torstai 29. marraskuuta 2012

Stressiä pukkaa

Viime aikoina töissä on riittänyt stressiä. Normityönikin on aika hektistä, mutta kun viikon työtunneista niistetään kokonainen päivä pois, ja neljässä päivässä pitäisi saada viiden päivän työt aikaiseksi... Do I have to say more?

On vain tehtävä tiukkaa priorisointia, kun kaikkea ei millään ehdi tekemään. Se on jännä, miten suhteeni työhön on muuttunut niin radikaalisti Ainon saamisen jälkeen. Nyt työ ei ole enää prioriteetti yksi, en suostu venymään tai venyttämään päivää turhaan. Toki, jos on joku juttu, joka on PAKKO saada, esim. johdolle, niin yksittäisiä poikkeuksia voin toki tehdä. Ja aiemmin, kun kannoin (ainakin ajatustasolla) töitä kotiin, enää en sitä tee. Kun ei niitä oikein ole aikaakaan iltaisin miettiä, kun eräs pieni ihminen pitää kotona kiireisenä. Eniten olen ihmetellyt tuota, miten nykyisin oikeasti pystyn jättämään työt työpaikalle.

En pidä itsestäni stressaantuneena. Ensin kärsii kroppa. Unet jäävät vähiin ja fibromyalgia saapuu harrastamaan tylsää, äänekästä monologiaan luullen olevansa suurikin stara. Tämä ei kuitenkaan riitä. Stressi muuttaa myös muutenkin kulmikasta persoonaani. Positiivinen puoli minusta jää varjoon ja minusta tulee turhankin vakava tiuskija, joka on kuin persiiseen ammuttu ampiainen (kiitos ihanasta lainasanasta kaverini P). Lisäksi nykyisin huono keskittymiskykyni laskee lähelle nollaa.

Kyllä, tunnen kirjaimellisesti eläväni ruuhkavuosia.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Puutteessa

Tajusin juuri eräs päivä, kuinka kaipaankaan tiettyjä asioita aiemmasta elämästäni.


  • Shampanja. Aina huono viinapääni on muuttunut olemattomaksi. Kahden lasin jälkeen alan joko sammaltaa tai leukaperäni alkavat uhkaavan toistuvasti vetäytyä kohti lattialistoja.
  • Brunssi. Oi, kuinka ihanaa olisikaan mennä brunssille pitkästä aikaa. En kuitenkaan jaksa käydä kaikkia stadin brunssipaikkoja läpi vain löytääkseni sen, jossa on leikkinurkkaus.
  • Itseni hoito. Vitsailin tänä aamuna sekä Ainolle että isämiehelle, että kyllä minullekin kelpaisi, että joku meikkaisi naamani aamulla työkuntoon, kampaisi tukan, pesisi hampaat ja vielä kantaisi minut perille asti töihin. Kyllähän minä yritän muistaa tehdä jonkun naamion kasvoilleni joka viikonloppu, mutta ah, hieronta tekisi terää. En vain saa aikaiseksi varata sellaista, kosmetologista nyt puhumattakaan.
  • Aikuinen seura vapaa-ajalla. Joskus olisi ihana vain istua alas aikuisten kesken, lätistä muutakin kuin perheeseen ja lapseen liittyvää ja vain nauttia siitä, että sinua ei tarvita juuri hetkeen mihinkään muuhun.
  • Yksinolo. Olen aina viettänyt aikaa paljon yksin, jo lapsuudesta lähtien. Minä olen tarvinnut oman aikani, olin parisuhteessa tai en. Nyt olen kohta puolitoista vuotta ollut äiti, ollut Ainosta erossa yhden yön, isämiehestä viisi. Kaipaisin hetken omaa aikaa. Sitä, että voisin tehdä mitä huvittaa, aivan itsekseni, kenenkään mielipidettä kysymättä. Todennäköisesti en tekisi mitään ihmeellisempää, mutta kaipaan yksinoloa. Omien ajatusteni kanssa leikittelyä, hiljaisuutta.
  • Tanssimista. Rrrrrakastan tanssimista. Se iski tajuntaan kuin metrinen ratakisko Forkin keikalla. Lanteeni alkoivat liikkua kuin jonkun alkukantaisen voiman saattelemana. Samalla minulle tuli hyvin vahvoja muistikuvia niistä hetkistä, kun olen saanut tanssia varpaani mustiksi ja paita hikoontuen selkään kiinni. Laittanut silmäni kiinni ja antanut musiikin viedä.
  • Kirjoja. En ole lukenut kuin kaksi kirjaa Ainon syntymän jälkeen (ja nekin ovat Vuoden mutsi - ja Jetlagissa-kirjat). "Pahimpina" lukuvuosinani luin kalenterinkiertämällä yli 300 kirjaa. Kyllä. Eikä mitään keveitä sadan sivun novellikokoelmia, vaan kolmesataasivuisia jättiläisiä. Tunnen oloni nykyään niin levottomaksi, että minulla varmasti kestäisi aikaa päästä lukumoodiin, saada tämä levoton pääni rauhoittumaan lukemaan. Mutta kirjat, suuri rakkauteni, kuinka teitä kaipaankaan. Sitä, että saan kääntää sivuja, antaa silmieni juosta tekstiriveillä, sitä, että kirjan tarina alkaa elokuvan lailla juosta silmieni edessä.
  • Kaupoissa haahuilu. Eräs lempipuuhiani ennen oli haahuilla ruokakaupassa. Katsella hyllyjä, tutustua ajan kanssa uutuustuotteisiin, hypistellä pakkauksia. Välttämättä ostamatta mitään. Vain se, että saan rauhassa katsella, ihmetellä ja kierrellä. Nyt ostokset tulee tehtyä pikavauhtia, ostoslistaa armeijamaisen tiukasti noudattaen, kaikki ylimääräiset kurvit reitiltä karsien. Vain siksi, että vaunuissa istuu yksi kärsimätön yksilö.
  • Uni. Olen ollut unihäiriöinen nelivuotiaasta. Vaiva diagnosoitiin pari vuotta sitten ja sittemmin olen saanut apua "vaivaani". Mutta silti uneni on, etenkin stressiaikoina, hyvin pätkittäistä. Asiaa ei helpota kuorsaava puoliso tai viikonloppuaamuisin aikaisin heräävä taapero. Minä en osaa nukkua korvatulpat korvissa. Nukunkin niin levottomasti, että ennen puoltayötä ovat moiset tippuneet korvistani ulos.

