perjantai 22. helmikuuta 2013

Tuskainen nainen

Vaikka Isämiehellä, Ainolla ja meikäläisellä on kaikki hyvin, lähipiiristä satelevat huonot uutiset laittavat voimavarat koetukselle.

Lähipiiriä on koeteltu parisuhdekriisillä ja vakavilla sairauksilla. Olen alkanut säpsähtää, aina kun kännykkä piippaa viestin saapuneen. Pelkään aina, että tullut viesti on Se viesti. Se, jossa saan kuulla neljän perheen isän menehtyneen. Lähellä ollaan jo ja kyse on enää ehkä tunneista.

Nämä ovat saaneet minut huutamaan taivaisiin "Miksi?". Miksi juuri neljän lapsen (jossa perheessä on muutenkin haasteita kylliksi) isä pitää ottaa pois? Miksi yhtä perhettä näin koetellaan?

En saa kysymyksilleni vastausta. Olo on tyhjä ja sydän vereslihalla. Ei ole edes oikeita sanoja lohduttaa. Kyyneleet pusertuvat väkisinkin silmäluomien alta poskille.

Tällä hetkellä bloggaaminen tuntuu vähemmän tärkeältä. Tärkeämpää on minun seistä rinnalla, kuunnella ja olla läsnä. Palaan kyllä pian. Nyt on vain minun aikani olla toisille avuksi. Edes jollakin tapaa.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Paras ystävä

Eilen vietettiin ystävänpäivää. Teini-ikäisenä ystäväpäivää tuli juhlistettuakin. Läheteltiin kortteja, ostettiin lähimmille ystäville se joku pieni pehmolelu, tuli käytyä leffassa. Vaikka tänä vuonna ei itse tullut läheteltyä kortteja tai ostettua mitään, valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi ilahtunut Isämiehen kotiin kiikuttamasta praliinirasiasta.

Näin kyynistyneenä vanhempana olen sitä mieltä, että ystävänpäivä on yksi päivä vuodessa. Tosi ystävä on rinnallasi niinä kaikkina muinakin päivinä ja hänen olemassaolostaan kiittäminen tasan yhtenä päivänä vuodessa on täysin riittämätöntä. Hän seisoo käsi kädessäsi oli sade tai paiste, tuuli tai myrsky. Hänelle voit aina soittaa, oli kerrottavana huonoja tai hyviä uutisia. Häneen voit luottaa kuin kallioon.

Ystäviä on tullut elämääni mitä erilaisimpia teitä. Osa ystävyyksistä on kestänyt jonkun tietyn ajan. Näistä koen tiettyä haikeutta, mutta samalla ajattelen, että jotkut ystävyydet on tarkoitettu määräaikaisiksi. Että sen tietyn ihmisen pitää kulkea rinnalla vain sen tietyn pätkää matkaa. Joidenkin kanssa tuntuu siltä, kuin ensitapaamisella oltaisiin tunnettu vuosia. Ja vaikka tapaamisen välillä olevaa ajallista välimatkaa olisi ollut pitkältikin, on ihana huomata, että henkinen välimatka on koko ajan ollut yhtä lyhyt ja juttu jatkuu siitä, mihin se edelliskerralla jäi.

Samalla pohdiskelen, millaiseksi mahtaa Ainon ystäväpiiri muodostua. Tuleeko hoitokavereista sellaisia ystäviä, joiden luokse mennään yökylään, joiden kanssa jaetaan salaisuuksia ja supistaan ensimmäisistä ihastuksista. Nyt Aino suhtautuu liikuttavan suloisesti uusiin ihmisiin. Ensin vilkutellaan ja huikataan rohkeasti hei, tarpeen vaatiessa vaikka kymmenen kertaa, ellei moikkauksen kohde aiemmin tajua morjestaa takaisin. Mutta sitten kun se morjestus tulee, alkaa pikkuneitiämme tavattomasti ujostuttaa.

Summa summarum: ystävyys on tärkeä juttu. Mutta mamman paras ystävä on kunnon uni. <3

Kärttyinen lintu madon... eiku

Ensiksikin pahoittelut blogihiljaisuudesta. Olemme kaikki olleet terveinä, mutta joku ihme väsymys maksimus on vallannut tämän mamman ja töiden jälkeen haikailen vain nukkumaanmenosta. Toivottavasti pitenevät päivät saavat olon piristymään.

