maanantai 30. huhtikuuta 2012

Mikä ihmeen perhevapaa?

Kun olin viime keväänä jäämässä mammalomalle, katkera miespuolinen työtoverini tilitti, kuinka hänellekin kelpaisi "kymmenen kuukauden maksettu loma". Öö. Tuota. Menin sanattomaksi, enkä osannut lohkaista mitään nasevaa.

Nyt, kun tyttö on kymmenkuinen, tajuan, kuinka väärä sana vapaa tai loma tässä yhteydessä on. Kehveli sentään! Mielestäni lomalla hengataan ilman huolen häivää, tehdään mitä huvittaa, siihen vuorokaudenaikaan kuin huvittaa, palkka juoksee ja velvollisuudet ovat vain ikävä muisto. Äitiys on ympärivuorokautista työtä 24/7 ilman vapaapäiviä. Ylitöistä ei makseta ja bonukset tulevat enemmän tai vähemmän haisevassa muodossa.

Välillä olen ollut kade miehelleni.
Joka saa nukkua keskeytymättömän yöunen. Itse olen pahimpina öinä noussut sängystä tassuttelemaan tai syöttämään vauvaa tusinan kertaa.
Joka saa istua päivittäin kaksi kertaa kolme varttia bussissa työmatkallaan. Eli viettää puolitoista tuntia omaa aikaa kuunnellen musiikkia, lukien kirjaa, ajatella. Minulla on ollut "vapaata" kolme puolen tunnin päiväunipätkää koko päivän aikana.
Joka saa syödä lämpimän, jonkun toisen valmistaman lounaan kahdella kädellä. Minä lusikoin kylmäksi jäähtynyttä mikropuuroa eroahdistuslaisen roikkuessa lahkeessa.
Joka saa ajatella töissä aikuisten asioita, jotka voi ratkaista loogisesti. Minä joudun pähkimään, mikä tyttöä nyt riivaa, kun huutaa toista tuntia naama punaisena, ruoka ei maita, mutta unikaan ei houkuttele.
Joka tietää, millä aikataululla päivä menee, ilman yllätyksiä. Minä painiskelen tyttösen aikatauluttomuuden kanssa ja mietin jo edellisiltana, mitä pakata laukkuun valmiiksi, kun suunnitelmat menevät viimeistään lähtiessä uusiksi.

Nyt onkin mahtavaa, kun mies saa selkätulehdukseni ansiosta nauttia "kotiäidin" arjesta kuusi viikkoa. En saa nostaa lasta, saati istua, kontata tai leikittää lasta. Mitään selkää rasittavaa en saa tehdä. Eli mies saa oikean käsityksen siitä, mitä perheVAPAAlla tehdään ja kuinka työlästä se osaa olla. Tosin kiittelen jo nyt, että miehelläni ei onneksi ole työkaverini kaltaista asennevammaa.

Mutta on se kumma. Sitten kun äiti tai anoppi tarjoaa vauvavapaata aikaa, sitä ei haluta käyttää. Anoppi on lähettänyt meidät muutamaan otteeseen viettämään laadukasta parisuhdeaikaa. Olemme käyneet syömässä, leffassa ja teatterissa. Vaikka olemmekin nauttineet illasta kahden, olemme jo etukäteen selvittäneet nopeimman tien takaisin kotiin. Äitini on nyt neljä kuukautta puhunut, että voisi ottaa tytön yökylään. Me emme ole laskeneet. Kun tulee niin kamala ikävä.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Isoja elikoita

Kävimme koko perheen voimin tänään nauttimassa ihanasta kevätsäästä Fallkullan kotieläintilalla. Olen usein kiitellyt, kun perheessä on hyvä paikallisopas. Itse kun olen kotoisin Keski-Suomesta, en todellakaan tunne täkäläisiä paikkoja niin hyvin kuin paljasjalkainen siippani.

Fallkulla on Helsingin kaupungin nuorisoasiankeskuksen nuorisotalo, joka on erikoistunut kotieläintalouteen. Tilalla on nähtävissä muun muassa lampaita, lehmiä, sikoja, kanoja, kissoja ja hevosia. Paikka on ilmainen ja tilalla on auki nuorten ylläpitämä pieni kahvila, jonka valikoima on suppea, mutta riittävä. Kahveet ja pullat (kahdelta yhteensä viisi euroa) voi nauttia pihan penkeillä. Pääsivätpä isommat lapset hevoskärrinkin kyytiin.

Meidän pienemme ei ehkä ollut vielä yhtä innoissaan isoista elikoista kuin isommat kävijätoverinsa. Mutta yhtä kaikki, tyttö katseli silmät selällään lehmiä ja muita eläimiä. Uskaltautuipa jopa silittämäänkin lammasta ja lehmää. Uskon, että paikasta tulee vakikohteemme, kun tyttö vähän kasvaa.

Tila on auki keskiviikosta perjantaihin klo 10 - 18 ja sunnuntaisin klo 10 - 15. Osoite on Malminkaari 24. Lisätietoja voi katsoa nettisivuilta tai NaamaKirjasta.


Himotuksia

Aiemmin kirjoitin lemppariblogeistani. Usein saan noista blogeista ostohimotuksia. Aiemmin varsinkin Sannin ja Virven suositukset saivat minut shoppailemaan kosmetiikkaa. Vauvan saatuani höpsähdin täysin NaamaKirjan lastenvaatekirppiksiin. Kunnes järkevä ja ihana mieheni kysyi, tarvitseeko Aino enää uusia vaatteita. Tällöin pysähdyin miettimään. Mieheni sanoi asiasta kauniisti, ei rähjäten, kuten olisi voinut tehdä. Tuo tapa puhua asiasta puhutteli minua ja pysähdyin oikeasti kuuntelemaan. Sitten kurkkasin Ainon vaatelaatikkoon ja totesin, että juu, kahden seuraavan vaatekoon kiintiö on jo täynnä. Sen jälkeen olen hyvillä mielin selannut kirppiksiä ostamatta yhden ainokaista vaatetta. Mutta, kun kuulin Sascian hehkuttavan NaamaKirjassa Seppälän uusia vaatteita, joita myös Kottarainenkin kehui postauksessaan, oli minunkin kotiutettava tuo ihana marimekkoraitainen mekko. Etenkin, kun kaupassa oli tasan yksi kappale enää oikeaa kokoa jäljellä. (seliseli :-)

Hipelöin kaupassa tavaroita, kokeilen ja sovitan, mietin. Sitten vien tavaran takaisin hyllyyn. Samaa tapahtuu netissä. Kerään ihania tuotteita ostoskoriin, mutta en kuitenkaan tee tilausta loppuun asti. Suljen selaimen ennen verkkopankkiin päätymistä. Olen todennut, että maailmassa on satoja, tuhansia ihania asioita. Ne saavat olla olemassa, eikä minun tarvitse niitä omistaa. Onneni syntyy jostakin aivan muusta kuin uusien tuotteiden tai asioiden saamisesta.

Aika ajoin palaan huokailemaan Design Shopin tai Marimekon tai jonkun muun kauniin nettikaupan valikoimia. Mutta minulle riittää tuo. Olen alkanut kerätä ihania juttuja Pinterestiin, jossa voin niitä kuolata lähtemättä mukavalta kotisohvalta minnekään. Minulle riittää, että saan katsella ja ihailla kauniita asioita. En tarvitse niitä omaksi. Toivon pystyväni opettamaan tämän saman asenteen myös lapselleni.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Kokoontumisajot messukeskuksessa

Kävin eilen Lapsimessuilla messukeskuksessa. Kun odottelin seuralaistani, ihanaa Sasciaa, totesin, että tein ihan fiksusti, kun jätin känkkäränkkä-neidin mummin huomaan. Sen verran ahdasta vaunuviidakossa oli. Tosin uskon, että ajoituksemme oli paras mahdollinen eli heti perjantaina aamusta. Viikonloppuna edes minun rohkeuteni ei riitä moiseen tapahtumaan änkeytymiseen.