    Kaipaan monia asioita, ja moni edellämainituista voisi hyvinkin solahtaa lisämausteeksi arkeemme. Kun vain saisin aikaiseksi.
Mitä sinä kaipaat äitiyttä edeltäneeltä ajalta vai kaipaatko mitään?

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Saturday night

Meillä oli isämiehen kanssa treffit lauantai-iltana. Oli ihana pynttäytyä ajan kanssa, laittaa korkeat korot ja uusi mekko päälle.

Aloitimme iltaa pikkuruisessa, mutta tunnelmallisess italialaisrestaurant Comassa. Meillä on isämiehen kanssa tietyt ravintolasuosikit (esim. ensitreffipaikkamme New Bamboo House tai Mange Sud), joissa käymme säännöllisesti. Mutta usein haluamme testata, kulunaristeja kun olemme, ennen kokemattomia paikkoja. Helsingissä on se "paha" puoli, että valinnanvaraa on niiiin paljon. Usein turvaudummekin ystäviemme suosituksiin ja/tai Eat.fi arvioihin.

Coma oli todella positiivinen kokemus. Jo alkuruuat, gorgonzola-etanat ja bruscetta, maistuivat erinomaisille. Pääruuat, scampirisotto ja scampi-jättikatkaravunpyrstöpasta, olivat täydellisiä. Sen syötyäni huokaisin jopa tarjoilijallemme, etten ole ikinä syönyt yhtä hyvää pastaa. Aterian kruunasi paitsi erinomaiset viinit, mutta myös taivaallinen talon kakku ja creme brulee. Coma saa minulta suuret suositukset. Kaksi asiaa kannattaa huomioida, jos sinne haluaa syömään. Ravintolassa on laskelmieni mukaan vain 24 asiakaspaikkaa eli varaus on syytä tehdä hyvissä ajoin. Pöydän saattaa saada vielä samalla viikolla, jos tulee illallistamaan viideltä tai sitä ennen. Ravintolan pöydät ovat aivan vieretysten, joten mitään intiimiä illallista on Comasta turha odottaa. Mutta minusta tuntui, että samalla tavalla se kuului asiaan, kuin kauniit aterimet, käsinpuhalletut vesilasit, suuri määrä kynttilöitä ja  erinomainen palvelu.

Vatsa täynnä oli hyvä jatkaa matkaa. Isämies pitää örinämusasta, ja minä vähän kevyemmästä, mutta meillä on myös muutama yhteinen suosikki. Yksi näistä on jo vuodesta 1996 estradeja kiertänyt a capella -yhtye Fork. Aleksanterin teatterissa pyörii heidän uusi show'nsa Electro Vocal Circus. Show ylitti taas odotukset (tämä on kolmas kerta, kun saamme nauttia Forkista livenä). Huikaisevaa ääniakrobatiaa, hillitöntä huumoria (yleisö ulvoi ääneen ja minulla on vieläkin vatsalihakset kipeinä), visuaalisuutta myöskään unohtamatta. Nautin sydämeni kyllyydestä aina, kun joku laittaa itsensä peliin täysillä. ISO respect. En suuremmin välitä Lady Gagasta, mutta kun Pokerface pääsi vauhtiin, pomppasin ylös penkistä muiden mukana tanssimaan ja laulamaan mukana. Jos teet sen virheen ;-), ettet mene/ pääse katsomaan heidän show'taan, katso se edes FST:lta uutenavuotena.

