perjantai 29. kesäkuuta 2012

Muutoksia

Äitini kävi tänään meillä viihdyttämässä tyttöstämme, että minä sain ahertaa rauhassa. Viimeksi tapasimme kaksi viikkoa sitten. Äiti sanoi, että tyttö on muuttunut kahdessa viikossa isoksi lapseksi ja muutoksia on paljon. Eihän siihen itse kiinnitä huomiota, mutta onhan se totta. Tyttö kehittyy, kasvaa ja oppii nyt valtavalla tahdilla. Enää ei pysy edes kärryillä mukana, mitä kaikkea uutta ihan pariin viime viikkoon sisältyy. Näihin kuuluvat mm. ensimmäinen hammas, kovat raivokohtaukset, kiipeäminen, sana lamppu ja "tanssiminen". Ihana seurata, miten innoissaan tuo pieni on kaikesta uudesta. <3

Blogipostia vol2.

Tänään hain postista kaksi pakettia. Toivoin toisen olevan toiselta blogimutsilta. Ja niinhän se olikin. Olen koko päivän ähertänyt, siivonnut, järjestellyt, puunannut, imuroinut, pessyt, kokannut, leiponut huomista tyttären yksivuotispäivää varten. Nyt makaan sohvalla aivan uupuneena. Kuvia ei nyt(kään) heru (kun en kerta kaikkiaan jaksa ottaa kameraa esille), mutta kiitokset tulevat nyt näin sanallisesti.

Tällä kertaa paketista löytyi tyttäreni mukaan nimettyä suklaata (ei nyt sentään, mutta nimikkosuklaa, mikä nimikkosuklaa :-). Suklaa on Dammenbergin suklaatehtaan tuttua, hyvää laatua. Tämän lisäksi lähettäjä oli pakannut mukaan muutamia suklaisia reseptejä, joita pitää ehdottomasti päästä kokeilemaan. Mitä pikemmin, sen parempi. Ehkä nyt kuitenkin toivun tämänpäiväisestä leipomussessiosta hetkisen ajan. Mutta juuri tänään minua ilostutti eniten Emännän jalkakylpysuola. Oltuani koko päivän pääasiassa keittiössä jalkojen päällä oleva (ehtoisa) emäntä, mikä tuntui illalla sen ihanammalta, kuin upottaa kintut lämpimään veteen ja tehdä jalkahoito kaikilla herkuilla. Jalkani todellakin kaipasivat tätä.

Ystäväkseni paljastui kauniin ja inspiraatioita herättävän blogin omistaja Niina Luova suo -blogista. Kiitän ja kumarran erinomaisesti valituista pakettien sisällöistä!

torstai 28. kesäkuuta 2012

Vauvavuosi päättyy

Ensimmäinen vauvavuosi on ylihuomenna päättymässä. Se on saanut miettimään tätä kulunutta vuotta. Ihanan kamalaa esikoisen vauvavuotta.

Välillä vilahtaa mielessä se suloinen pieni, joka nukkui perintökehdossa ja makasi paikoillaan leikkimatolla, kun kävin pikasuihkussa tai kampasin naamaani kylänraitille lähtiessämme.  Tuo ikiliikkuja mölyapina (kaikella rakkaudella sanottuna) ei ole hetkeäkään hiljaa tai paikoillaan. Pelko sydänalassa käyn entistäkin nopeammin suihkussa, kun en voi koskaan olla varma, mitä tyttö on sillä välillä keksinyt omaksi viihdytyksekseen. Jos täällä on liian hiljaista, on tyttö tekemässä jotakin pahojaan. Nyt meillä asuu ihana, hampova, esiuhman tulikivenkatkuisista liekoista kärsivä vaapero. Välillä mietin, että oli se eka puoli vuotta omalla tavallaan helpompaa aikaa, mutta en silti vaihtaisi takaisin. Lausahdus: "Tämä on vain yksi OHIMENEVÄ kehitysvaihe" lohduttaa kummasti. Koska noita kehitysvaiheita riittää. Etenkin ensimmäisen vuoden aikana.

Mitä toivoisin, että joku olisi sanonut vauvavuodesta, kun olin vielä raskaana?

Vähempikin riittää. Äitiyttä ei voi suorittaa, ei, vaikka täydestä sydämestään haluaisi olla Hyvä Äiti. Niin että voisiko niihin vauvankasvatusoppaisiin kirjoittaa isosti boldattuna, että vauvan kanssa voi tehdä vaikka mitä, mutta EI tarvitse. Että tärkeintä vauvan kasvamisessa ja kehittymisessä ei ole se, mitä  tai miten tekee, vaan että on läsnä. Tee äitiydestä omannäköistäsi.


Lue joku tai vaikka kaikki seuraavista teoksista: Vuoden mutsi, Jetlagissa - yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen ja Minä en sitten muutu. Avaa kummasti silmiä ymmärtämään, että tabuja on, mutta niitä voi rikkoa esim. puhumalla niistä ääneen. Toivoin, että olisin saanut nuo kaikki kirjat luettavakseni ennen lapseni syntymää. Mutta oli niistä hyötyä näin vauvavuodenkin aikana. Vuoden mutsi -kirjaa kiitän erityisesti olemattomien vatsalihaksieni kipeyttämisestä (nauramalla).


