maanantai 25. maaliskuuta 2013

Se ärsyttävä aika

Nyt on meneillään se ärsyttävä aika.

- Kun laittaa aamupakkasella toppatakin päälle, alkaa töistä kotiinlähtiessä jo pukiessa hiostaa. Saati sitten, kun tummahipiäisen takin kanssa lähtee askeltamaan reippaasti kohti lähijunaa ja lapsen hakua.

- Olen useinkin mainostanut, kuinka lyhytpinnainen olen. Olen luvannut miehelle, että hän saa vaimonsa tilalle vaihtuneen raivottaren hätistettyä kotoamme viimeistään syyskuussa. Ai mitkä hormonit?

- Vatsa on turvoksissa, mutta näyttää lähinnä siltä, että olisin ottanut ennakkolähdön pääsiäisen suklaamunaövereihin ja puntarin viisari olisi värähtänyt ylöspäin roiman askeleen. Onneksi painoa on noussut vain pari kiloa, vaikka turvotuksesta voisi muuta päätelläkin. Tulisi nyt maha kunnolla esiin. (Juu, ja kuvamateriaalia pullistuvasta keskivartalostani ei ole luvassa. Näytän vain lihoneelta muumilta.)

- Pahoinvointi jatkaa seuralaisenani (nyt rv16). Pidän ukkovarpaitakin pystyssä, että tämä loppuu samaan aikaan kuin Ainoa odottaessa eli kuukauden päästä. Ei ole kivaa joutua syömään aamiaista kahdesti, kun ensimmäinen otos tulee ylös. Ja jatkuvasti pitää puputtaa kahden tunnin välein. Vatsaa ei saa päästää täysin tyhjäksi missään vaiheessa.

- Rinnat ovat kasvaneet kaksi kuppikokoa. Isämies kiittää, minä en. Normikaupasta ei enää löydy sopivia kannattimia ja öisinkin on pakko pitää liivejä, ettei herää joka kerta, kun kääntää kylkeä.

- Ulkona on niin kirkasta, että lapsi haluaisi pitää "simasyyt" (aurinkolasit) sisälläkin päässä.

- Kiitos auringonpaisteen, kotona näyttää siltä, ettei siellä olisi siivottu viikkokausiin (vaikka siivosimme huolella viimeksi viikonloppuna). Ikkunoihin päin en ole tohtinut edes katsoa.

- Kevät ja/ tai pesänrakennusvietti, mutta ah, kun tekisi mieli uusia sisustusta. Edes verhojen verran. Mutta kun sitten näin haikailemani verhot livenä, eivät ne olleetkaan yhtä kivat, kuin luulin ja sinne jäivät.

- Entinen, tarmokas ja aikaansaava työmyyrä on taantunut jonnekin kahden aivosolun varassa toimivaksi muumioksi. En ole koskaan ollut työyhteisömme terävin kynä, mutta oikeasti alkaa kohta hävettää, kuinka väsynyt olen nykyisin (aina).


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kahdesta lapsesta

Tuossa mammapalstalla eteen tullut "haluamme vain yhden lapsen" -keskustelu sai minutkin miettimään. Yksilapsisia perheitä, joille vain yksi lapsi on tietoinen valinta, löytyy tuttavapiiristäkin. Kullakin omat syynsä yksilapsisuuteen. Toisaalta tuntuu olevan niitä, jotka haluavat ympärilleen ison lapsikatraan. Ja on myös niitä, jotka eivät lapsia omaan elämäänsä halua.

Meille on jotenkin alusta saakka ollut selvää, että me toivomme kahta lasta. Ainon vauvavuosi ei ollut toisaalta pahimmasta päästä, mutta ei myöskään päästänyt helpolla. Jälkikäteen olen miettinyt, että mahdoin olla hullu, kun sysäsin minipillerit lipaston laatikkoon tyttösen ollessa vain puolivuotias. Siitä lähtien koin vahvaa tunnetta "haluan saada toisen lapsen". Sittemmin luonto oli (hermoilleni) armollinen ja päästi meidät turhautumisen pannasta vasta uudenvuoden aattona.

Me Isämiehen kanssa olemme molemmat yksilapsisesta perheestä. Olemme molemmat kaivanneet sisarusta/ sisaruksia, ja meistä tuntuu hyvältä ajatus, että Ainolla on joskus sisarus rinnallaan, jonka kanssa hän saa kasvaa sekä jakaa elämän ilot ja surut.

Sinänsä vähän pelottaa. Viime keväänä pamahtanut välilevynpullistuma on alkanut taas kipuilla. Pelottaa aloittaa kaikki taas alusta. Miten taas jaksaa sen valvomisen? Entä jos kakkonenkin on yhtä temperamenttinen ja voimakastahtoinen kuin esikoinen? Miten saan elämän hallintaan nelihenkisenä perheenä, kun elämä tuntuu aikamoiselta kaaokselta jo nyt? Miten jaksan pienen vauvan ja uhmataaperon kanssa?