Huikea lauantai-ilta, joka sai fiiliksen kattoon, suupielet pitkäksi aikaa ylöspäin ja makuhermot hyrisemään. Saimme myös isämiehen kanssa rauhassa juteltua niistä elämän tärkeistä asioista, jotka arjen pyörityksessä uhkaavat unohtua. <3

lauantai 24. marraskuuta 2012

Hyödyllinen olo

Tällä viikolla minulla on käynyt kaksi (kestovaippa)lainaamoasiakasta. Ensimmäinen haki isompia vaippoja kokeiluun lähes silmissä kasvavalle jälkikasvulleen. Toisen kanssa saimme pähkiä imujen riittävyysongelmia. Vaikka minulla ei ole antaa patenttiratkaisuja, koska lapset ovat erimallisia, pissivät eri määriä ja myös äitien makumieltymykset ovat erilaisia. Mutta nyt, kun kestoilua on takana reilu vuosi, voin sanoa itsekin oppineeni jotakin. Jos kantapään kautta oppimastani on jollekin muulle hyötyä, olen siitä enemmän kuin onnellinen.

Eilen käyneen asiakkaan kanssa tuli keskustelua vastikkeista. Sitten tajusin: meillä jäi Ainolta muutama purkki vastiketta käyttämättä, jossa on vielä päiväyksiä jäljellä. Olen miettinyt, mitä tehdä niillä, kun en ihan viitsisi kolmea pannukakkuakaan niistä väsätä. No, tyrkkäsin ne tälle mammalle mukaan. Nyt olo on iloinen, kun pystyin oikeasti olemaan hyödyksi.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Mistä olla onnellinen

Olen perusluonteeltani positiivinen ihminen. Kaivan vaikka mustimmasta mustasta (koska sekin on nähty) jotakin positiivista. Vaikka usein minusta näkyykin se ironinen, sarkastinen ja negatiivinenkin puoli, ajattelin, että on aika listata hyviä asioita elämässäni.


  • Keuhkoputkentulehduskierre alkaa vihdoin olla voitettu matsi. Astmalääkkeet eivät auta sanottavasti, mutta olo on kuitenkin paranemaan päin. Vihdoin.
  • Lapsi ei ole sairastanut hoitoonlähdön jälkeen kuin kaksi silmä- ja yhden korvatulehduksen. Vain.
  • Hän viihtyy hoidossa erinomaisesti ja painoa on kertynyt kolmen hoitokuukauden aikana kaksi lisäkiloa :-)
  • Olen saanut painoprojektiani eteenpäin eli kolmessa kuukaudessa on tippunut miltei viisi kiloa. JEI!
  • Anoppi ja äitini asuvat lähellä. He ovat aina innoissaan tulossa hoitamaan Ainoa, jotta me saamme Isämiehen kanssa kahdenkeskistäkin aikaa.
  • Äidilläni oli taannoin synttärit ja vien hänet alkuvuodesta teatteriin. Tiedän, kuinka hän pitää kahdenkeskisistä kulttuuririennoistamme. Pitäisi useammin järjestää hänelle tämänkaltaisia yllätyksiä.
  • Aino nukkuu. Keskimäärin puoli kahdeksasta puoli seitsemään heräämättä. Luulen, että hän herää yön aikana kerran tai useammin, mutta nukahtaa omin avuin itse.
  • Enää kuukausi joululomaan! Silloin saan rauhassa kokata jouluruokia, leipoa jouluherkkuja ja nauttia olosta ilman kelloa. 
  • Minulla on maailman parhaat työkaverit.
  • Tykkään töistäni edelleen aivan älyttömästi.
  • Tytär ja mies ovat maailman parhaat <3

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tahtoo äksönii

Tajusin just, että meillä käy aivan liian vähän vieraita. En mä mitään pönötysjuhlia kaipaa, vaan rentoa yhdessäoloa kavereiden kanssa. Nuorempana pippaloita ja yhdessäoloa oli harva se viikonloppu. Oli pyjamabileitä, herkutteluhetkiä, leffamaratoneja, tyttöjen ihonhoito/meikkaus/juoruilu/karkkiöveri-iltoja. Minne ne kaikki ovat kadonneet?

Toki tunnustan, että ikä alkaa jo joissakin asioissa painaa, mutta silti viime aktiviteettiviikonlopun jälkeen huomasi, kuinka paljon iloa ja virtaa kavereiden ja rakkaiden sukulaisten tapaaminen antaakaan.

