Edellisessä postauksessa puhuin taaperomme karttuvasta sanavarastosta. Lapsi on alkanut hokea "ittu". Kauhukseni ensin luulin, että olen sanonut jonkun kirosanan ääneen ja tuo kaikkea perässä toistava muru on oppinut jonkun kirosanan. Sekunteja päässäni pyöri, miten selitän asian äidilleni, joka on seurakuntapenkin vakikuluttaja. Sitten henkäisin syvään, kun tajusin, ettei lapsi, Luojan kiitos, hoekaan kirosanaa, vaan "kiitos":ta. Kyllä ne käytöstavat pitää olla pienelläkin.
Tuntuupa tuo omineen meidän vähän oudon, mutta hyvän huumorintajun. Itse olen saanut outoja katseita töissä, kun heitän armotonta läppää, lähinnä itsestäni. Sarkasmi ja ironia ovat vaikeita taiteenlajeja, ja eihän nyt suomalainen voi itsestään pilaa tehdä. Paitsi minä.
Toki, kun taaperosta on kyse, vaihtuu tunnetila sekunnin kymmenesosassa toiseksi. Äsken naurava ja ilakoitseva lapsi onkin silmänräpäyksessä itkupotkuraivaritilassa. Onneksi sentään meillä vanhemmilla tunnetilojen vaihtelu kestää vähän kauemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!