Kehitä itsellesi joko sarvikuonon nahka tai valikoiva kuulo. Jompi kumpi tekee hyvää, koska niitä neuvoja satelee ristiriitaisina joka tuutinsa, ja jonkun mielestä teet kuitenkin aina väärin. Maalaisjärjellä ja sydämellä pärjää jo pitkälle. Sinä olet oman lapsesi asiantuntija keskeneräisyydestäsi huolimatta. Toki on tilanteita, joissa neuvoja tarvitsee, mutta niitä voi sitten erikseen kysyä. Ja asioita voi tehdä myös osa-aikaisesti, kokeillen etsimällä omalle perheelle toimivaa tapaa.


Kun vauva raivoaa, hengitä syvään ja laita omaan päähäsi kuulosuojaimet. Se auttaa kummasti pysymään rauhallisempana ja vauvakin rauhoittuu nopeammin.


Kun lapsi nukkuu, lepää tai tee jotakin kivaa. Älä uhraa vauvan päiväuniaikoja kotitöille, vaan huilaa tai tee jotakin omasta mielestäsi kivaa. Ja ota oikeasti sitä omaa aikaa. Sama se, mitä teet, kunhan teet jotakin itsellesi mieluista kahden kesken laatuajan eli itsesi kanssa. Näin mielessä pysyy se, että et ole vain ja ainoastaan äiti, vaan myös Nainen.


Älä ota paineita lapsen kasvusta tai kehityksestä. Jokainen lapsi kehittyy omalla tavallaan ja omassa rytmissään. Itselle tämä oli ehkä helpointa. En tiedä, mistä sain lehmän hermot kestää 12 viikkoa kestänyttä flunssakierrettä tai viikkoa vaille viisi kuukautta kestänyttä huonoa syömistä tai neuvolan tädin  kommentteja kääpiöstä. 


Käy ulkona joka päivä. Raitis ilma tekee hyvää. Vaikka kävisit kiertämässä korttelin, käy. Mitä karmeampi ilma ulkona on, sitä voittajampi fiilis sinulle tulee, kun tulet vaunuilemasta ulkoa läpimärkänä. 


Hanki vertaistukea. Itse olisin varmaan monta kertaa repinyt peliverkkani, jos en olisi päässyt purkamaan tunteitani ja kuulemaan muiden ikätoverivauvaojen äitien kokemuksista ja fiiliksistä. Kerran viikossa keskiviikkoisin olemme tavanneet perhevalmennuksesta tuttujen äitien kanssa. Ah, kuinka lohduttavaa onkaan kuulla, että muillaKIN nukutaan/ syödään huonosti, ei vielä käännytä/ kontata/ kävellä jnejne. 

Löysin tässä taannoin kuvan itsestäni yksivuotiaana. Mieskin oli hämmentynyt kuvan nähdessään, miten olemmekaan tyttösen kanssa samannäköiset. Joskus hymyilen miettiessäni miltä rakas tyttäreni näyttää viiden vuoden päästä. En malta odottaa sitä(kään). Aika juoksee. 

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Juhannus takana, hampaat edessä?

Kai minun pitää kunnon blogimutsina (?) kirjoittaa tarinaa meidän juhannuksestamme. Kävimme anopin ja pikkuihmisen (anoppini nimitys tyttärellemme) kanssa nappaamassa Isämiehen töistä jo keskiviikkona iltapäivällä. Siitä motarille ja kohti Satakuntaa. Matka meni tavanomaisesti: tyttö nukkui suurimman osan ajasta, söi puolimatkassa hyvällä ruokahalua ja posotti nukkuen vielä loputkin matkasta.

Odotukseni juhannuksen suhteen olivat kovat, ei niinkään suuret. Saimme nauttia Isämiehen kanssa löylyjen lämmöstä kaksin ja tehdä ruokaa rauhassa, kun anoppi viihdytti jälkikasvuamme. Sen sijaan kaivattu kalojen narrausreissu jäi välistä, kiitos epäotollisen tuulensuunnan. Onneksi katiska pelasti ja saimme kuin saimmekin nauttia haukipaistista, uusista perunoista, grilliruuasta ja kesän ensimmäisestä mansikkakakusta. Nyt maha pömpöttää kaikkien herkkujen syömisen jälkeen.

Juhannus sai mielen herkistymään. "Vuosi sitten juhannuksena en osannut arvata, että vajaata viikkoa myöhemmin sylissä olisi kaksi ja puoli kiloa onnea. Välillä tuntuu, että tämä tunne on rajaton ja halkaisee rintakehän." kuului NaamaKirjapäivitykseni. Samalla yritin muistella, millainen oli juhannus viime tai sitä edellisenä kesänä. Juu, söimme grillimestarina toimivan Isämiehen taikomia herkkuja, minun väsäämääni mansikkakakkua, joimme lasin jos toisenkin hyvää viiniä, pelasimme mölkkyä sukulaispoikain kanssa. Eli ei mitään suuren suurta muutosta lapsettomiin aikoihin. Enkä niitä kaipaakaan.