Kyllä ymmärrän, että kalenterit ovat täynnä, työelämä kovin hektistä ja kiirettä piisaa kaikilla saroilla, mutta hei, eikö muka ehditä järjestää kivaa yhdessäoloa? Vaikka työni on luonteeltaan sosiaalista, kaipaan silti vapaa-aikanakin ihmisiä ympärilleni. Rentoilua ja hengailua kavereiden kanssa. Kuka tulee messiin?



tiistai 20. marraskuuta 2012

Voimauttava viikonloppu

Viikonloppuun mahtui paljon ihania ässiä:

  • suklaata Suklaafestareilla
  • skumppaa
  • sukulaisten tapaamista
  • sushia
  • syntymäpäiväkekkereitä
  • sohvailua
  • shoppailua
  • sielua hoitavaa kahdenoloa ja kynttilänvaloa
  • sydäntä lämmittävä tapaaminen ystäväperheen kanssa
Nyt taas jaksaa vähän paremmin tätä marraskuun pimeyttä. Minulla on sekä sarastusvalo että kirkasvalolamppu käytössäni, mutta tuntuu, että tämä pimeys vetää minusta kaikki mehut.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Laidasta toiseen

Edellisessä postauksessa puhuin taaperomme karttuvasta sanavarastosta. Lapsi on alkanut hokea "ittu". Kauhukseni ensin luulin, että olen sanonut jonkun kirosanan ääneen ja tuo kaikkea perässä toistava muru on oppinut jonkun kirosanan. Sekunteja päässäni pyöri, miten selitän asian äidilleni, joka on seurakuntapenkin vakikuluttaja. Sitten henkäisin syvään, kun tajusin, ettei lapsi, Luojan kiitos, hoekaan kirosanaa, vaan "kiitos":ta. Kyllä ne käytöstavat pitää olla pienelläkin.

Tuntuupa tuo omineen meidän vähän oudon, mutta hyvän huumorintajun. Itse olen saanut outoja katseita töissä, kun heitän armotonta läppää, lähinnä itsestäni. Sarkasmi ja ironia ovat vaikeita taiteenlajeja, ja eihän nyt suomalainen voi itsestään pilaa tehdä. Paitsi minä.

Toki, kun taaperosta on kyse, vaihtuu tunnetila sekunnin kymmenesosassa toiseksi. Äsken naurava ja ilakoitseva lapsi onkin silmänräpäyksessä itkupotkuraivaritilassa. Onneksi sentään meillä vanhemmilla tunnetilojen vaihtelu kestää vähän kauemmin.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Puhekone kasvaa

Ettei bloggaaminen menisi pelkäksi sairaskertomukseksi, on taas ihmeteltävä tuota pientä, isoa taaperoamme. Se, millä vauhdilla hän oppii uusia asioita, on mykistyttävää. Vastahan tuo alkoi kävellä, nyt jo melkein juostaan.

Koko ajan tulee tulvimalla uusia taitoja ja kaikkea vanhempien sanomaa tai tekemää pitää yrittää matkia. Olin yksi päivä pudota sohvalta ja ensin luulin kuulleeni väärin, kun tytön suusta kuului ensi "i-aa-aa, i-aa-aa" ja myöhemmin "tookkuen". Aino laulaa! Samalla hämmentävää, mutta ihastuttavaa ja hämmästyttävää. Ja se, miten tuon ikäinen lapsi osaa yhdistää asioita ja muistaa. Luulin, että tietyt jutut olisivat ajankohtaisia sitten, kun ikää on mittarissa enemmän. Kuten se, että jos Aino saa kännykän käteensä, laittaa hän se oikeaoppisesti korvalle ja aloittaa höpöttämisen. Lopuksi hän vilkuttaa ja sanoo heihei. Ja puhe muutenkin. Tuo lapsonen ei ole hetkeäkään hiljaa, vaan koko ajan saamme kuunnella hänen ihastuttavaa siansaksaansa, jossa on joukossa tunnistettaviakin sanoja. Ja niiden määrä kasvaa koko ajan huimaavaa tahtia.

Ja millä tahdilla lapsi kasvaa myös fyysisesti: vaatekoossa mennään 86:ssa. Jotkut isot kasikymppiset mahtuvat vielä päälle, suurin osa on aikapäivää sitten jäänyt pieneksi. Nyt vain pitäisi alkaa hommata isompia vaatekokoja kaappiin, mutta kun minä v-i-h-a-a-n vaateostoksia... Aino on nyt ollut hoidossa kolme kuukautta ja sinä aikana neidin paino on noussut kahdella kilolla? Miten niin maistuu ruoka hyvin? :-D Usein käykin niin, että tyttönen syö hoidossa niin isoja annoksia, että päivällinen kotona jää kokonaan väliin ja vasta iltapuurolla saamme pöytäseuraa. Mutta kiva huomata, että pienikokoisena ja keskosena syntynyt on nyt kirinyt koossa ikätoverinsa kiinni.

P.S. Ja ettei listalta ihan kokonaan sairausosio jäisi päivittämättä: kolmen keuhkoputkentulehduksen ja antibioottikuurin jälkeen keuhkoni ovat siinä tilassa, että niiden avuksi tarvitaan kahta eri astmalääkettä. Se, jäävätkö nämä ilokseni pidemmäksikin aikaa, jää nähtäväksi. Todennäköisesti käytän niitä vain kuukauden - kaksi ja jatkan sitten ilman. Toivoa sopii.

torstai 15. marraskuuta 2012

Lapset vs. aikuiset

Vaikka nautinkin kahdenkeskisestä ajasta Isämiehen kanssa kylpylässä, en katsonut pahalla illallisella tai kylpylässä mellastavia tai juoksevia lapsia. En katsonut aiemminkaan (siis lapsettomana).