Sinänsä mielenkiintoinen tapahtuma, mutta. Itse en maksaisi viittätoista euroa, että pääsen hypistelemään viime vuoden vaatevalmistajien kuoseja alehintaan, kokeilemaan maatuvia Muumi-vaippoja tai nauttimaan kaksi teelusikallista uudistunutta Muksu-puuroa. Kun luennoissakaan ei ollut mitän suurta kolahduttavaa. Uskon, että alle parivuotias ei juuri messuista saa mitään irti.

Sinänsä ymmärrän, että kun messukeskuksen tilavuokrat ovat aika tähtitieteellisiä, ainakin pienille toimijoille, että osa jättää messut väliin. Melkein kävi sääliksi muutama pikkuputiikki, jonka "osasto" oli kahden neliön kokoinen. Muutama osasto, johon alunperin ajattelin tutustuvani, jäi välistä, mutta ei se harmita. Säästyivätpä nekin rahat, kun ei tullut ostettua mitään ylimääräistä

Aikaa messuilla hurahti kuitenkin neljä tuntia. Mutta niinhän erinomaisessa seurassa tuppaa tapahtumaan. Aika lentää, ja mies sai puhelimella hätyytellä muutamaan otteeseen syömään myöhäistä lounasta anoppilaan. Seura oli mitä parasta, puhe soljui kestovaipoista synnytykseen, mutsietiketistä syömispulmiin ja vaateaatoksista nukkumiseen. Bonuksena sain tavata kaksi lempimammabloggaajaani (Sascian lisäksi), Kottaraisen ja Oi mutsi mutsin, jotka yllättäen tunnistivat myös minut (vissiin kommentoin aika ahkerasti muiden blogeja :-). Eli olisi sitä voinut perjantaipäivän huonomminkin käyttää. Messulöydöt kuitenkin rajoittuivat tyttöselle tuotuun helistimeen ja hiuslakkaan. Miehen suureksi iloksi en ostanut yhden yhtä kestovaippaa, imua tai vaatetta, saati sitten sitä vähän kaivelemaan jäänytttä outlet-puolen laukkua, jota piiiitkäään hipelöin.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Läppää

Tuli eilen työkaverini kanssa koiralenkillä ollessa puheeksi läppä ja rumasti sanominen toiselle kanssakulkijalle. Kuinka helppoa onkaan yhdellä sanalla mitätöidä kaikki rumasti sanottu ja leimata vastapuoli huumorintajuttomaksi, herkkänahkaiseksi tosikoksi?

Minne ovat unohtuneet hyvät käytöstavat? Kuinka suoraan voi sanoa, ennen kuin loukkaa? Ja kumpi on oikeastaan pahempaa, laukoa rumasti suoraan päin pläsiä vai piikitellä ikävästi sivulauseessa? Pahinta on, jos aloittaa lauseen: Älä nyt suutu, mutta... Jos en ole muuta tästä elämästä oppinut, niin olen ainakin oppinut puhumaan minä-lauseilla, toista syyttämättä.

Pisimmälle tämä toisten kiusaaminen on mennyt netissä. Olen pöyristyneenä seurannut muutamien mammapalstojen menoa. Toisten ajattelumallit lytätään, toisia haukutaan idiooteiksi, kasvatuskyvyttömiksi, sosiaalipummeiksi (ja tässä nimittelyt sieltä lempeimmästä päästä). Miksi? Eikö meidän äitien ennemmin pitäisi toimia toisillemme vertaistukena? Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, jokaisella perheellä on oma tapansa elää. Niin kauan, kuin lapsia kasvatetaan terveellä järjellä, nämä saavat lepoa, ruokaa, rakkautta, läheisyyttä ja puhtaat vaipat ja vaatteet, kaikki on suurimmaksi osaksi kunnossa.

Kolikon kääntöpuolena, livenä ollaan tosi herkkänahkaisia. Jos toinen muotoilee sanomisensa huonosti, ollaan heti määkymässä "minua kiusataan". Ei se nyt ihan noinkaan mene. Aikuisten pitää kestää kritiikkiä. Sitä tulee väistämättä. Totta kai osuessaan arkkaan paikkaan, kritiikki sattuu. Mutta ainakin minulle ne suurimmat kasvunpaikat ovat tulleet nimen omaan kritiikistä oppimisesta.

Itseironiani eli läpän heitto itsestäni herättää myös kummastusta. Ei kai liene tavallista, että joku heittelee vakavalla naamalla armotonta läppää itsestään. Olen huomannut, että tähän on vaikea kanssakulkijoiden suhtautua. Uskaltaako naurahtaa, sanoa jotakin vai onko sittenkin parempi olla hiljaa, josko vaikka en heittänytkään asiaa läpällä ja sitten vedän metrisen palkokasvin hengityselimiini?

Itse pyrin olemaan suorasanainen, mutta yritän välttää toisten loukkaamista. Asioista pitää voida keskustella, mutta se, miten sanotaan, vaikuttaa vähintään puolet siihen, miten asia otetaan vastaan. Vaikka joskus puhun, ennen kuin ajattelen, pyrin kohtelemaan muita, niin kuin itse toivoisin tulevani kohdelluksi. 

Harrastatko sinä itseironiaa? Kumpi on pahempaa, sanoa suoraan vai vinoilla sivulauseissa?

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Lempiblogini

Olen lukenut blogeja pitkään. Joitakin blogeja olen lukenut jo muutaman vuoden ajan, jotkut uudet suosikit ovat olleet syötteenlukijalistallani vasta hetken. Mikä näitä blogeja yhdistää? Elämänmakuisuus, aitous, taajat postaukset ja erinomainen kirjoitustyyli. Jaan nyt nämä suosikkini.

Sascian ihanaan blogiin löysin tieni raskaana ollessa. Ihastuin Sascian tapaan laittaa itsensä likoon ja kirjoittaa avoimesti tuntemuksistaan. Sascian Helmin ja Ainon ikäeroa on vain muutama viikko, joten kirkassilmä-Helmin kuulumisia on mukava seurata myös senkin vuoksi.

Oi mutsi mutsi kirjoittaa elämänmakuisesti, aidosti. Diggaan erityisesti blogin esittelytekstin lupaamasta "tämä on superäitivapaata vyöhykettä" -tekstistä, jonka tuo mutsi myös pitää.

Visuaalisesti vaativa. Tähän blogiin tutustuin alun perin törmättyäni jossakin netissä tämän upean graafikon kädenjälkeen. Suurta ihastusta aiheuttaa runssaat ja laadukkaat kuvat, graafinen sisustus ja boheemilta taiteilijalta näyttävä mamma. Erityismaininta huipusta bloginimestä Kottarainen.

Karkkipäivä. Sannin blogi on kulkenut mukanani ehkä pisimpään. Tykkään siitä, että hän selittää asioita kosmetiikka-asioiden ja -ilmiöiden takana, ja jakaa omaa ammattitaitoaan täten lukijoilleen. Sanni tekee laadukkaita postauksia ja vastaa ihailtavan ahkerasti joskus satojakin kommentteja saaneisiin postauksiin. 

Ostolakossa.com. Voi Virve. Tämän blogin johdosta lompakkoni on laihtunut, tunnustan. Virve rakastaa kosmetiikkaa, se huokuu hänen tavastaan kirjoittaa.

Sensaisti. Kosmetiikkamyyjä Terhenin blogi. Ihanaa kosmetiikkaa ja muutakin kaunista. Terheninkin ansiosta lompakkoni on vähän ohuempi.