Aiemmin juhannuksen valvominen on tarkoittanut sitä, että valvotaan ja nukutaan myöhään, nautitaan yöttömästä yöstä. Tällä kertaa valvominen oli pikkuneidin mielestä jotakin aivan muuta. En tiedä, oliko osasyy yölevottomuuksiin se, että oman huoneen rauhaan tottunut pikkuihminen joutui nukkumaan samassa huoneessa vanhempien kanssa. Suurin syyllinen taitaa kuitenkin pilkottaa alaikenestä ja purukaluston käytöstä ja kuolan määrästä tehtyjen salapoliisitulkintojen jälkeen epäilen, että syyllisiä on useampi kuin yksi. Tyttö kun ei anna suutaan katsoa, saati sitten tunnustella. Syyllinen herätti vanhemmat vähintään kerran tunnissa neljän yön ajan. Isämies huokasi eilisiltana: ihana päästä kotiin nukkumaan, toivottavasti neitikin nukkuisi. No, viime yönä piti käydä silittelemässä tyttöä pari kertaa. Luojan kiitos. En olisi jaksanut tuota härdelliä kovinkaan pitkään. Viime yönä tosin Jussi taisi jäädä mieleen päälle, koska näin liian monta kertaa unta, että Aino itkee ja heräsin todentuntuiseen uneen.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Päivähoitoon viepi tie

Teet niin, teet näin, aina teet väärin päin. Vaikka tiedät itse toimivasi itsellesi ja omalle perheellesi parhaalla mahdollisella tavalla, joku toinen (äiti) tietää aina sinua paremmin kuinka pitäisi toimia.  Kaikista vähiten äitinä olemisesta tiesin etukäteen siitä, kuinka vanhempana oloon kuuluu mustavalkoisen, VAHVAN mielipiteen omaaminen asiasta kuin asiasta. Oli kyseessä sitten vauvanhoito, lapsenkasvatus, vaipatus, päivähoito tai purkkiruoka, talvihaalarin merkki tai nokkamukin malli - joko olet mustaa tai valkoista, joko yhtä tai toista mieltä, puolesta tai vastaan. Joudut AINA valitsemaan puolesi.



Aiemmin paasasin blogissa päivähoidosta ja sen ankeasta tilanteesta Helsingissä. Nyt meillä kävi niin onnellisesti, että saimme Ainolle paikan yksityiseltä perhepäivähoitajalta elokuusta lähtien. Muutama tuttu on kysynyt: MITEN te sen teitte?

Kyse oli onnellisista sattumista tai johdatuksesta tai jostakin suuremmasta kuitenkin. Valitin päivähoitotilannetta taloyhtiön kevättalkoissa saatuamme tuon "hylkypuhelun". Kuuloetäisyydellä oli taloyhtiömme toinen perheenäiti. Hän sanoi kysyvänsä, tietäisikö heidän eläkkeelle jäävä pph:nsa ketään, jolla olisi vapaata paikkaa syksyksi. Törmäsin tähän äitiin heti seuraavana päivänä ja sain hoitajan numeron. Kun soitin, kuulin, että paikka oli vapautunut edellisenä päivänä. Kannatti avata suunsa!!

Nyt olemme käyneet keskustelemassa hoitajan kanssa pariin otteeseen ja olemme törmänneet myös läheisellä leikkikentällä. Hän tuntuu olevan jalat maassa -tyyppi, tykkäävän aidosti lapsista ja hänellä on hyvä "tatsi" hommaan näin sivusta seurattuna. Hän on hoitanut lapsia kotonaan 19 vuotta ja jotakin hänestä kertoo se, että hänellä on nyt hoidossa samasta perheestä jo kolmas lapsi (isommat ovat jo koulussa). 

Vaikka samalla kärvistelen tunteen kanssa, että voisin jatkaa vielä kotona, ja että Aino on vasta 13 kuukautta, kun hän lähtee hoitotielle, samalla koen, että tuo mahdollisuus tuli meille annettuna. Etenkin, kun tiedän, miten vaikea hoitotilanne oikeasti on, emme voi jättää tuota tilaisuutta käyttämättä. 

Olisi niin paljon helpompaa tehdä näitä ratkaisuja, jos ei olisi vaihtoehtoja. Jos olisi vaan pakko mennä töihin, kuten esim. keski-Euroopassa tehdään. Syyllisyys kolmetoistakuisen laittamisesta päiväkotiin olisi silloin paljon pienempi. (Itse olen mennyt hoitoon viisikuisena, kun yh-äidin oli pakko palata työelämään) Seurallinen ja sosiaalinen Aino saa leikkiseuraa ja virikkeitä. Äiti saa itselleen virikkeellistä aivotoimintaa ja aikuisten haasteita. Uskon, että tästä ratkaisusta hyötyy koko perhe, kunhan vain en itke silmiäni päästä ensimmäisinä hoitoviikkoina. 

Jollekin kotonaolo sopii. Minä koin jo raskausaikana, että en ole kotiäitityyppiä. En pysty mitenkään kuvittelemaan mielessäni, että olisin kotona, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta. Hatunnosto niille, jotka näin tekevät. Minusta on tärkeintä tehdä vain niin kuin oma sydän ja järki sanoo.Ja jokaisella on oikeus sellaiseen ratkaisuun, joka omasta mielestä palvelee omaa perhettä parhaiten. On rohkeutta tuntea itsensä ja tehdä valintoja sen perusteella. 