Nyt mainostetaan all-inclusive-lomia-aikuisille kohteisiin, jossa EI ole lapsia. Mikä lapsissa on nyt niin kamalaa? Toki lapsista lähtee ääntä ja vilinää ja vilskettä, mutta mielestäni ne 18 vuotta täyttäneet känniääliöt aiheuttavat sata kertaa enemmän häiriötä kuin lapset ikänä. Minullekin kelpaisi loma (ja etenkin lentomatka) sellaiseen kohteeseen, jossa ei saa kertaakaan pahoja katseita vain sen vuoksi, että mukana on vaahtosammuttimen mittainen kanssareissaaja.

Joskus, kun olemme bussissa ja Aino aloittaa märinänsä (hän kun ei jaksaisi istua edes varttia paikallaan), olen tuntenut niskaani pureutuvien katseiden polton. Kerranpa kuulin jopa kahden mummeliinin puhuvan ääneen: "on se kumma, kun nykyäidit eivät saa lapsiaan hiljaisiksi". Olin niin tyrmistynyt kommentista, että en keksinyt mitään nasevaa vastattavaa. Kun jäin bussista pois, katsoin edellämainittuja rouvia murhaavalla katseella. Jos bussissa ahdistaa lapsien melu, miksi ihmeessä ei kulje omalla autolla/ taksilla??

Tai miksi ihmeessä ihmisten pitää tunkea siihen keskiväliin kolmea pysäkinväliä aiemmin kun jää pois, kun siinä on muutenkin ahdasta kahden äidin ja kahden vaunulaisen olla? Tai tungetaan siitä ohi niin, että joko äiti, lapsi tai vaunut saavat mukavaa osumaa isosta kassista?

Yhtä vähän sympatiaa keräävät ne mammat, jotka kulkevat bussissa vaunut poikittain, kahden vaunujen tilan vieden ja sitten kehtaavat vielä napista, kun joku toinen vaunuileva kansalainen tulee kyytiin.


keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Mistä saa lisää hermoja?

Olen muutaman kerran aiemminkin maininnut vahvatahtoisesta taaperostamme. Ja siitä, minkä mittaiset tämän mamman hermot osaavat pahimmillaan olla.

Ei siinä vielä mitään, kun tyttö huutaa taukoamatta, koko ajan volumetaso nousten: "anna-anna-anna-anna-anna-anna-anna-anna-anna-anna-ANNA-ANNA-ANNA" (ja tämä toistuu about tuhat kertaa). Mutta sitten, kun annat sen, mitä lapsi halajaa (yleensä jotakin niinkin viatonta kuin kaapissa oleva pipo tai maissunaksu), tyttö heittäytyy lattialle, alkaa sätkiä kuin kala kuivalla maalla ja huutaa vähintään yhtä pontevasti "eijei-eijei-EIJEI".

Tai kun jonkun vaatekappaleen (jota ei kahteen päivään suostuttu laittamaan edes päälle) laittaa pesupussiin, tulee toisen maailmansodan aikaisen pommihälyttimen kaltainen äänireaktio. Tai jos lautasen, jossa on teelusikallisen verran ruokaa (jota juuri äsken ei suostuttu syömään), viekin keittiöön pestäväksi, alkaa hirveä märinä.

Kun lapsi sätkii lattialla, ulisee korviahivelevästi, yleensä kysyn: mikä hätänä, mikä harmittaa. Joskus tuntuu siltä, ettei lapsi raivarinsa aikana kuule eikä näe mitään (tunnistan kyllä oman olotilani :-D). Rauhallisesti puhuminen auttaa JOSKUS noin viideksi sekunniksi, jolloin on seuraavan raivarin aika.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kahdenlaista hoitoa

Perjantaina lampsin taas työterveyslääkärille. Siellä vierähti hetki jos toinenkin. Hoitolistalla kun oli kolme eri asiaa. Sain uudet antibiootit kolmanteen keuhkoputkentulehdukseen. Jos tauti ei hoidu tällä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laittaa antibiootti tippumaan suoraan suoneen. Kotona syötävistä lääkkeistä kun ei kuulemma enää löydy tarpeeksi jytyjä mun tarpeisiin. Sain samalla kortisonipiikin lonkan limapussintulehdukseen ja pääsen kokeilemaan "uutta" lääkettä pehmytkudosreumaan.