Usko, toivo ja Pakkaus
Aivan huippua tekstiä, joka saa suupielet nykimään tämän mamman hirnumaan niin, että meinaa pudota sohvalta. Joka kerta.

Lähiömutsi. Verbaliikan lahjalla siunattu huumorintajuinen mutsi, joka pyöräytti maailmaan etuajassa, kuten minä Ainomme.

Tavallaan. Työkaverini pitämä blogi, jossa pohdiskellaan asioita ja parannetaan maailmaa

Tiedän lukuisan määrän muitakin huippublogeja (mm. Mami go go, Kahden suora, Hampaat irvessä, Uusi musta, Verskin valtakunta ja Vuoden mutsi). En tahdo kuitenkaan tehdä tästä postauksesta kilometrin mittaista.

Mitkä ovat sinun lempiblogejasi ja miksi?

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Töihinpaluu. Eiku.

Menin tänään töihin isäkuukauden ajaksi. Ei mennyt ihan putkeen, ei. Kun avasin koneen, näkyi vain blue screen. No, IT hyppäsi oitis apuun ja vaihtoon lähti koko keskusyksikkö. Sain avukseni sen ihanan IT-jörrikän, joka murahtelee ja heittelee sarkastisia vitsejä. Kyseessä on kuitenkin aivan huipputyyppi. Uskotteko? Siitä ei voi mielestäni erehtyä, kun näkee hänen kaulassaan Herra Hakkarainen -tatuoinnin. Sitten taistelin kännykän kanssa, joka ei toimi vieläkään. Pääsenpä vaivaamaan toista IT-jässikkää myöhemmin. Olipa sentään työpäivän saldona kahdella kädellä syöty lämmin lounas ja yksi hyvä palaveri.

Sitten menin käymään erikoiseksi luonnehditulla työterveyslääkärillämme. Lääkäri oli kyllä sellainen persoona, etten vähään aikaan ole sellaista tavannut. Aikaa siellä vierähti melkein kolme varttia. Tuomiona: välilevypullistuma/ rappeuma/ tulehdus, viikon ehdoton istumis- ja kantamiskielto a.k.a. sairasloma ja tulehduskipulääke. Kolmas sellainen. Toivottavasti tämä kombo toimisi. Haluaisin nimittäin oikeasti sinne töihin. Katsotaan sitten vappuaattona uudestaan, mikä on tilanne.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Selkätauko

Nyt on pakko pitää hetkellinen blogitauko. Selkäni on niin pahassa kunnossa, ettei kestä viittä minuuttia kauempaa istumista paikallaan. Toivon, että maanantaina lääkäri keksisi, a) mikä selkääni vaivaa b) miten vaivaa voi hoitaa. Pitäkää peukkuja! Palaan asap.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Tänään se alkaa

Isäkuukausi. Äitiysloman alussa tuntui, että mammalomahan on pitkä. Tänään on sitten minun mammalomani vika päivä. Juurihan me vasta tulimme tuon kääryleen kanssa kotiin. Maanantaista lähtien isä ottaa Ainon hoitaakseen arjessa, kun minä riennän kuudeksi viikoksi nauttimaan oravanpyörästä, joka tunnetaan myös nimellä työelämä. Tuo kuusi viikkoa tekee meille kaikille hyvää.

Mies saa käsityksen siitä, mitä on taiteilla eroahdistuslaisen osittaisen syömälakkolaisen kanssa, joka saa mitä ihmeellisimmistä asioista itkupotkuraivareita ja nukkuu pääasiassa vain puolen tunnin päikkäreitä. Mies ymmärtää, miksi en ole ehtinyt päivän aikana tehdä sitä tai tuota kotihommaa. Minulle mammalomalla kodin siisteys ei ole ollut se ykkösasia. Tunnustan sen. Tärkeämpää on ollut, että tytöllä on kuivat ja puhtaat vaatteet päällä, vaipat on pesty ja meillä molemmilla on ruokaa. Ympärilleni katsoessa näkee, että täällä asuu liikkuva vauva. Eteisestä asti löytyy neidin leluja, jotka hän on raahannut mukanaan. Mutta se ei haittaa. Enemmän ihmettelisin, jos vauvan läsnäolo ei näkyisi missään.

Jännittääkö? Totta hemmetissä. Mutta ei se, miten nuo kaksi, Iso ja Pieni Rakas pärjäävät keskenään. Sen tiedän, että loistavasti. Miehestäni on kuoriunut aivan loistava isä. Jolla on ihmeellinen taito ottaa nokkaunet lattialla, samalla kun tyttö kiskoo häntä hiuksista. (En olisi uskonut hänen olevan unessa, ellen olisi kuullut kuorsausta :-D) Enemmän minua jännittää oma tilanteeni. Töihinpaluu ja kaikki siihen liittyvä, josta jo postasinkin taannoin. Ja kuinka kova ikävä lasta päivän aikana ehtiikään tulla? Kun olen ikävöinyt häntä valtavasti jo muutaman tunnin poissaolon aikana.

Kuuden viikon jälkeen palaan takaisin kotiin ja isä töihin. Tuo kuusi viikkoa mahdollistaa sen, että näen, haluanko palata töihin vai jatkaa vielä hoitovapaata. Pääsen kokemaan, millaista on työnteko perheellisenä. Pääsen testaamaan uusia taitojani (priorisointi, omien ajatusteni sanominen ääneen myös silloin, jos olen asioista eri mieltä ja kaaoksen hallinta) ja oppimaani rajojeni asettamista tositilanteessa.

Kestoäideistä

Olen aika monen kestovaippa-aiheisen ryhmän jäsen NaamaKirjassa. Sitä kautta olen tehnyt paitsi loistavia löytöjä, olen saanut myös keskustella muiden vaippahörhöjen kanssa (juu, tällä nimellä me itsekin kutsumme itseämme :-D) ja apua ongelmatilanteisiin.

Siellä ei kukaan lyttää toista, apua saa, eikä kukaan tyrmää kysymystäsi tyhmäksi. Tällaiseen menoon en ole nettiryhmissä tottunut. Etenkin vauvanvaateryhmissä/ kirppiksillä meno on kuin Hulluilla Päivillä konsanaan. Myyjä saa haukut, jos myy liian kalliilla tai halvalla ja naiset virtuaalisesti repivät toisiltaan hiuksia päästä kilpaillessaan jostakin suositusta kuosista. Mutta ei kestoilijoiden ryhmissä. Ryhmähenki on aivan loistava, toisia tsempataan ja kannustetaan ja yhdessä etsitään ongelmiin ratkaisuja. Kestoäidit <3

torstai 19. huhtikuuta 2012

++

Saimme hyviä uutisia. Kävikö se ensimmäisen mielessä? Että olisin tehnyt positiivisen raskaustestin? Tunnusta pois! :-)

Kävimme tyttösen kanssa 10kk painokontrollineuvolassa. Menin sinne huolestuneena, kun Aino on syönyt välillä ihan olemattoman vähän. Mutta sain huokaista helpotuksesta: +500g painoa ja pituutta +1cm. En tiedä, mistä tyttö on kasvunsa ammentanut oltuaan lähes syömätön pari kuukautta. Pääasia, että kehittymistä on silläkin saralla tapahtunut. Kontrolleja ei tehdä, vaan seuraava neuvola odottaa vasta elokuussa. Menemmme kesäsulun takia yksivuotisneuvolaan kuukauden "myöhässä".

