Minulla on tunnetusti, kuten olen usein blogissanikin maininnut, lyhyt pinna. Huumorintajuni on sen sijaan aika monimuotoinen ja revin huumoria joskus tilanteista, joissa muut eivät näe mitään humoristista. Se on minun tapani selvitä tiukista tilanteista.
Tänä syksynä olen joutunut koetukselle. Työn ja perhe-elämän yhdistäminen pelkästään on välillä aika haasteellista. Aluksi Ainon vatsavaivat veivät hänet eliminaatiodieetille. Sitten alkoi minun kolmen keuhkoputkehtulehduksen kierteeni. Kaksi ja puoli kuukautta meni on-off-on sairastaessa. Sitten sain tehokkaat tropit. Ehdin jo henkäistä helpotuksesta: nyt on tämän (alku)talven tautisaldo sairastettu. Sitten vanha vatsahaavani alkoi oireilla. Ei hätää: kotoa löytyy lääkkeet siihen(kin).
Perjantai-iltana kroppaani alkoi kutista. Laitoin sen talven kuivattaman ihon piikkiin. Yöllä iho alkoi kutista niin pahasti, että olin oikeasti hyppiä seinille ja repiä esim. korvanlehteni irti. Jotakin raapimisestani kertoo sekin, että pidin puoli yötä Isämies-parkaakin hereillä. Aamulla, kun heräsin, puolta kroppaani peitti erittäin ankarasti kutiseva, ryhelmäinen, punainen nokkosrokko. Ei muuta kuin päivystykseen. Syytä ei löydetty, mutta sain onneksi niin hyvät tropit, että sunnuntaina ainoa muisto ihottumasta oli arka iho. Ehdin jo hetken verran hymyillä. Kunnes. Tänä aamuna suustani kuului pahaenteinen rusahdus. Tunsin heti, että yhdessä takahampaassani tuntuu sellaisia tuntemuksia, joita siellä ei pitäisi olla. Isämies vahvisti pelkoni todeksi: kaksi vuotta sitten juurihoidettu hampaani on nyt kolmena palasena. Eivät ottaneet minua tänään hammaslääkäripäivystykseen, kun kuulemma tällaista vaivaa ei korjata päivystyksessä. Mitä nyt en pysty puremaan mitään toisella puolen suuta. Toivottavasti alkuviikosta pääsisin hampilääkärin vastaanotolle. Vähän pahoin pelkään, että kovia kokenut hammasparkani saa lopullisen hävitystuomion. Mitä sen jälkeen, se jää nähtäväksi.
Vaikka nämä jutut ovat pieniä murheita ystäväperheen isän leukemian rinnalla, alkaa oma pinna ja huumorintaju loppua. Jatkuvat terveysmurheet suoraan sanottuna v*tuttavat. Joskus vain tuntuu, että kaikki menee pieleen. Ja että vastoinkäymiset ikään kuin kertautuvat, kun yhdestä on selvitty, on seuraava oven takana. Mietin, kuinka paljon kuraa pitää vielä sataa niskaan? Omasta puolestani vastoinkäymiset saisivat olla tässä ja välillä meidän perheeseen saisi tulla myös niitä hyviä uutisia.
Oikeastihan kaikki ei suinkaan mennyt pieleen, ei OIKEASTI. Joskus vain tuntuu siltä. Oikeasti elämässäni on vaikka kuinka paljon hyvää, mutta ihminen on usein sellainen, että sitä kiinnittää voimakkaasti huomionsa vain siihen, mikä menee päin persusta.
Töissä asiat menevät putkeen ja vetämäni projekti etenee paremmin kuin hyvin. Olen siitä todella innoissani. Ainon kasvua ja kehitystä on huikeaa seurata. Isämies on ihanasti jaksanut hoivata väsynyttä, stressaantunutta ja joskus pahantuulista/suista vaimoaan. <3
Olen miettinyt, yrittääkö joku suurempi voima vihjata, että voisin useammin hehkuttaa niitä hyvin olevia asioita? Kun niitä on oikeasti paljon! Pitäisi vain arjen tohotuksen keskellä muistaa ne hyvin olevat asiat. Eikä vain muistaa, vaan sanoa ne ääneen. Huspois kaikki negatiiviset märinät ja tilalle positiivisia sanoja. Erityisesti niille lähimmille, olivat he sitten (ihania) kollegoja töissä tai rakkaita kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!