Aino lähti eilisaamuna ensi kertaa yökylään. Meitä vähän jännitti Isämiehen kanssa, vaikka tiesimme, että äitini hoivissa tytön on hyvä olla. Sitten kurvasimme pitkin Sipoon hiljaisia teitä, kaunista loppusyksyn maisemaa ihaillen, kohti Haikon kartanoa. Emme olleet varanneet mitään hoitoa, vaan nautimme porealtaista, lämminaltaista, uimisesta ja mun ehdottomasta lempparista, höyrysaunasta. Itse rentouduin jo saunassa niin, että olin vähällä nukahtaa sinne. Sitten pitkästä aikaa piilarit silmiin, vähän normaalia enemmän väriaineita naamaan, pitsimekko ja korkeat korot ylle ja kohti illallista. Sekään ei pettänyt odotuksia. Ihana, läpättävä kynttilänvalo, pöydässä oleva täydellinen ruusu, edessä oleva niin herkullisen näköinen annos, ettei sitä olisi malttanut syödä ja se, että sai keskittyä nauttimiseen sen parhaan seuran kera (ilman keskeytyksiä). Naapuripöydässä oli nuori perhe, jonka poika istui syöttötuolissaan koko illallisen ajan tosi nätisti. Aino ei istu ikinä niin rauhallisesti ja huokaisinkin Isämiehelle: "ihana syödä piiiitkästä aikaa kaksin". Hän ymmärsi heti, ja iski minulle silmää. Oli mahtavaa keskustella syvällisemmistäkin asioista, keskittyä kuuntelemaan toista ja puhua sydämen syvistä sopukoista kumpuavaa tekstiä, jolle ei muka arjessa ole aikaa.

Illan kruunasi meidän perheen vakio: lauantai-illan brittidekkari ykköseltä. Kun sen sai nauttia (lääkkeiden takia holiton) jääkylmä siiderilasi kädessä, käden ulottuvilla käsintehtyjä (suklaa)praliineja ja saman peiton alla Isämiehen kanssa, oli illan nautinto täydellinen. Kyllä kelpasi yhdistää keramiikkahääpäivän juhlinta isänpäivään.

Minä nukuin niin hyvin kuin kipuilevalta lonkaltani ja tukossa olevalta nenältäni pystyin. Heräsin vasta kahdeksalta, johon aikaan en muista heränneeni viimeiseen... vuoteen (?). Kahdenkeskinen aika teki meille molemmille hyvää, mutta yhtä ihanaa oli hakea tyttö hoidosta. Äitini luona hän oli ollut taas itse herranterttu, mutta heti, kun tulimme paikalle, alkoi tyttö ilmaista ikäväänsä känkkäränkkäilemällä. Mutta nyt sitäkin taas jaksaa, kun sai vähän hengähdystaukoa. Toinen hoidoista, kahdenkeskinen laatuaika, osoittautui hyvinkin toimivaksi. Sen sijaan jään jännityksellä odottamaan, toimiiko myös reseptillä saatu kuuri yhtä hyvin. Pitäkäähän peukkuja!

torstai 8. marraskuuta 2012

Tahdon

Neljä vuotta sitten oli jännittävä päivä. Meidät vihittiin Isämiehen kanssa kauniissa, tunnelmallisessa, pienessä tilaisuudessa, jossa olivat vain lähimmät perheenjäsenet ja ystävät läsnä. Häät pistettiin pystyyn pikavauhtia,  vai mitä sanotte kuuden viikon järjestelyajasta keskellä buukatuinta pikkujouluaikaa? Häistä tuli meidän näköiset, näin sanoivat vieraatkin. Vieläkin vedet nousevat silmiin, kun muistelen tuota ihanaa iltaa ja kaikkia ympärilläni olevia rakkaita.

Neljä vuotta on mennyt todella nopeasti. En vaihtaisi päivääkään pois, vaikka välillä on ollut hyvinkin kivikkoisia jaksoja. Jos minun olisi pakko valita uudestaan, olisi helppoa sanoa uudestaan Tahdon jatkaa matkaani juuri tämän ihmisen kanssa. Aiempi avioliittoni kun oli täysi katastofi, ja olen elävä esimerkki siitä, että joskus vaihtaminen kannattaa. Mutta nyt voin sanoa: mitä sitä parasta huonompaan vaihtamaan.

Sain taas ihanan lahjan Isämieheltä. Hän osaa kyllä lahjojen ostamisen taidon. Hänen ostamansa korun kuvaus kuvaa aika hyvin myös minua persoonana:
"Ainoa on persoonallisen, määrätietoisen ja modernin naisen koru. Hopeaan istutetut kirkkaat vuorikiteet tuovat vahvaan, rohkeaan koruun ripauksen herkkyyttä ja haurautta."

Siippani kestää oikutteluni, lyhytpinnaisuuteni ja rumat sanani silloin, kun olen pahalla päällä. Hän joutuu välillä aika koville, mutta onneksi sana Anteeksi ei ole minulle vieras. Se ei toki oikeuta edellämainittuihin asioihin, että voisin kaiken kuitata yhdellä sanalla. Mutta kun tiedän käyttäytyneeni huonosti, osaan myös pyytää anteeksi.