Viime aikoina pikkuneitimme on todennut, että sitä voisi herätä lähempänä viittä kuin kuutta. Aika monena aamuna kupeitteni hedelmä huutaa sängyssään jo muutama minuutti yli viiden: "pois, ykkyyn". Ja jos lapselle yrittää puhua järkeä: "nyt on yö, nyt nukutaan, unipupukin nukkuu", alkaa sellainen meteli, että koko kerrostalo herää. Eli ei auta kuin nousta lapsen kanssa. Joka on sitten koko aamun kuin persiiseen ammuttu ampiainen (kiitos eräälle kaverilleni tästä sanalainasta!). Mikään ei ole hyvin ja kaikesta pitää vääntää naama ruttuun. Yritit mitä tahansa viihdyttääksesi kiukkuista ja väsynyttä neitiä, mikään ei ole hyvä. Näinä aamuina olen vain onnellinen, että voin livahtaa ovesta klo 6:30 lähteäkseni töihin. 

Niinä aamuina, kun lapsi malttaa nukkua kuuteen ja jopa niinkin pitkään kuin puoli seitsemään, on kuin taivas aukeaisi. Tyttö on aivan kuin eri lapsi. Hyväntuulinen, iloinen, hymyilevä, leikkisä. Mikä ero! Selvästikin tuo viiden herätys on hänelle liian aikainen, mutta kun ei voi nukkua pidempäänkään. 

Olemme yrittäneet kaikkea yöunien pidentämiseksi aamun puolelta. Olemme yrittäneet myöhentää unille menoa - lapsi nukahtaa seisaalteen. Olemme yrittäneet rajoittaa päiväunet max kahteen tuntiin - ei vaikutusta. Olemme yrittäneet olla aamulla hipihiljaa, ettei lapsi heräisi - ei vaikutusta. Pitänee vain hyväksyä, että kaksi aamuvirkkua saa aikaan hyvin aamuvirkun lapsen. Pitää vain itsekin muistaa nukkua viikonloppuisin päiväunet.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Sokerista

Aika monessa blogissa on otettu kantaa yhdistelmään sokeri ja lapset. Esimerkiksi Periaatteen nainen bloggasi asiasta varsin fiksusti. Yhdistelmässä sokeri ja lapsi pahin yhdistelmä on sokerihumalassa oleva nelivuotias touhutaapero, joka hajottaa kaiken ympärillään olevan.

Meillä on ollut Ainon kanssa periaatteena se, että maustamattoman jogurtin tai puuron kanssa saa kotitekoista marja/ hedelmäsosetta. Lettuja meillä syödään palttiarallaa kerran kahdessa kuukaudessa, mutta kyllä, silloin Ainokin saa osansa. Varsinaisia makeita herkkuja meillä ei kovin paljoa syödä ja jos syödäänkin, ne syödään neidin maatemenoajan jälkeen.

Olen sitä mieltä, että tenava ehtii ahtaa suuhunsa kilotolkulla sokeria sitten aikanaan, että nyt, kun voimme asiassa pitää vähän kitulinjaa, sen myös pidämme. Karkkia Aino ei ole saanut edes maistaa, ellei lasketa äidiltä varastettua kurkkupastillia ("tahmaa, pois" ja irvistys päälle) tai "salaa" syötyä suklaakonvehtia jouluna, kun hoksasimme lapsella olevan suussaan konvehdin vasta sitten, kun hän alkoi kuolata... no, ruskeaa kuolaa.

Hoidossa on sama tervejärkinen meininki. Lounaalla on kunnon arkista murkinaa ja välipalalla jotakin järkevää. Marjapuuroa, kiisseliä, jogurttia, hedelmiä. Ei karkkia tai keksejä.

Tämä on kuitenkin meidän tapa. Mikä on teidän suhteenne sokeriin?

lauantai 9. helmikuuta 2013

Kevättä rinnassa

On se kumma, mitä tämä pitenevä päivä saa aikaan.