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Herkistymistä

Viime päivinä olen herkistynyt ennennäkemättömällä tavalla. Tai no, kyllä tällä tavalla tuli vollotettua raskausaikana. Jos en paremmin tietäisi, epäilisin kupeitteni helmoissa kasvavan toisen rakkauden hedelmän. Mutta ei, raskaana en ole. Tiedä sitten, mistä moiset valtaisat tunneaallot ovat kotoisin.

Lauantaina saimme olla juhlimassa mieheni kummitytön ripille pääsyä. Omasta rippijuhlista on parikymmentä vuotta aikaa, mutta silti tuona päivänä palasin tunteissa siihen päivään. Kuinka täynnä tulevaisuuden uskoa, toivoa ja haaveita tuona päivänä olinkaan! Rippinuoret lauloivat saman laulun, kuin mitä me leirillä aikoinaan lauloimme. Jokin näissä sanoissa edelleen puhuttelee.



Jotenkin toivon, että elämä ei kovettaisi. Että tuntisin yhä tunteiden kirjon, enkä kyynistyisi, vaan antaisin edelleen herkkien asioiden koskettaa. Olen saanut synnyinlahjaksi herkkyyden, jota pidän ennemmin vahvuutena kuin heikkoutena.

Tänään laitoin piiiitkästä aikaa radion soimaan. Soitan yleensä musiikkia Spotifysta, ja radio on jäänyt vähemmälle käytölle. Sieltä pärähti soimaan tämä biisi. Kaksi ensimmäistä tahtia ja minä itken kuin vesiputous. Kaija Koon laulama kertoo tarinan minun elämästäni kuuden vuoden takaa. Monta vuotta on mennyt välissä, mutta silti nämä asiat ovat edelleen tuolla sisimmässä vereslihalla. Lienevätkö koskaan eheitä? Mutta kuinka samalla olenkaan kiitollinen siitä, mitä minulla tällä hetkellä on. Ihana aviomies, pieni rakas, jota rakastan enemmän kuin itse elämää. Kaikki on kohdallaan. Ehkä elämä hyvittää sitä, mitä joskus oli väärin ja meni pieleen.



Seuraava, päivähoitoaiheinen postaus pärähtää ajastettuna juhannuksena, kun me vietämme (toivottavasti hyvässä säässä) mökkijuhannusta perinteisine kokkoineen, grillauksineen ja saunomisineen. Hyvää juhannusta itse kullekin!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Kestohörhöys pahenee


Minusta tuli tänään (kesto)vaippalainaamon pitäjä. Vähän jännittää, mutta samalla tuntuu tosi hyvältä. Että voi puhua vaipoista, ammentaa omasta vajaan vuoden kokemuksesta ja auttaa siten muita kestoilun alkutaipaleella. Jaksan puhua vaipoista aina vaan ja yhtä innostuneesti. Olen saanut tartutettua innostukseni ainakin yhteen ystävämammaan.

Miten tämä pääsi tapahtumaan? Paikallinen lainaamonpitäjä kyseli, kuka haluaisi ottaa lainaamon vastuulleen hänen muuttaessaan seudulta kokonaan pois. Mietin pari päivää. Sitten laitoin viestiä, että jos tällainen keltanokka kelpaa hommaan, olen käytettävissä. Kun julkaisin FB:ssa uutisen, eräs kaveri vitsaili "miten näin pääsi käymään?". Olen ollut yhdistystoiminnassa pieniä katkoja lukuun ottamatta kahdeksanvuotiaasta. Se on jotenkin tuolla selkärangassa. Ja jos yhdistystoiminta on näinkin käytännönläheistä ja sydämen asia, niin mikä ettei.

Vaikka itse olen tykästynyt kestoihin, en pidä itseäni mitenkään parempana tai "pyhempänä viherpiipertäjänä, joka pelastaa maailman". Meidän perheelle kestoilu on ollut luonnollinen ratkaisu monestakin syystä. Mutta kukin perhe valitkoon omat tapansa. Kuten sloganini kuuluukin: "yksi sormiruokailee, yksi syöttää pelkkää luomuruokaa, yksi kirppistelee, yksi ostaa vain merkkivaatteita uutena - kaikki yhtä isoja ja tärkeitä valintoja, jotka jokainen perhe tekee itse, eikä niihin auta muiden puuttua."

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Virkistyspäivää

Mieheni työpaikalla oli tänään virkistyspäivä. Tai iltapäivä. Hän kotiutunee joskus parin tunnin sisällä Lintsin pyörteistä.

Äitini tiesi, että tuon pienen, rakkaan riiviön kanssa päivä tuntuu pitkältä, jos isämies ei ole kotona. No, hänpä haki meidät viettämään omaa virkistyspäivää luokseen. Kuinka mahtavaa olikaan istua valmiiseen ruokapöytään? Nautin suunnattomasti, kun sain keskeytyksettä syödä makkarakeittoa, kun äiti piti neidille seuraa. Harvoin on arkinen keittolounas maistunut noin hyvältä. Sitten lähdimme perinteiselle kirpparikierroksellemme. Kolmellakymmenellä eurolla irtosi uuden näköinen Tazzian mekko (joka istuu meikäläisen haastavalle kropalle kuin tilaustyönä tehtynä), kassillinen Brion puisia palikoita, muovinen neppiauto, hiekkalapio, yhdet harkkahousut, Babybjörnin suojatakki, puukaulakoru ja kymmenen vaippaharsoa. Minä kiitän!