En olisi voinut hienompaa miestä rinnalleni saada. Nyt kohta puolentoista vuoden aikana hänestä on kuoriutunut myös mitä mahtavin isä. <3

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Ei pysty, ei kykene

Juuri, kun edellinen tauti loppui (2. antibioottikuurin päättymisestä on viikko aikaa), niin tänä aamuna heräsin tukossa olevaan nenään. Päivän aikana join töissä neljä isoa kupillista vihreää teetä, illalla olen tropannut kotona vitamiineja ja mustaherukkamehua. Ainon toinen silmätulehdus on paranemaan päin (poikaystävät ovat vaarallisia ;-), ja nyt vain pidän peukkuja, että itse välttyisin siltä.

Miksi aina silloin pitää sairastua, kun tiedossa on jotakin kivaa? Tällä viittaan viikonloppuna odottavaan tyttösen ensimmäiseen yökyläilyyn ja siihen, että me vanhemmat menemme juhlistamaan sekä neljävuotista aviotaivalta että isänpäivää Haikon kylpylään. Hemmottelu tekeekin meille ihan hyvää kaiken arkisen keskelle.

Aivot ovat jossakin syväliisterissä, väsymyksen määrä on järjetön kohtuullisen hyvistä yöunista huolimatta ja kroppa tuntuu isokokoisen tankkiauton yliajamalta. Pahoittelut. Palaan kuitenkin toivottavasti paremmissa sielun ja ruumiin voimissa lähipäivinä. Paljon minulla olisi postausideoita ja ajattelin tehdä blogilleni alasivunkin "kestovaippailun a-b-c". Mutta juuri nyt ei pysty, ei kykene.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Sängyssäni on nyrkkeilijä

Isämiehen suusta tämä lausahdus tuli eräänä iltana. Kieltämättä muistutan rannetukineni ja purentakiskoineni nyrkkeilijää. Lupasin, etten mojauta kovin kovaa, jos Isämies sattuu kuorsaamaan. Kova kohtalo miehellä joutua nukkumaan nyrkkeilijän vieressä ;-) Tosi romanttista!

Olen saanut nauttia purentakiskosta jo parin vuoden ajan. Se on hammaskalustoni pelastus. Minä kun narskutan hampaitani todella lujaa ja hammaslääkäri varoitteli ennen kiskon hankintaa, että viisikymppisenä minulla ei ole enää hampaissa purupintoja ja joudun siitä edespäin syömään vain liemiruokia. Kaltaiselleni herkkusuulle tuollainen kohtalo olisi pahin mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Tästä viisastuneena varasin heti ajan purentakiskon hankintaan. Hyvästi jäivät jatkuvat pää-, niska- ja poskikivut. Vaikka purentakiskoon tottuminen vei aikansa, on se ollut elämäni yksi tärkeimmistä hankinnoista.

Rannetuet sain ystävikseni tänä syksynä. Jo kesällä huomasin, että sormiani tikuttelee, ne puutuvat ja niitä pitää ravistella. Töihinpalattuani vaiva vain paheni. No, meninpä sitten työterveyslääkärin juttusille. Rannekanavaoireyhtymähän se, äidiltä perittynä. Jippiaijee. Onneksi se pysyy kurissa noissa yökäyttöisillä rannetuilla. Nyt käteni toimivat taas lähes normaalisti, eivät tikkuile tai puudu. Hyvä niin. En nimittäin riemusta kiljuen odota mahdollista tulevaa käsileikkausta.

Olen vuosien varrella tottunut siihen, että tapaturma-alttiina ihmisenä olen vähän väliä jostakin kipeä. Ihan vaan omaa koheluuttani. Isämies vitsailikin ihmettelevänsä, miten minulle ylipäätään on myönnetty tapaturmavakuutus aikoinaan. Se ei kuitenkaan riitä, että kolhin itseäni pöydänkulmiin, nyrjäyttelen löysiä nilkkojani aika ajoin ja sitä rataa, on ilonani myös pehmytkudosreuma a.k.a. fibromyalgia. Se on aktivoinut tänä syksynä pahemmaksi kuin kymmeneen vuoteen (jonka se on "ilonani" ollut).

Niille, joille fibro on vieras sairaus, kerron oireista lyhyesti. Tiedät varmaan, miltä kropassa tuntuu liian kovan jumpan tai salitreenin jälkeen. Kolottaa, mutta se menee päivässä-parissa ohi. Minulla ei mene. Lihaksissani on jatkuvasti "myrkytystila" päällä ja kroppani tuntuu 24/7 siltä, että päältäni olisi ajanut maantiejyrä tai vähintään olisin treenannut liian kovaa. Kun tätä jatkuu ympärivuorokautisesti parisen kuukautta, alkaa pinna kiristyä. Etenkin, kun tähän liittyy myös suhteettoman kovaa väsymystä (joka ei mene pois nukkumalla vuorokauden ympärikään), niin olen aika heikossa hapessa juuri nyt. Yleensä en syö mitään lääkkeitä säännöllisesti, mutta nyt minunkin on pakko antaa periksi ja käydä lääkärin juttusilla, josko näille kivuille voisi tehdä jotakin. Minä en tahdo enää jaksaa tämän kipu-väsymyksen kanssa, ja läheisenikin joutuvat kärsimään entisestään kiristyneestä pinnastani.