Se on jännä, miten olen stressannut tuosta lapsen syömisestä. Ehkä enemmän kuin mistään koskaan ennen. En tiedä, mikä siinä on niin stressaavaa. Sekö, etten voi vaikuttaa siihen, paljonko lapsi syö? Ehkäpä. Olen päättänyt, että nyt yritän olla stressaamatta vähemmän ja ottaa rennommin. Joka tapauksessa mies hoitaa pääosan tytön syötöistä tästä eteenpäin (ainakin seuraavat kuusi viikkoa), kun isäkuukauden aikana minä porhallan töissä. Ehkäpä sinä aikana tapahtuisi syömisissäkin parantumista. Toivotaan.

Arkirealitya

TV:n mainoksessa missikunnossa (vartaloa, meikkiä ja kampausta myöten) oleva mamma kokkaa, laulaa lapsilleen, leipoo ja sitten vielä kuskaa näitä hymyssä suin harrastuksesta toiseen. Lapset ovat kauniisti puettuja virheettömän puhtaisiin, silitettyihin vaatteisiin, eivät koskaan riehu, vaan käyttäytyvät esimerkillisesti. Perheessä on farmarivolvo ja kultainen noutaja. Minä tuskailen, missä välissä ehdin järjestää tytön huoneen, käydä läpi huushollimme ylimääräiset tavarat, tai viettää sitä laadukasta Omaa Aikaa.

Eilisaamu ei ollut poikkeus ihanassa arkirealityssamme. Annoin tavoistani poiketen tytön nauttia hetken puolinakuilusta hoitoalustalla eli olla ilman vaippaa ja housuja. No, tyttöpä päätti ilahduttaa äitiään pissaamalla tämän päälle. Ilostuttiko? Not. Kiitin vain, ettei tullut sitä kiinteämpää tulosta. Siitä olisin ilahtunut vielä vähemmän. On myöskin sattunut niitä aamuja, jolloin olen ilokseni astunut kakkavaipan päälle. Minulla kun on tapana laittaa se vaipanvaihtopisteen viereen lattialle siksi aikaa, kun puen tytölle takaisin päälle.

Sitten neiti päätti ottaa taas eroahdistusvaihde nro. 154 käyttöön. Heti, jos menin kahtakymmentä senttiä kauemmaksi vauvasta, alkoi hirveä huuto. Isot kyyneleet vuotavat pehmeille poskipäille. Samalla, kun tunnen suurta ärsytystä siitä, etten voi edes vessassa käydä rauhassa, saati sitten tehdä mitään kotitöitä, samalla toisen poru on täysin aseistariisuvaa. Olenkin nyt sylitellyt tyttöä tavallistakin enemmän, onhan ensi viikolla tiedossa paluu työarkeen, enkä pääse nauttimaan pikkuneidin ihastuttavasta seurasta ainakaan konttorityöaikaan.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Pillifarkut? Not.

Ystäväni sai lapsen reilu kuukausi sitten. Tänään hän hehkutti NaamaKirjassa, kuinka kiskoi jalkaansa taas pillifarkut. Hänelle suon tämän ilon, kun tiedän, kuinka hän pitää vartalonmyötäisistä vaatteista. En tiedä, onko minussa jotakin vikaa, mutta itse en kaipaa niitä vaatteita, joita käytin ennen raskautta. En ole koskaan ollut kokoa S eikä unelmieni vaatekertaan todellakaan kuulu pillifarkut.

Vaikka on minullakin päiviä, jolloin vihaan eteisemme liukuovellisen vaatekaapin isoa peiliä ja vaatteet, jotka eivät ole trikoota, ahdistavat. Mutta olen hyväksynyt sen. Vauva muutti vartaloani. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta toisaalta, miksi se ei saisi näkyä, että olen aikaansaanut kropassani maailman suurimman ihmeen. Minun puolestani se saa näkyäkin. Voisin olla toki keveämpi, pienempi ja timmimpi, mutta kevään sairastelukierre on tehnyt sen, etten ole päässyt edes vaunulenkeille, puhumattakaan lenkkeilystä tai uinnista. Kaiken ehtii.

Oletko sinä sinut kropassasi vai tunnetko tuskaa sovituskopissa tai farkkuihin ahtautuessasi?

9 asiaa, joihin elämäänsä ei kannata tuhlata

Luin Voicen sivujen uutisista jutun 20 asiasta, joihin elämäänsä ei kannata tuhlata. Tässä oma versioni listasta satunnaisessa järjestyksessä.

1. Ihmissuhteet, jotka vain ottavat.
Olin aiemmin ystävyyssuhteessa, joka toimi vain yhteen suuntaan. Minä olin aina se, jolle soitettiin, kun otti päähän, poikakaveri oli jättänyt tai muuten vaan kaipasi kaatopaikkaa, johon murheensa kaataa. No, aikaa kului ja huomasin, etten jaksa toimia toisten ihmisten kaatopaikkana. Etenkään, kun nuo ihmiset eivät olleet valmiita vastavuoroiseen olkapäänä toimimiseen, kun olisin sitä tarvinnut.
Lähdettyäni väkivaltaisesta suhteesta huomasin, kuinka energiaa ja iloa vapautui uudella tavalla ja uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni alkaa elää omannäköistäni elämää.

2. Työ, jota inhoat.
Olen ollut muutamaan otteeseen työpaikoissa, joihin meneminen aamulla oli pahinta, mitä tiesin. Kerrostalon kokoinen herne nenässä ei osaa nauttia muustakaan elämästä. Love what you do. Do what you love. -taulu on pyörinyt monissa sisustusblogeissa viime kuukausina. Ihan asiaahan tuo on, ei siitä mihinkään pääse. On ihanaa, kun voi herätä aamuun innoissaan, "mitä tämä päivä töissä antaakaan". Työkavereilla on myös tässä suuri osuus, vaikken ole yhteenkään työpaikkaan mennyt saadakseni ystäviä. Jos joidenkin kanssa synkkaa, on se vain bonusta. Lähdin mammalomalle unelmieni työstä ja nyt, kun töihinpaluu lähenee, jännitän, että onko työpaikka edelleen se rakastamani työ vai ovatko ajatukseni muuttuneet tämän breikin aikana.

3. Epäselvä viestintä.
Inhoan epäselvää kommunikointia, jossa ei puhuta suorilla sanoilla. Monesti tuolloin ärähdänkin, "mene jo asiaan". Itse pyrin käyttämään suoraa viestintää, mutta sanomaani pehmennän esim. konditionaalilla. En jyrää tai lyttää toista, vaikka suora olenkin. Arvostan tätä piirrettä myös muissa. Sanaani voi myös luottaa. Se tulee partiolaistaustastani. Siellä oli pakko pystyä luottamaan toisen sanaan. Jos jokin asia ottaa päähän, sano se ääneen, äläkä luule, että kumppanisi/ ystäväsi/ pomosi on ajatustenlukija, joka ihmettelee kiukkuisuuttasi. Mieluiten käytä vielä minä-viestejä toisten syyttämisen sijaan.

4. Negatiivisuus.
Negatiivisuudella saadaan aikaan ankea ilmapiiri. Yltiöpositiivisuus on useimmista kanssakulkijoista ärsyttävää, mutta itse pyrin mustimmastakin mustasta löytämään jotakin positiivista. Se auttaa minua jaksamaan.

5. Luottamuspula.
Luota itseesi. Kukaan ei koskaan tunne sinua paremmin kuin sinä itse. Jos intuitiosi kertoo jotakin, luota sen voimaan. Omalla kohdallani se ei ole vielä kertaakaan ollut väärässä.
Luota myös muihin. Ihmissuhteiden rakentaminen vaatii luottamusta. On mahtavaa, kun rinnalla on puoliso, johon voi luottaa. Niin pienessä kuin suuressakin asiassa.