Kirpparikierroksen jälkeen lähdimme katselemaan luonnon ihmeitä Tuusulanjärven rantaan. Näimme suloisia sorsanpoikasia, koiria, auringonpalvojia, leikkiviä lapsia, treenaavia nuoria, jäätelöäsyöviä, lomastaan nauttivia koululaisia. Tyttösemmekin nautti ihmisvilinästä ja yritti kontata aina ohi menevien koirien perään. Tyttösellä on "the thing" koiriin ja muoviankkoihin. Molemmat aiheuttavat valtaisia riemunkiljahduksia.

Tyttösen nukkuessa nautimme annoksen aitoa mansikkakermajäätelöä (senkin uhalla, että olemme Ison Rakkaan kanssa herkkulakossa vielä viikon. Ai niin, olin "kylässä", joten sain syödäkin jäätelöä). Nyt on ihana hellepäivä takana. Kiitos äiti, että otit meidät päiväksi huomaasi. Näillä verenpaineilla se oli enemmän kuin hyvä idea. Nyt tässä huushollissa on kaksi väsynyttä, hikistä ja onnellista tyttöä.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Nauru tarttuu

Tuo meidän vaaperomme on paljastunut aikamoiseksi humoristiksi. Hän nauraa rätkättää hassuille sattumuksille ja mikäs sen suloisempaa, kuin ääneen naurava vuosikas. Nauru tarttuu väistämättä. Silloinkin, kun en välttämättä sitä tahtoisi. Esimerkiksi kun tyttö päristelee ruokaansa siten, että ruoka on pikku pisaroina pitkin pöytää, ruoka-alustaa, syöttötuolia ja sen alustaa tai vaatteita ja hiuksia mainitsemattakaan. Mutta minulla ei vaan pidä pokka, kun tämä nauraa hihkuu ja nauttii uudesta, opitusta taidosta.

Ja jos me nauramme ääneen, alkaa Ainokin nauraa. Etenkin ilta-aikaan, kun koko perhe on vähän väsynyt, on nauru hyvinkin herkässä. Tänään en saanut unilaulua laulettua puolta säkeistöä pidemmälle, kun yritin olla hihittämättä hysteerisesti tyttäremme koomisille ilmeille. Onneksi Johanna Iivanainen hoiti lauluosuudet minunkin puolestani.

Sinänsä mahtavaa, että huumoria riittää. Se kun on välillä vähän hakusessa omaa tahtoaan testaavan raivottaren seurassa. Ilo antaa voimia joskus haastavaankin arkeen ja auttaa unhoittamaan ne rankat hetket. Onneksi.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Kahdenkeskistä laatuaikaa

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, saimme tänään käydä Ison Rakkaan kanssa viettämässä kahdenkeskistä laatuaikaa herkullisen ruuan äärellä. Helsingissä on liikaakin hyviä ravintoloita, joista valita. Eat.fi:n kartta saa vain pään pyörälle.

Päädyin ystävien suosituksesta ja Eat.fi:kin kehumaan ravintola Careliaan oopperatalon nurkille. Suosittelen lämpimästi. Palvelu oli paitsi ystävällistä, mutta myös mutkatonta ja leppoisaa. Ruuat olivat erinomaisia. Harvoin olen ravintolassa saanut noin erinomaista siikaa. Meillä on mieheni kanssa tapana aina tilata eri annokset ja vaihtaa puolivälissä. Vaikka tämä tapamme saa joskus naapuripöydän ruokailijoiden kurtistamaan kulmiaan, emme tavasta luovu. Tätä kautta pääsee maistamaan sellaisiakin herkkuja, joita ei itse haluaisi syödä koko annoksellista, mutta jokin mielessä kutkuttaa, miltä toisen annos maistuu.

Nautin myös lasillisen ihanaa Chardonnayta. Se ei todellakaan kuulu lempirypäleisiini, mutta tarjoilijattaren suosituksesta päädyin kuitenkin kokeilemaan sitä. Ah, tuo lasillinen toi uskoa, että myös Chardonnay voi olla hyvää, etenkin oikean ruuan kanssa nautittuna.

Kylläpä teki hyvää viettää aikaa kahdestaan. Kävellä pitkin Töölön katuja käsi kädessä. Kuten silloin neljä ja puoli vuotta sitten, kun yhteinen tarinamme alkoi. Silloin kävelimme noita samoja katuja, pysähtyen vähän väliä suutelemaan ja koko muu maailma katosi ympäriltämme. Yhä tuo käsi tuntuu kädessä yhtä hyvältä ja turvalliselta. Nyt puheenaiheemme kiertyivät aina uudestaan työasioista tyttöseen ja hänen viimeisiin tempauksiinsa. Kun olimme saaneet pari tuntia omaa aikaa, totesimme yhdestä suusta: eiköhän napata seuraava bussi kotia kohti. Pientä oli jo ikävä.

Liikaa paineita vai liian vähän?