Alan haaveilla lomasta. Hei, eihän se ole kuin viiden kuukauden päässä!

Alan haaveilla isommasta asunnosta. Milloinkohan se rikas Amerikan täti mahtaisi kuolla kupsahtaa, kun Oy Veikkaus Ab ei ole suhtautunut suopeasti anomuksiimme? Yksi huone asuinalueellamme tarkoittaisi +100 000 lisää lainaa. Ei kiitos!

Alan haaveilla kaikesta uudesta sisustustavarasta. Päädyn kuitenkin katsomaan noita samoja tyynyjä ja verhoja, kuin tähänkin asti. Ne vain näyttävät niin... meiltä?

Alan haaveilla ompelusta. Minä, seiska-kasi käsitöistä. En ole koskaan ollut ompelukoneen tai saumurin lämpimin ystävä, mutta joka kevät alan haaveilla siitä, että ompelisin omilla pikku nakkisormillani jotakin. Jotakin, jonka voisi vaikka piilottaa vaatekaapin pimeimpään nurkkaan.

Alan haaveilla keväisistä vaatteista. Vaikka joka kevät katselen kauhulla kalmankalpeaa ihoani ja totean, että itseruskettavalle olisi vissiin tarvetta. Joka kevät manaan myös kevään trendivärit, joista mikään ei tunnu minulle koskaan sopivan.

Jokin tässä keväässä silti on.

torstai 7. helmikuuta 2013

Kävejjä, kävejjä!

Tämä on yleisin lausahdus, joka meidän taaperoltamme tänä päivänä pääsee. Kaikkialle pitäisi saada kävellä. Itse. Pulkasta heittäydytään alas, rattaissa rimpuillaan ja sitten, kun tylsä vanhempi selittää, ettei nyt voi kävellä, alkaa korviavihlova huuto.

Aino kävelee hyvin lumisissakin olosuhteissa, mutta kun se kävely on niin hidasta. Itse en ole valmis varaamaan tuntia matkaan hoitopaikkaan, johon aikuisten tahdilla menee reilu kymmenen minuuttia. Aamulla tuohon ei vain ole aikaa ja natsiäiti laittaa lapsen joko rattaisiin tai selälleen pulkkaan.

Olen iloinen, että lapsi tahtoo kävellä itse. Samalla näissä haastavissa talviolosuhteissa kehittyy kävelytaito, tasapaino ja lihakset. Mutta aina vain ei ole aikaa antaa lapsen kävellä.

Muutenkin oma tahto on vahva. "Aino itte" kuuluu viivaksi vedettyjen huulten välistä. Oli kyse sitten portaiden kävelemisestä, pukemisesta tai ruokailusta. Osa onnistuu hyvin itsekin, mutta monessa asiassa itsepäinen taaperomme tarvitsee vielä apua. Eräs päivä hoitajamme vinkkasi minulle silmää ja kommentoi: "Aino on kovin itsepäistä sorttia. Kumpaanko vanhempaan hän enemmän tässä tulee?". Minä nauroin ääneen ja kysyin: "Mitäs luulisit?".

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Oma aika

On se jännä, miten oma aika -termi on muuttunut sitten lapsen saannin. Ennen oma aika oli sitä, että kävin itsekseni shoppailemassa ja kavereita tapaamassa.

Nyt oma aika on sitä, että

  • saan käydä yksin suihkussa tai vessassa
  • voin käydä tekemässä ruokaostokset yksin
  • saan mennä sovituskoppiin yksin
Isämies antaa kyllä minulle halutessani omaa aikaa. Voin käydä kavereita tapaamassa, syömässä tai jotakin. Mutta kun en oikein työpäivien jälkeen raaskisi.

On tässä hullu dilemma: samalla kun sitä omaa aikaa kaipaisi, kaipaa niin paljon kotona olevia kahta rakasta, että ei heidän luotaan halua olla poiskaan? Tuntuu, että nyt tärkeintä on olla kotona, vaikka ehkä lapselle ja Isämiehellekin tekisi hyvää joskus saada seurakseen vatsalihakset nauramisesta kipeäksi hommannut, muutaman tunnin työpaikan ulkopuolella aikuisseurassa viettänyt mamma?

maanantai 4. helmikuuta 2013

Tunnemyrskyinen perjantai

Meidän poppoolle sattui ja tapahtui taas perjantaina. Ennen puoltapäivää puhelimeni hälytti. Soittaja oli Ainon hoitaja. Arvasin jo puhelimen alkaessa soida, että Ainolle on sattunut jotakin. Tyttö oli kompastunut ja lyönyt otsansa pahasti vessan kaakeliportaaseen. Jo siinä vaiheessa alkoi sydän pamppailla.