6. Niska limassa on sinun raataman.
Minä olen jo tähän mennessä kahdesti palanut loppuun. Syynä se, etten ole osannut sanoa ei, vaan olen venyttänyt omaa pinnaani ja jaksamista yli rajojeni. Siitähän ei ole hyvää seurannut. Viimeksi sain vatsahaavan ja parin kuukauden sairasloman. Sitä paitsi, kukaan ei koskaan tule kiittämään sinua raatamistasi tunneista.

8. Liikkumattomuus.
Etsi itsellesi mieluinen liikkumistapa. Anna endorfiinien jyllätä, nauti kehosi liikkeestä ja etenkin jälkikäteen siitä ihanasta olotilasta, johon pääsee vain liikunnalla. Eniten tässä sairastelukierteessä on harmittanut se, etten ole päässyt huoltamaan kehoani, nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta ja heräävästä keväästä.

9. Paikoilleen jämähtäminen.
Olen viime aikoina antanut vinkiksi lomaileville ystävilleni: "tee joka päivä jotakin sellaista, jota et ole koskaan aiemmin tehnyt". Haastan sinutkin lukijani tähän, tee kerran viikossa jotakin sellaista, jota et ole aiemmin tehnyt. Oli se isoa tai pientä. Minulla se on tarkoittanut esim. uusien reseptien (onnistunutta) kokeilua, uuden lenkkipolun etsimistä ja minulle jätettyyn haasteeseen vastaamista. Tätä kautta olen löytänyt paljon uusia, kivoja juttuja, joihin en välttämättä muuten olisi paneutunut.

Yritin keksiä kymmenettä, mutta koen, että tuossa yhdessäkin on ihan tarpeeksi haastetta. Nämä kun muistaisi arkielämässäkin.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Hypnoosikone

Lukioaikainen äikänope kutsui tv:tä hypnoosikoneeksi. Se onkin varsin osuva nimitys ko. laitteelle. Ainakin jos (tv:töntä) äitiäni tai vauvaa seuraa, kun tv on päällä. Äiti ei näe eikä kuule mitään, kun tv on päällä. Korkeintaan, jos sattuu menemään kuvaruudun eteen, niin saa äkäisen kommentin mennä äkkiä pois edestä häiritsemästä. :-D

Ihana Oi mutsi mutsi kirjoitti blogissaan hetki sitten Super-Marjo tv-sarjasta osuvalla otsikolla Super-dorka. Itse olen saanut näppylöitä jo sarjan mainoksistakin. En ole uskaltanut avata tv:tä kyseisen sarjan tullessa töllöstä, koska saisin varmaankin sellaisen raivarin, että (mieheni iloksi) heittäisin vanhan putkitelkkarimme parvekkeelta alas.

Samalla jäin ajattelemaan, kuinka vähäistä oma tv:n katsomiseni on. Tai kuinka samanlaisia ohjelmia töllötän edelleen kuin teini-ikäisenä (poislukien teinisarjat). Onneksi miehelläni on pitkälti samanlainen maku tv:n suhteen. Mitä nyt on pitänyt opettaa hänet pois mielestäni huonosta tavasta "tv päällä aina, kun ollaan kotona, katsotaan sitä tai ei". Nykyisin meidän töllö on päällä tasan sen aikaa, mitä sitä katsotaan. Ja se aika on aika vähän. Muutoin ruutu pysyy mustana. Tätä kautta haluamme opettaa myös lapsellemme, ettei tv:tä tarvitse aina töllöttää. Koska helposti hypnoosikoneen vangiksi jää.

Olen aina ollut iltauninen, ja minulle on ollut ihan turha soittaa yhdeksän jälkeen. Nyt, kun yöt ovat todella levottomia tuon pienen häsäämisen takia, menen nukkumaan heti, kun siihen tulee mahdollisuus. Usein tämä on jo puoli yhdeksän uutisten tienovilla.

Seuraavat ohjelmat/ sarjat/ ohjelmatyypit kuuluvat suosikkeihini:

1. Luonto-ohjelmat
Lauantai-illan Avara Luonto on Se ohjelma, joka pitää joka viikko nähdä joko lauantaina tai vähintään sunnuntaiaamuna uusintana.

2. Brittidraamat
Lauantaisin meillä on putki päällä, kun AL:n päätteeksi pitää katsoa vielä Midsomerin murhat tms. Taattua brittilaatua viikosta ja vuodesta toiseen.

3. Uutiset ja sää
Vähintään kerran päivässä pitää uutiset nähdä. Useimmiten katsomme puoli yhdeksän uutiset, kun lapsi on silloin jo nukkumassa ja me rötväämme kahdestaan sohvalla. Katsomme usein uutiset muutenkin Ylen kanavilta, koska mieheni luottaa vain kahteen tv-meteorologiin, Seija Paasoseen ja Anne Borgströmiin.

4. Huvila ja huussi
Meidän mökillä tarvitaan remppaa. Nykyiseen mökkiin ei oikein sulavasti mahdu kolme sukupolvea samaan aikaan. Vaikka samalla kauhistelen mökkiremppojen hintoja, samalla haikailen, että saisimme mökille jonkun ammattilaisen sanomaan, mitä tehdä. Laajentaako nykyistä vai tehdäkö kokonaan uusi.

5. Dokumentit
Tykkäämme miehen kanssa molemmat dokkareista. Etenkin, jos aiheena on jokin luontoon, historiaan tai mielenkiintoiseen henkilöön liittyvä, niin me olemme telkkarin ääressä.

6. Frasier
Tykkään Will ja Grace- sekä Frasier-sarjojen huumorista. Frasieria seuraan nyt kolmatta kertaa. Sunnuntaisin on ihana koko perheenä rötvätä parisängyksi avatussa vuodesohvassa ja töllöttää tuntitolkulla Frasier-huumoria. Mutta vaikka nuo kolahtavat, esim. Frendit eivät.

7. Top Gear
Tämä sarja tarjoaa naisellekin ihan hauskaa seurattavaa. Ohjelman mieshahmot ovat aivan loistavan hauskoja.

8. Sydänääniä
Sydänääniä oli aivan loistava sarja. Tosin raskaana ollessa sarja aiheutti aina Tonavan kaltaisen vesimäärän sohvallamme. Uusintana sarjaa pystyi seuraamaan vähemmillä tunnemyrskyillä. Tällaista lisää, kiitos!

Mitä en seuraa
1. Tosi-tv
En ole katsonut yhtään jaksoa mitään tosi-tv:tä. Ei vaan kiinnosta. Suotakoon niiden katsominen kaikille niille, jotka haluavat moisia ohjelmia katsoa. Minua ei vaan jaksa kiinnostaa.

2. Kilpailuohjelmat
Seurasin ekan kauden MasteChefiä. Aiempien kausien Idolsia seurasin, samoin Amazing Racea ja vastaavia. En enää. Tuntuu, että nuo ohjelmat toistavat itseään.

3. Joka päivä tulevaa ohjelmaa
Vaikka tenava on jo kohta kymmenkuukautinen, ei meillä ole tarkkaa päivärytmiä. Siksi meidän on ihan mahdotonta seurata jotakin sarjaa/ ohjelmaa, joka edellyttäisi, että olemme tv:n ääressä joka päivä samalla kellonlyömällä. Saati sitten, että näillä aivoilla muistaisin, että klo se ja se pitäisi katsoa jotakin. Mulla on kännykässä muistutus joka päivä tiettyyn kellonaikaan otettavasta lääkkeestäkin.

4. Simpsonit
En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä Simpsoneissa on niin hauskaa. Inhosin ko. sarjaa jo yläasteikäisenä, eikä asenteeni ole edelleenkään muuttunut.

Mitä te katsotte telkkarista ja miksi?


lauantai 14. huhtikuuta 2012

Tutiton hymyilijä

Aino narskuttaa tuttia lattialla. Hän käyttää tuttia puruleluja ja puree sitä osaa, jonka pitäisi olla suun ulkopuolella.