Eilen olotila oli sellainen, että oli parempi pysytellä vaaka-asennossa. Onneksi oireet jäivät eiliseen. Taustaksi tulevaan: mulla on aina ollut matala verenpaine ja hyvälaatuisia rytminvaihteluita, mutta tällaista ei ole ollut koskaan ennen. Luojan lykky, että äitini tuli kylään. En olisi lapsen kanssa pärjännyt kaksin noiden oireiden kanssa.

Aamulla, kun nousin ylös, kaikki oli vielä kohdillaan. Reipas puoli tuntia heräämisestä sydän alko tykyttää ihan hulluna. Tsekkasin paineet. No, ne olivat ihan hyvät, vähän yläkanttiin meikäläiselle. Mutta leposyke, 135!! Lukema pysytteli noin ylhäällä pari tuntia. Tutisutti, vapisutti, pyörrytti, oksetti. Sitten yhtäkkiä, yhtä nopeasti kuin lukema ponkaisi ylös, se laski takaisin normaaliksi. Soittelin jo arvauskeskukseen ja käskivät seurata tilannetta.

Kävin hissukseen äidin kanssa vaunuilemassa ja katsomassa lähistön kukkaistutuksia (äiti kun on pahimman sortin puutarha- ja kasvimaahörhö). Ei tainnut olla hyvä idea. Kun tulimme takaisin, tuli taas tosi huono olo, enkä pystynyt olemaan pystyssä. No, paineet olivat 100/50. Jepjep. Ei kuin arvauskeskukseen. Pääsin sydänkäyrään, joka oli tietysti kunnossa. Lääkäri tutki perusteellisesti, eikä minusta löydetty mitään vikaa. Sain ohjeeksi seurata olotilaa. Jos olo pahenee tai ei ala helpottaa parissa viikossa, sitten tutkitaan tarkemmin, missä mättää. Meillä kun on sukurasitteena kaikki mahdolliset sydän- ja verisuonitaudit infarteista angina pectoriksen kautta veritulppiin ja erittäin pahaan verenpainetautiin, niin hippasen pelästytti. Toivottavasti tämä ei toistu ja olisi vain joku virustauti, joksi lääkäri tätä epäili.

Mutta iltaa en peru. Tein eräälle järjestölle hieman töitä tässä keväämmällä ja sovimme palkaksi kolmen ruokalajin illallisen valitsemassamme (Iso Rakas + minä) ravintolassa. Sitä on tiedossa tänään.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Hajatelma

Tänään olen voinut fyysisesti kehnosti. Kirjoitan siitä tarkemmin tuonnempana, nyt on päästävä horisontaaliseen tasoon lepäämään. Tässä opiskelutoverini Pinterest-seinältä nappaamani hajatelma:



lauantai 9. kesäkuuta 2012

Hitaasti lämpiävä raketti

Vaikka pääasiassa olenkin nopeasti syttyvää ja kihahtavaa sorttia, niin Lähiömutsin bloggaus sai minut muistamaan, että minäkään en rakastunut pieneen välittömästi laitoksella. Jos Lähiömutsi uskalsi kirjoittaa tämän "tabun" julki, niin uskallan minäkin.

Kun Aino tupsahti maailmaan viisi viikkoa etuajassa, olin ensialkuun niin pöllämystynyt koko ennenaikaisesta laskeutumisesta, ettei siinä ehtinyt mitään tunteita ajatella. Minulta jäi kaikki synnytykseen valmistautumiskirjat sun muut lukematta, jotka ajattelin lukea mammaloman alettua. Kolmihenkisen perhearjen opettelu imetyshankaluuksineen yms. veivät oman aikansa. Vasta kun aikaa kului, opimme tuntemaan toisiamme ja saimme arjen rullaamaan, tajusin salaman lailla eräänä helteisenä kesän päivänä, kuinka pakahduttavaa rakkauden tunnetta tuota pientä otusta kohtaan tunnenkaan. Se tunne oli niin valtaisa, että luulin halkeavani. Mieskin säikähti, kun tuli tuolloin ruokaostoksilta kotiin ja löysi sohvala vaimon ja lapsen lisäksi suolaisen valtameren.


Vaikka välillä olen pienen rakkaan ääressä yhtä pihalla kuin ekaluokkalainen aloittaessaan koulun (siltä minusta välillä tuntuukin, että olen äitiydessä ihan vasta-alkajan asteella, vaikka sitä on kohta "harjoiteltu" vuosi), niin silti en vaihtaisi päivääkään pois. Välillä toivon, että niitä raivo/kiukku/harmituspäiviä olisi vähemmän, mutta silti, kun seuraavana päivänä tyttönen on itse päivänsäde, unohtuu edellisen päivän hampaidenkiristelyt nopeasti.