torstai 1. marraskuuta 2012

Odotettavissa

Olen tainnut muutaman kerran aiemminkin mainita, että olen tosi kärsimätön tyyppi. Aino on vienyt ykkössijan minulta, mutta en tule yhtään huonona kakkosena perässä. Varsinkin, kun jostakin innostun, sitä pitäisi päästä heti tekemään. Jo abikalenterissa luki: "E:lle on aivan turha sanoa: tämän voi tehdä huomenna, kun E tekee sen joka tapauksessa jo tänään." Pitää edelleen paikkaansa :-D

Nyt en malttaisi odottaa kahta asiaa. Huomista mökille lähtöä tai Ainon dieetin päättymistä. Dieetti on alkanut hyvin. Ilmavaivoja on selvästi vähemmän, kiinteät tuotoksetkin ovat kiinteytyneet, eivätkä ole enää niin limaisia. Toivottavasti tällä kokeilulla saadaan metsästettyä se ainesosa, joka on oireet aiheuttanut. Itse epäilen vahvasti vehnää, joka on kuulemma viljoista pahin. Mutta aika näyttää.

Huomista mökillelähtöä odotan kovin. Emme ole päässeet mökille sitten... elokuun. Meidän piti mennä sinne jo syyskuussa laittamaan mökkiä talviteloille, mutta sairastumisten vuoksi reissu jäi silloin välistä. Nyt mukaan lähtevät molemmat isoäidit. Se tarkoittaa Isämiehelle ja minulle vähän kahdenkeskistä aikaa. Odotan innolla, että pääsen miehen kanssa kaksin saunaan, ja sitä, että on joku muukin viihdyttämässä taaperoa mökkimatkan ajan sekä perillä. Mökki on ollut minulle aina tärkeä paikka, jo lapsesta saakka. Vaikka nykymökkimme ei ihan tilaratkaisuiltaan vastaa enää kolmen sukupolven vapaa-ajanviettopaikkaa, silti nautin siellä olosta ja elosta. Pääsen ihan eri tavalla irti arjesta ja työkuvioista mökillä kuin kotiviikonloppuina. Saa tehdä fyysisiä hommia konttorissa istumisen vastapainoksi, rymytä metsässä ja kantaa metsän saalista ämpäreittäin kuistin portailla siivottavaksi. Tuntuu, kuin noista mökkiviikolopuista saisi energiaa eri tavalla jaksaa joskus haastavaakin arkea.

Paikallaan pysy mä eeeen

Siinä on puolensa ja puolensa, kun lapsi alkaa liikkua itse. Toisaalta on ihanaa, kun lasta ei tarvitse enää joka paikkaan kantaa. Ainakin minun käsissäni tuollainen staattinen kymmenen kilon punnus alkaa tuntua aika pian.

Mutta asiassa on myös ne toiset puolet. Olemme aikapäivää sitten hylänneet toiveen mennä koko perheenä joulukonserttiin. Kun eihän tuo liikkumaan innostunut yksilö malta pysyä viittäkään minuuttia paikallaan. Joko heittäydytään ihan keitetyksi spagetiksi korviehivelevän ihanasti ulisten tai sitten jäykistellään rautakangen tavoin ja hakataan takaraivoa vanhemman rintakehään niin, että kumisee. Ei kiitos. Ei kumpikaan.

Sama raivo iskee bussissa, vaikka matkaa olisi vain kymmenen minuuttia. Auta armias, jos paikallaan pitäisi istua kauemmin. Bussissa usein pukkaa tuskanhikeä otsalle, kun ollaan vasta puolessavälissä matkaa ja tyttö huutaa kuin hiuksia kiskottaisiin yksitellen irti päästä. Ah, kanssamatkustajien hermot. Maissinaksut toimivat onneksi edelleen, samoin karjalanpiirakka tai rusinat. Tai ravintolassa ruokaa odottaessa apuina toimivat kirja(t), lempipehmolelu ja ruokalista.

Kaupassa taaperomme istuu sentään ihan nätisti ostoskärryissä, mutta muuten paikallaanolo on pahin kirosana ikinä. Paitsi silloin, kun äiti/ isä silittää, tekee ruokaa tai jotakin muuta, mihin tarvitsisi kaksi kättä. Juuri sillä punaisella sekunnilla lapsen on päästävä syliin. Silloin harvoin kun tyttösemme auton kyytiin pääsee, hän istuu ihan nätisti maisemia katsellen tai takapenkkiseuralaisen kanssa "leikkien".

Jollakin tapaa lohduttavaa taas kerran kuulla, ettemme ole "ongelmamme" kanssa yksin. Oi mutsi mutsi kirjoitti samasta aiheesta hetki sitten. Seuraavan kerran, kun lapsi riekkuu bussissa ja itsellä meinaa mennä hermot, alan hokea mantraa: tämäkinvaihemeneeohi, tämäkinvaihemeneeohi, tämäkinvaihemeneeohi.