Sairaalasta lähtiessämme saimme ohjeeksi välttää tuttia ainakaan pariin ensimmäiseen kuukauteen, ettei keskosen (Aino syntyi rv:lla 35 + 4) herkkä imuote kärsi. Mehän teimme juuri niin, kuin sairaalassa opastettiin. Kuinkas muuten, esikoinen asialla. Muutaman kuukauden vanhana uskaltauduimme kokeilla tuttia. Meni pitkään, ennen kuin tyttönen hiffasi, että sitä voi imeä. Siitä tulikin uneen vaipumisen apuväline. Joskus öisinkin heräsin siihen, kun sivuvaunu-pinniksestä kuului imuääniä.

Sitten se iski. Tämä megalomaaninen lenssu, joka vaivaa vieläkin. Aino yskii ja oma pääni on räjähtää, lenssulääkkeistä huolimatta. Mutta siis lenssu iski, ja se veti tytön niin tukkoon, ettei imemisestä tullut mitään. Siihen jäi tutti. Vaikka tukkoisuus onkin parantunut, Aino vieroitti itse itsensä tutista. Mutta lussutustarve unille mentäessä, se ei ole kadonnut minnekään. Unille mentäessä tyttösellä on lussutettavana unilampaansa ja paitani. Se on helpottanut myös eroahdistuslaisen nukkumaanlaittamista, kun kainaloon jää mammalta tuoksuva paita turvaksi.

Vaikka pinna on ollut viime viikkoina enemmän kuin kireällä, sydän sulaa ja ärtymys unohtuu, kun näen Ainon hymyilevän alaikenet paljastavaa hymyään aina minut nähdessään. Suu leviää korvasta korvaan ja ikenet vain vilkkuvat. <3

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Kademieli nostaa päätään

Aiemmin en ole osannut olla kateellinen. Kun kouluiässä muut saivat Levikset, minä olin tyytyväinen, että yksinhuoltajaäiti osti mulle ylipäätään uudet farkut. En ole osannut koskaan olla kateellinen muiden paremmista tuloista tai nimikkeistä, valiosääristä tai kuvankauniista kasvoista tai saavutuksista.

Mutta nyt kademieli on alkanut nostaa päätään. Vihreänä kuuntelen, kuinka muiden vauvat nukkuvat jopa kolmen - neljän tunnin päikkäreitä. Never! Kelpaisi mullekin. Yleensä neiti koisaa kerrallaan sen kellontarkan puolituntisen, joskus huimaavat neljäkymmentä minuuttia. Oi, kuinka ihanaa olisikin joskus päiväsellä tehdä jotakin omaa. Vaikka jumpata, lukea rauhassa kirjaa, ottaa päiväunet.

Päiväunia kaipaisinkin, kun yöt ovat tosi rikkonaisia. Johtuvat varmaan siitä, että yhdeksän- ja puolikuinen oppii koko ajan niin valtavalla tahdilla uusia asioita, ettei pieni pörröpää pysy perässä. Pahimpina öinä herätään puolen tunnin - kolmen vartin välein, hyvinä öinä herätyksiä on vain kolme. Olen kuullut myös ihmevekaroista, jotka nukkuvat rauhaisasti iltakahdeksasta aamuseitsemään heräämättä. Kelpaisi.

Noihin huonoihin öihin ei voi olla vaikuttamatta se, mistä olen tällä hetkellä ehkä eniten vihreä. Syöminen. Pari postausta taaksepäin kirjoitin syömisestä. Nyt se on äitynyt sille asteelle, että syömiset ovat lähes nolla. Vai mitä tuumaatte eilisen saldosta: 15 Talk-Murua, puolitoista keitettyä seitinpalasta ja pari senttiä tekemääni rieskaa? Tämä ei suinkaan ole yhden aterian, vaan KOKO päivän syömissaldo. Maitoa menee sitten senkin edestä. Mutta eihän tuo pieni voi pelkällä pyhällä hengellä elää? Ja ah, niin rakastamani maitokakka on nyt tehnyt encoren lavalle. Ihanaa! Not.

Ja se ei paljoa lohduta, kun muut sanovat, että tuo aika menee pian ohi ja sitten tulee uudet haasteet. Ja samalla tunnen syyllisyyttä siitä, että asiat voisivat olla pahemminkin. Ainolla voisi olla joku vakava sairaus tms. Mutta se ei poista sitä tunnetta, että nyt ahdistaa. Nyt.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Töihinpaluu lähenee


Oravanpyörä A.K.A. armas työelämä kolkuttaa aivan nurkan takana. Hommat alkavat 23.4.ja minä olen täydellisen stressitilan partaalla. Kun joulun jälkeen tuntui aivan ehdottoman tärkeältä päästä kotoa, juttelemaan aikuisten asioita, tekemään muutakin kuin pyykkäämään vaippoja ja viihdyttämään vauvaa, on minut nyt vallannut kova rimakauhu. Vaikka kyse on vain kuudesta viikosta.

Pelonaiheita on useita. Pelkään, että olen unohtanut kaiken, mitä ammattini edellyttää ja että työkaverit pyörittelevät silmiään, kun ehdotan jotakin. En muista minkään järjestelmän salasanoja, saati käyttäjätunnuksia. Mahdankohan muistaa mitään edes itse tekemistäni ohjeista? Työavain sentään on tallessa, samoin kalenteri ja muistivihko. Sillä kai päästään alkuun?

Ja entäs naamavärkki. Näytän aikalailla olmilta oltuani tyttösen kanssa pitkään kipeänä. Naamalle on tehtävä jotakin joka aamu, ettei tarvitse juoksuttaa pelästyneitä kollegoita hakemaan lähikaupasta jotakin toinnuttavaa. Pakko on laittaa pakkelia, että näyttää edes jotakuinkin toimistokelpoiselta. Olen tosin unohtanut kaikki meikkaamistaitoni mammalomalla. Pitänee käydä kierros muutamissa meikkiblogeissa, josko niistä saisi jotakin mielenvirkistystä, miltä pitää naaman näyttää ihmisten ilmoilla liikkuessaan.

Ja töihin mennessä joudun pukeutumaan. Mammiksella olen voinut hengata pyjamassa vaikka koko päivän, jos ei ole hotsittanut lähteä ulkoilemaan tai kukaan mammakavereista ei ole tulossa kylään. Olen niin tottunut trikooseen ja mukavuuteen, että osaanko enää laittaa ohuita sukkahousuja jalkaan rikkomatta niitä, saati sitten korkokenkiä?

Miten jaksan istua puoli tuntia pidemmissä palavereissa? Kun yhdeksään kuukauteen en ole sitä pidempiä aikoja istunut kuin muutamia kertoja. Ja sekin on ollut jossakin kulttuuririennossa. Alan varmaan palavereissa jossakin vaiheessa kuikuilla ympärilleni, minne se tyttönen on taas ryöminyt, kun on näin epäilyttävän hiljaista. Kunnes muistan, että olen töissä. Sitten ehkä laitan tekstaria Isolle Rakkaalle, miten kotona menee. Lounaalla varmasti ihmettelen, miltä tuntuu syödä keskeytyksittä LÄMMIN ATERIAkäsissä sekä haarukka että veitsi.

Sitä en pelkää, etteikö Iso Rakas osaisi hoitaa tytärtämme "oikein". Hän on osoittautunut niin loistavaksi isäksi, että suon hänelle avosylin nämä tulevat kuusi viikkoa. Kiitän tästä mahdollisuudesta sitä, kenen neronleimaus tämä alunperin on ollut. Minä luovun kahdesta viikosta ja isä saa kuusi. Reilua. Samalla isä saa käsityksen siitä, mitä ruokalakkoilevan känkkäränkän kanssa on olla kotona. (Tietysti isälle tytär ei kiukkua, vaan on hellantelttu, kunnes koittaa äidin kotiinpaluun aika.) Pelonaiheeni kohdistuvatkin itseeni.