Ennen tuota pientä en oikeasti tiennyt rakkaudesta ja sen suuruudesta mitään, vaikka niin kovin luulinkin. Kiitos sinulle rakas Aino, että opetit minulle, mitä rakkaus on ja kuka minä oikeasti olenkaan.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Meillä muutetaan

Meillä on jo pidempään ollut öisin todella levotonta. Ei ole kahden käsin sormin laskettavissa ne yöt, jolloin jompi kumpi meistä on joutunut tusinan kertaa nousemaan sängystä rauhoittamaan levotonta tyttöstämme. Hän ei halua ruokaa öisin, vaan konttaa tai seisoo unissaan ja huutaa tai on sängyssä poikittain. Pitäähän niitä uusia taitoja harjoitella. Meidän vanhempien mielestä riittäisi, että niitä treenataan päiväaikaan, mutta vaaperomme on asiasta eri mieltä. Ja samoin hän herää, kun minä ramppaan vessassa. Se, että yöuni katkeaa noin monta kertaa yössä, on raskasta, etenkin, kun tätä on jatkunut jo parisen kuukautta. Ja ei, unikoulu ei tepsi tähän. Olemme sen jo kokeilleet.

Tänään olen taistellut ompelukoneen kanssa. Asuntomme on niin valoisa, että nukkumahuoneissa pitää olla pimennysverhot. En ole käsitöissä mikään ehtoisa emäntä, eikä lyhyt pinnani ainakaan auta asiaa. Kone temppuili tänään urakalla ja manasin sen vähintäänkin lähiplaneetalle, ellei koneiden kierrätyskeskukseen. Uhkailu taisi tepsiä, koska rakkine toimi kiltisti sen jälkeen. Sain kuin sainkin ommeltua verhot kuntoon. Tosin ripustusvaiheessa huomasin, että pimennysverho on kymmenen senttiä leveämpi kuin kuvioverho ja että noissa valmisverhoissa on alapäärme yläreunassa. No, yksi kappale kumpaakin verhoa saa nyt roikkua ikkunassa tämän yön, mutta huomenna ne pitää korjata. 

Vähän jännittää, miten tyttösen ensimmäinen yö omassa huoneessa sujuu. Ja miten minä osaan nukkua, kun en kuulekaan tytön ähinöitä ja puhinoita. Toivottavasti me kaikki nukumme tästä lähin rauhaisammin. Pitäkää peukkuja.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Rauha saunassa

Kävimme pitkästä aikaa koko perhe saunassa. Tai pikkuneiti saa kyllä vielä toistaiseksi jäädä löylyhuoneen ulkopuolelle. Aiemmin saunareissut ovat olleet huutoa ja hampaiden kiristelyä. Tyttönen on huutanut kitarisat vilkkuen, ja vanhemmat ovat kiristelleet hampaitaan pesuhuoneen kaikuessa tytön huutoa. Ihanasta, rentouttavasta hetkestä tuli kaikkea muuta ja tunnin saunavuorosta ehdittiin käyttää reilu vartti, kun oli pakko tulla pois, jotta sai lapsen rauhoittumaan. Onko äidin ja isän näkeminen alasti noin kamalaa? ;-)

Todennäköisesti huudon aiheutti kuitenkin kaikuva, iso pesuhuone. Jännittävän lisämomentin toivat toki märät, alastomat, silmälasittomat vanhemmat. 

Tänään kaikki oli toisin. Jotakin kummaa oli tapahtunut parin kuukauden aikana. Tyttö oli kylvyssä kuin itse päivänpaiste, hihkui ja kiljui riemusta. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta olen muutoksesta varsin iloinen. Nyt saunominen yhdessä on kivaa, eikä saunareissun jäljiltä kaiu enää korvissa puolta tuntia.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Kommunikaatio on vaikeaa


Äitini ilmaisee joskus varsin kulmikkaasti itseään. Olin jo pahoilla mielin eräästä tölväisystä, mutta eilen selvisi, että kyse oli väärinymmärryksestä. Miten voikin ihmisten välinen kommunikaatio olla niin vaikeaa, täynnä väärinymmärryksiä ja -tulkintoja ja yhtä vaikeaa, oli ammattilainen tai ei. Tunnustan itsekin, että käytän joskus kryptistä kieltä tai en huomioi tarpeeksi, että vastaanottaja ei ole varustettu yhtä kiemuraisella ajatustenjuoksulla kuin minä. Olen mestari luomaan aasinsiltoja asioiden välille, joissa niitä ei oikeasti ole (muuta kuin minun päässäni). Ihmettelen vain joskus, miten näin kiharaisesta päästä voi kasvaa piikkisuoraa tukkaa?

Mutta pääasia, että asia selvisi, eikä minun tarvitse enää miettiä, miksi äiti sanoi niin.

Tähän lainaan aasinsilallalla emeritusprofessori Osmo A. Wiion lakeja, jotka ovat edelleen tosia, vaikka nämä ovat luotu vuosia sitten laatuvuosikertana 1976.

1. Viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta.


2. Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa.


3. On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.


4. Mitä enemmän viestitään, sitä huonommin viestintä onnistuu.


5. Joukkoviestinnässä ei ole tärkeää se, miten asiat ovat, vaan se, miten ne näyttävän olevan.


6. Uutisen tärkeys on verrannollinen sen etäisyyden neliöön.


7. Mitä tärkeämmästä tilanteesta on kysymys, sitä todennäköisimmin unohdat olennaisen asian, jonka muistit hetki sitten.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Ei ole todellista

Se oli turha luulo, että meidän perheen sairastelukiintiö olisi täynnä. Ei auttanut ystävien hyvät toivotukset, ei omat haaveet terveistä päivistä. 

