyttäisin päivää, kun sydämeni valitut ovat muualla? Olen myös oppinut ja opetellut sanomaan mieltäni painavista asioista, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Ja ennen kaikkia olen tajunnut, että minun ei tarvitse aina suorittaa. Paljon muutakin olen oppinut itsestäni tai pikemminkin pikku-Aino on opettanut minulle, mutta palaan näihin tuonnempana uudelleen.