Varmaan viimeisenä sunnuntaina ennen töihinpaluuta hommaan armottoman suklaahumalan vetämällä naamariin levyllisen Fazerin sinistä. Sokerihumalan krapula on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin palata töihin kankkusessa.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Harmaita hiuksia syömisestä

Sen olen jo tämän vajaan kymmenen kuukauden aikana oppinut, että äidin huolen määrä on vakio. Kohde vain vaihtelee.

Aino on nyt sairastanut kohta kolmisen kuukautta. Räkätauti toisensa perään on ollut neidin vaivana, ja siinä samassa on äitikin saanut tartuntoja. Ei siinä lenssuilussa muuta, mutta neiti on saman ajan syönyt tosi huonosti. Tänään sitten repesin, kun eräs toinen äiti mammapalstalla valitti, kuinka tytär ei ollut syönyt MUUTAMAAN PÄIVÄÄN. Ärähdin, että muutama päivä on lyhyt aika verrattuna kahteentoista viikkoon.

Ensin epäilimme, että tukkoinen nenä karkotti ruokahalut. Sitten laitoimme syyn pullottavien ikenien piikkiin. Mutta kun hampaita ei ole vieläkään näkynyt, tuokin syy piti hylätä. Sittemmin olemme huomanneet, että tyttönen on kiinnostunut kaikesta muusta enemmän kuin syömisestä. Onneksi sentään maito maistuu. Parin viime päivän saldo on ollut syömisten osalta todella onneton. Vai mitä sanotte kolmesta palasta rieskaa, kahdesta omatekoisesta lihapullasta, kahdesta kukinnollisesta kukkakaalia ja desistä puuroa? Myöskään se ei lohduta, että muut äidit kertovat lapsensa olevan samanlainen.

Olen yrittänyt olla stressaamatta syömisistä, mutta tosi vaikeaa se on. Kun muutenkin saamme kuulla, kuinka tyttö on pieni ikäisekseen ja edellisessä, 8kk neuvolassakin tuli vain haukkuja kasvusta. Milläs saat tuonikäisen syömään enemmän? Kun toinen ei avaa edes suutaan. No, ensi viikolla käymme neuvolassa juttelemassa vasta-alkajaterkamme kanssa syömisongelmista ja ottamaan tuoreet mitat. En usko, että vastavalmistuneella terkallamme on mitään kikkakolmosia meidän avuksemme, mutta sittenpä nähdään, onko tyttö saanut kartutettua lisäsenttejä ja -grammoja sitten kahdeksankuukautisneuvolan. Aika auttaa tähänkin, mutta malttamattomalla luonteellani haluaisin tyttösen syövän jo huomenna edes vähän enemmän. Tai pian ihana kampaajani saa tehdä ihmeitä harmaiden karkottamiseksi.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Lastenkasvatusta vai fundamentalismia?

Mammakaverini Kati haastoi minut kirjoittamaan ajatuksiani ranskalaisesta lastenkasvatuksesta. Haaste, jonka otin mielelläni vastaan, osoittautui kuitenkin sen verran haasteelliseksi, että sen hiomiseen on mennyt lähes viikko.

Lähiviikkoina on mm. Hesarissa viitattu jenkkitoimittaja Pamela Druckermanin vaavinkasvatusoppaaseen French Children Don't Throw Food. Hän ihailee ranskalaisten tapaa kasvattaa lapsiaan, joka vähentää lapsista aiheutuvaa riesaa ja luo lisää tilaa vanhemmuuden ja aikuisuuden iloille. Joku tuossa lauseessa mättää. Lapsi ja vanhemmuuden ilot. Ihan kuin ne olisivat toisensa poissulkevia asioita?

Druckermanin teesi lehtijuttujen pohjalta on siihen suuntaan, että ranskalaiset vanhemmat eivät liikaa jousta omista menoistaan tai haluistaan. Ja tästä syystä ranskalaisista lapsista kasvaa hyväkäytöksisiä ja itsenäisiä. Kolmikuisina ranskalaiset vauvat eivät tarvitse enää ruokaa yöaikaan ja pienet lapset leikkivät hiljaa, kun vanhemmat istuvat illallista toisten aikuisten kanssa.

Jaa, aika harvassa ovat minun tuttavapiirissäni ne vauvat, jotka eivät syö enää kolme kuukautta täytettyään. Taitaa olla parinkymmenen tuntemani vauvan joukossa huimaavat kaksi. Käyttävätkö ranskalaiset vanhemmat huudatusunikoulua, jolloin vauvan tarpeisiin ei vastata ja vähitellen vaavi oppii, ettei kukaan tule, vaikka kuinka huutaisi. Sydäntäni särkee pelkkä ajatus siitä, että pieni vauva joutuisi yksin itkemään, eikä kukaan tule lohduttamaan yön pimeinä, pitkinä tunteina.

Kaikki ei ole mustavalkoista. Nautin toki aikuisseurasta (ilman lapsia), mutta yhtä mukavaa on lasten ja aikuisten sekaseura. Lapset touhuavat omiaan, tulevat välillä syliin, juttelevat. Lapset ovat osa perhettä, osa sosiaalista kanssakäymistä. Ranskalaiset ajattelevat, että vanhempien parisuhde ja oma aika on tärkeää.
Totta kai se on tärkeää. Mikään suhde, oli kyse ystävyydestä tai parisuhteesta, ei pysy kasassa hoitamatta. Lapsiperheessä aikuisten kahdenkeskinen aika on luonnollisesti vähäisempää kuin lapsettomassa perheessä. Sille vain pitää etsiä uusia muotoja.

Hesarin politiikan toimittaja Heli Suominen kirjoittaa: "Ranskassa lasten saaminen ei tee vanhemmista palvelijoita, jotka joustavat kaikessa." En ole kokenut kertaakaan tämän yhdeksän kuukauden aikana olevani mikään palvelija. Me olemme se, joka päätämme, mitä syödään, milloin mennään nukkumaan ja mitä laitetaan päälle. "Lapsilähtöisyydestä on tullut fundamentalismia, jossa taivaspaikan menettää, jos käyttää kaupan purkkiruokia, kertakäyttövaippoja tai jättää vauvan hoitoon." Kuka sanoo? Minä olen sitä mieltä, että jokainen perhe valitkoon oman tiensä. Sädekehää ei kukaan nosta eikä kiillota, toimit vanhempana miten vain. Lapsilähtöisyys tuskin tarkoittaa, että lapsia ei ikinä ojenneta ja vanhemmat elävät täysin lapsen ehdoilla. Aion kasvattaa tyttäreni lapsilähtöisesti, ja siihen kuuluu, että nukutaan yöt, syödään hyvin (tarpeen vaatiessa myös öisin), käyttäydytään siivosti niin julkisilla paikoilla kuin kotonakin, ja vanhemmilla on myös omaa aikaa ja elämä.

Syyllistämisiä ropisee sen sijaan panssariin, halusit tai et. Toisten mielestä palaat mammalomalta liian aikaisin töihin, toisten mielestä yösyötöt pitäisi olla historiaa puolen vuoden iässä, toiset kauhistelevat, miten hankalalta kestovaippoja käyttävän lapsen liikkuminen näyttää. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Valikoiva kuulo ja muisti on hyvä äidin lisävaruste. Ja jos kertoo, että meillä menee hyvin, niin vastaukseksi saa: "odotahan vaan hampaita/ konttaamista/ päiväkotiin menoa". Ihan kuin jostakin NYT hyvin olevasta asiasta ei saisi iloita. Juuri nyt. Toki niitä ikäviä juttuja tulee. Väistämättä. Kolahtaneita takaraivoja, ensimmäisiä asfaltti-ihottumia, hammasoireita ja vielä vähän lisää sairastamisia. Mutta saisiko nämä sairastaa sitten, kun sen aika on ja iloita nyt hyvin olevista asioista?