Eilisiltana tyttönen oli kovin levoton. Ihmettelimme, mikä hänellä on. Laitoimme hänet normiaikaan nukkumaan, mutta pian tuli hälytys. Koko sänky täynnä oksennusta. Ja tämä episodi toistettiin neljästi ennen puoltayötä. Yääh. Vielä aamuviideltä tyttö oksensi kerran. Sen jälkeen juomat ovat pysyneet sisällä.

Sairaan lapsen katsominen on kamalaa. Kun ei voi oikein millään auttaa toisen oloa muuta kuin pitämällä sylissä ja silittää pientä päätä.

Monen monta kertaa olen hehkuttanut, että kuinka mahtavaa on, että tytöllämme ei ole mitään "ongelmia" keskosuuden kanssa. Todennäköisesti kuitenkin nämä sairastelut johtuvat osin siitä, ettei pienen keho ollut vielä valmis, kun joutui suojaavan masun ulkopuolelle. Pääasia on taas se, että tyttönen on kovaa vauhtia toipumassa ja tämäKIN tauti on pian selätetty kanta. Tai kuten äitini tänään sanoi: onneksi tytöllä ei ole ollut mitään vakavampaa. Luon katseen ylös ja lausun hiljaa kiitoksen. 

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Ihana ikä

Tänään näin kaupungilla paljon juhla-asuisia nuoria naisia (liian) lyhyissä mekoissaan, menossa juhlimaan isoa päivää. Samalla kun nuorten ilakointi pisti aidosti hymyilyttämään, samalla huokaisin, miten tuota ikää ei ole yhtään ikävä.

Tunnen olevani nyt kolmevitosena eniten kotonani itsessäni. En viitsi, osaa tai jaksa enää teeskennellä. Minulla ei ole myöskään mitään tarvetta pönkittää itseäni muiden kautta tai muita lyttäämällä. Annan tilaa ja aikaa. Jos näen jotakin kivaa tai kaunista, sanon sen ääneen. Kaikista ankarin olen omalle itselleni, ja vanhana perfektionistina on joskus vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä itsessäni. Mutta kun näen sen muutoksen, joka minussa on vuosien varrella, lähinnä viimeisen kuuden vuoden aikana tapahtunut, muutos on huima. Olen tavattoman onnellinen siitä työstä, jota olen itseni eteen tehnyt. Koska työstä on oikeasti tehty ja pitkä matka taivallettu. Sitä kautta minusta on tullut kliseisesti parempi ihminen ja parempi minä. Lähemmäs sitä ihmistä, joksi minut on tarkoitettu.

Ajattelen myös niin, että sielujen sympatia ei katso mitään piirrettä ja ikä on vain numero. Se, että jonkun kanssa sielut soivat samaa sävelmää, on mahtava juttu, eikä sillä ole mitään tekemistä rodun, sukupuolen, iän tai minkään muun vastaavan kanssa. Kun näin tapahtuu, on se aina yhtä suuri ilo.

P.S. Kottarainen bloggasi samasta aiheesta juuri tänään. Hauska yhteensattuma.


perjantai 1. kesäkuuta 2012

Vaatekokojen viidakossa


Ihmettelen kovin, miten nuo lastenvaatteiden kokonumerot voivat heittää noin paljon toisistaan? Tyttö käyttää tällä hetkellä pääosin kokoa 74, mutta esim. housuista osa jopa 62/68 koosta menee päälle, kestovaipasta huolimatta. Tuttahan on tunnetusti isoa kokoa, etelä-Euroopassa valmistetut pientä. Ja sitten meidän (neuvolan mukaan) kääpiöllä on lyhyet kädet, koska kaikki paidat ja bodyt ovat liian pitkähihaisia.

Ostin tässä taannoin tyttöselle kirpparilta sortsit kokoa 74. No, ne mahtuvat päälle. Ilman vaippaa. Onneksi eivät maksaneet paljoa. Tästä lähin raahaan joka kerta vaatekauppaan mukaan jonkun päälle sopivan/ ison mallivaatteet, johon mallata vaatteita. Tosin kovin paljoa uusia vaatteita tuo neiti ei tarvitse, kun varastoja on tullut sen verran täydennettyä FB:n lastenvaatekirppiksiltä. Nyt olen oman mielenrauhani vuoksi laittanut niistä ilmoitukset pois päältä, etteivät ne huuda päivät pitkät: osta, osta, osta!

(Kuva: Heartit.com)

Kaiholla katson, kuinka kauniita, äidin ompelemia vaatteita esim. Verskin Sohvi saa päällensä pukea. Osaisipa itsekin ommella tuolla tavalla. Edes perusvaatetta. Olen miettinyt, josko katsastaisin jonkun lastenvaatekurssin työväenopiston kurssilistalta ja menisin sellaiselle. Kun kotoa löytyy hyvin palveleva ompelukone, joka suotta nököttää kantokassissaan pölyttymässä. Tykkäisin ommella. Se oli koulun käsitöistä se kiva juttu, vaikken koskaan mikään erityisen hyvä ole naisellisissa kädentöissä ollutkaan.

Ompeletteko te itse lapsillenne vaatteita vai ostatteko valmiina? Onko teillä vinkkejä lastenvaatteiden kokoviidakkoon?