Vielä enemmän se alkoi hakata, kun kiipesin portaita hoitajan luokse. Ei kuulunut itkua. Onko Aino tajuton? Helpotuksekseni tyttö oli tajuissaan ja ilahtui, kun äiti tuli hakemaan. Yritti selittää, että pää on pipi. Lähdin kärräämään lasta suoraan terveyskeskukseen, kertoihan hoitaja kaatumisen olleen sen verran pahan näköisen ja otsassa olevan kuhmun kasvavan suorastaan silmissä. Olen ihmetellyt jälkikäteen, kuinka rauhallinen olin tuossa tilanteessa. Ei kyyneleitä, ei suuttumusta, pinnalla oli vain huoli pienestä. Ainon hoitaja oli todella järkyttynyt ja pahoillaan. Minulla tuli automaattisesti suusta: "ei näille pikaliikkujille voi mitään, havereita sattuu ja onneksi pienet paranevat nopeaan". Ja oikeasti tarkoitin tätä. Ei hoitaja olisi voinut tehdä mitään haverin estämiseksi.

Terveyskeskuksessa meille tuumattiin: "ei ole tarvetta tutkia. Jos lapsi menee tajuttomaksi tai raajat alkavat puutua, ottakaa yhteyttä." Tällöin mammalta paloi käämit. Mitä, te ette ota puolitoistavuotiasta lapsipotilasta, joka on lyönyt pahasti päänsä, vastaan? Miten puolitoistavuotias ilmoittaa, että jalat tai kädet puutuvat? Minne verovarat oikein menevät ja milloin terveyskeskus on voinut alkaa valita potilaansa? Vähemmästäkin nousi verenpaine punaiselle. Onneksi minulla on tiedossa päivystävän lääkärin nimi, että voin tehdä hänestä virallisen valituksen. Tämä ei todellakaan jää tähän.

Sitten soitin tutulle yksityiselle lääkäriasemalle, jossa olemme Ainon kanssa aiemminkin käyneet. Sieltä järjestyi aika muutaman tunnin päähän. Ainolla oli selviä tasapaino-ongelmia iltapäivällä, ja olin aiheestakin huolissani. Lääkäri tutki tyttösen huolellisesti ja sanoi, että horjuvan askelluksen vuoksi hän lähettää meidät varmuuden vuoksi vielä Lastenklinikalle, ettei kyseessä ole vain kallonmurtuma. Tässä vaiheessa käämit paloivat uudestaan. Uhosin, että jos tyttärelläni on kallonmurtuma ja terveyskeskus ei ota häntä vastaan, käyn henkilökohtaisesti vetämässä siellä päivystänyttä lääkäriä turpaan.

Lastenklinikan päivystyksessä vierähti taas pari tuntia. Vitsailimme Isämiehen kanssa: "nyt tehdään sellainen diili, ettei tänne päivystykseen tammikuun kolmen kerran jälkeen tarvitse enää koko loppuvuonna tulla, jookos?". Lääkäri tutki Ainon, ei murtumaa. Aivotärähdys ja katu-uskottava kuhmu otsassa. Yöksi särkylääkettä ja pariin otteeseen herättely.

Nyt tyttö on kuin entisensä. Haverista muistuttaa vain koko otsan mittainen punainen rantu. Onneksi.

Pari päivää sitten Hesarissa oli juttu lasten hoitokuluvakuutuksista. Itse olen valmis vakuutuksen maksamaan, jos terveyskeskusten palvelutaso on edellä mainitun kaltaista. Mieluusti maksan vähän enemmän ja pääsen lääkärin vastaanotolle varmasti. Lääkärin, jolla on aikaa paneutua, ottaa tosissaan, kuunnella.