Druckermanin mukaan ranskalainen nainen ei muutu toiseksi ihmiseksi äidiksi tultuaan. Hän on äidiksi tultuaan edelleen sama nainen.
Totta hemmetissä on. Äitiys on tuonut elämääni paljon uusia ulottuvuuksia ja mielelleni haasteita. Olen joutunut työstämään keskeneräisyyttäni ja itseänikin harmittavia luonteenpiirteitä. Tuo Pieni Rakas on pistänyt minut selkä seinää vasten vain olemalla oma itsensä. Ja minulle tämä on tehnyt vain hyvää.

Ranska on myös niitä harvoja maita, jossa lasten fyysinen kuritus on sallittua, myös lain mukaan. Luunapit, selkäsauna, millä nimellä sitä haluakaan kutsua. Rakastava vanhempi ei käytä "kasvatuksellista väkivaltaa" missään tilanteessa. Ajatuskin lapsiin kohdistuvasta väkivallasta saa minut voimaan fyysisesti pahoin.

En teilaa, että ranskalaisessa lastenkasvatuksessa kaikki olisi suoraan pielessä. Ranskassa asiat tehdään toisin, enkä minä ole oikea henkilö arvioimaan, onko suomalainen, lapsilähtöinen kasvatustapa yhtään sen parempi kuin ranskalainenkaan. Ranskalaisesta vanhemmuudesta jokainen suomalaisvanhempi voi poimia ne sopivat rusinat omaan pullaansa.

Tahtoo ulos!

Joka kerta, kun vien pyykkiä kuivumaan vierashuoneeseemme (josta tulee parin kuukauden sisällä Ainon huone), näen kauniin välikausihaalarin. Sen ihanan perhoskuosisen, jonka jo pari kuukautta sitten hänelle tilasimme Travallen nettipuodista. Huuto.netistä löytämäni kaksiosainen ulkoilupuku sekä kurahousut ovat myöskin löytäneet tiensä meille. Hinku päästä käyttämään niitä tositoimissa on kova. Ulkona on ihanan aurinkoista, keväinen tuuli pöllyttää hiekkaisia katuja, paikka paikoin jo vihertää. Sitten kuulen tyttären taas yskivän limaista yskäänsä, eikä kuumemittariin vilkaisu erityisemmin ilahduta. Tahdon terveitä päiviä, että pääsemme nauttimaan keväästä!

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Känkkäränkkä palaa lomalta

Olipa kertakaikkisen mahtava pääsiäisloma (jos ei lasketa mun selkäkipua mukaan). Oli ihana rentoutua mökillä, nauttia herkuista ja hyvästä seurasta. Mummit hoitivat tyttöstä kilpaa ja saimmepa jopa nukkua kaksi yötäkin kahden, kun Aino nukkui anoppien seurassa tuvassa.

Ilmeisesti pääsiäisenä oli liian kivaa, kun nyt on meille muuttanut känkkäränkkä. En tiedä, mikä pientä riepoo. Toki ymmärrän, että kotona vanhempien kanssa ei ole niin kivaa, kuin silloin, kun ympärillä ovat myös viihdyttävät isovanhemmat. Tyttö on ollut tänään tosi itkuinen ja nukkunut paljon. Räkätauti vaivaa edelleen, mutta sen piikkiin en tuota kränäämistä laittaisi. Mikä lie taas vaihe tämäkin. Saisi mennä ohi pian, samoin kuin 8 - 10 herätyksen yöt.

Olen yrittänyt olla stressaantumatta tytön vähistä syömisistä. Kun tuo näyttää muuten voivan ihan hyvin, jaksaa leikkiä ja ryömiä, niin kai se tarpeeksi syödäkseen saa. Vaikka syökin tällä hetkellä TODELLA huonosti. Onneksi Iso Rakas vie pienen panokontrollineuvolaan muutaman viikon päästä. Kun meidän terkkana on vastavalmistunut, jonka mukaan kaiken pitäisi mennä kirjojen mukaan, eikä poikkeuksia sallita. Todennäköisesti painosta tulee taas natinaa, mutta minkäs teet, kun vaavi päättää olla avaamatta suuta, niin sitten ei syödä.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Lomalomaloma

Tämä mamma laskee enää tunteja. Onneksi ei tarvitse kauaa odottaa. Sitten siippa tulee töistä, anoppi nappaa meidät auton kyytiin ja lähdemme huristamaan kohti Ylä-Satakunnassa olevaa mökkiä.

Kun taannoin Berliinin matka peruuntui, olen odottanut tätä pitkää yhteistä vapaata kuin kuuta nousevaa. Saamme viettää laatuaikaa yhdessä, nauttia ulkoilusta (toivottavasti) hyvässä säässä ja herkutella. Mukaan lähtevät molemmat isoäidit, joten saamme miehen kanssa myös lapsivapaata aikaa kahdestaan. Isoäidit lupasivat myös ottaa Ainon yöhoitoon yhdeksi yöksi, jotta me saisimme levättyä.

Pitkät pyhät mahdollistavat myös kaveripariskunnan luona käymisen. Tutustuin tämän pariskunnan kauniimpaan osapuoleen aiemmassa työpaikassani kuutisen vuotta sitten. Meillä synkkasi alusta alkaen tosi hyvin. Nyt yhteydenpito on ollut aika harvaa. Eilen, kun H soitti, oli, kuin koko tämä hiljaiselo olisi pyyhitty pois ja olisimme tavanneet viikko sitten. Laatuystävyys on juuri tätä, se pyyhkii ajan pois ja juttua voidaan jatkaa suoraan siitä, mihin jäätiin.

P.S. En ole unohtanut sitä ranskalainen kasvatus -teemaa. Postaus on edelleen työn alla ja postaan sen palattuamme takaisin sivistyksen pariin.

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Puolikkaita lauseita

AEA eli Aikaa Ennen Ainoa kävimme mieheni kanssa syvällisiä keskusteluita. Aiheena oli milloin pääkaupunkiseudun asuntopolitiikka, milloin työelämän haasteet, milloin seuraava matkakohteemme. Juteltiin ja oikeasti kuunneltiin.

Nyt se on muuttunut. Lauseet jäävät yhä useammin kesken.

"Miten päivä meni töis..." Hei, vauvalta tippuu ruokaa suusta!

"Olit sanomassa jotak..." Ohhoh, pöräys. Kumpi vaihtaa kakkavaipan?

"Niin sitä olin vain sanomassa..." Äh, ehdin jo unohtaa.

Ja kun saamme sitä kahdenkeskistä aikaa tytön mentyä nukkumaan, ei kummallakaan ole voimia keskustella mistään henkevistä, kun kaksi aivosolua törmäilevät toisiinsa kummankin aivoissa. Kun isoäidit passittavat meidät kahdenkeskisille treffeille, silloin puhumme kyllä noista syvällisemmistäkin asioista.

Olen miettinyt, millainen papupata tuosta tyttösestä mahtaa isompana tulla. Kun nytkin hän on jo todella puhelias, vaikkei sanoja vielä olekaan. Saammeko me aikuiset silloin suunvuoroa laisinkaan?

Ystävä haastoi minut kirjoittamaan blogiini ranskalaisesta lastenkasvatuksesta, josta on kirjoitettu viime aikoina mm. Helsingin Sanomissa. Postaus on tekeillä.