Mutta samalla olen valtavan onnellinen sisälläni kasvavasta elämästä. Tähän asti minusta on tuntunut, että elämästämme puuttuu jotakin, jota ilman elämä ei olisi sama. Se puuttuva perheenjäsen. Toki ehdin jo ajatella, että elämäämme ei välttämättä siunata toisella pienokaisella. Ehdin jo läpikäydä sitä luopumisen surua. Kunnes testi näytti plussaa. Silloin riemu repesi, koska pitkään ja hartaasti toivottu kakkonen oli matkalla.

Mutta tätä odotusta leimaa pieni pelko. Voiko olla, että saamme elämäämme toisen terveen lapsukaisen? Tieto siitä, mitä kaikkea matkan varrella voi sattua, on kiusallisen vahvana takaraivossa. En osaa iloita tästä raskaudesta pinkkien lasien läpi, kuten esikoista odottaessa. Lähinnä elän päivä kerrallaan ja pyrin uskomaan siihen, että kaikki menee hyvin.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Asiaa

Eilisessä Hesarin Torstai-osion kolumnissa Tuomas Kyrö tiivistää ajatukseni aika hyvin. Tässä katkelma hänen kolumnistaan, koska mitä sitä loistavaa tekstiä apinoimaan:

"Lapsi ottaa vastaan mitä saa, hyvän ja pahan. Lapsi on vanhempiensa armoilla, siinä meidän suurin vastuumme.

Peili ei valehtele. Todennäköisesti lapsi hymyilee, kun sille hymyilee. Välittää, kun siitä väliletään. Rakastaa, kun sitä rakastetaan. Todennäköisimmin siitä tulee vastuuton mulkku, jos sen vanhemmat ovat vastuuttomia mulkkuja.

Mutta lasta ei kiinnosta, tuleeko hänen ruokansa, turvansa, ravintonsa ja lämpönsä kahdelta mieheltä, kahdelta naiselta, mieheltä ja naiselta. Tuleeko se yh-äidiltä, yh-isältä, kasvatusvanhemmilta. Kunhan sitä lohtua ja turvaa tulee."

Amen!

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Luopumisen tuskaa

Minua hieman huvitti, kun luin tuota profiilikuvaustani. "Sydäntä lähellä mm. suklaa ja PepsiMax.". Kiitos Myttysen, molemmat ovat nyt kieltolistalla. Raskaus on ainoa vaihe elämässäni, kun en syö suklaata. En kykene, en pysty. Suklaa ei vain maistu hyvälle. No, pysyypähän siltä osin raskauskilot kurissa.

Muutenkaan mikään makea ei oikein maistu. Sen sijaan jogurttia, appelsiineja, kirsikkatomaatteja ja omenoita voisin syödä kilotolkulla. Onneksi himotukset ovat noin terveellistä sorttia, ainakin toistaiseksi. Myöskään mitään hiilihapollista en kykene juomaan. Raskaus aktivoi vanhan närästysvaivan ja väljän vatsalaukun portin. Näin on happoja liikaa ihan omastakin takaa. Eli PepsiMax, tuo aamujeni varma herättäjä, on nyt pannassa. Kun en myöskään juo kahvia, olo on aika ajoin aika nuutunut, kun en saa päivittäistä kofeiiniannostani.


perjantai 15. maaliskuuta 2013

Vatsatauti vol2

Ei riittänyt se keuhkoputkentulehdus-korvatulehdus-vatsatauti -kierre. Ei. Aloin ykätä uudelleen torstain välisenä yönä ja sitä tuli taas harrastettua tunnin välein melkein vuorokauden verran. Huhhheijaa. Taisi asialla olla noro. Minä ykäsin ja Isämies ripuloi. Aino on ainakin toistaiseksi vielä terve, liekö yliannostus maitohappobakteereita pitänyt hänet terveenä. Mutta onneksi näin.

Itse menin varsinkin tästä jälkimmäisestä taudista tosi heikkoon kuntoon. Paino putosi vuorokaudessa puolitoista kiloa. Lienee suurimmaksi osaksi nestehukkaa, kun eilen mikään ei pysynyt sisällä. Nyt ovat kyljet ihan sairaan kipeät. Kiitos kolme viikkoa jatkuneen yskimisen ja eilisen ykäämisen. Mitään en kyllä vihaa niin paljoa kuin oksentamista. 

Mutta kuten kaverinikin NaamaKirjassa toivottivat, toivon sydämeni pohjasta, että kevään tautisaldo olisi nyt tässä. Jookos, pliis?

torstai 14. maaliskuuta 2013

Ketutusta kerrakseen

En lukenut pelkästään ilolla Potilaan lääkärilehdestä "Terveiden odottajien neuvolakäynnit vähenevät" -artikkelia. Jatkossa tukea aiotaan suunnata yhä enemmän mm. päihde- ja mielenterveysongelmaisille. Joka onkin hyvä asia, he sitä tukea tarvitsevat. Mutta pitääkö se olla "terveiltä" odottajilta pois?

Itse olin lähinnä yllätyksestä ämmyrkäinen, kun luin, kuinka vähän neuvolakäyntejä näin kakkoskierroksella onkaan. Eka oli rv:lla 8, seuraava on vasta puolivälin ylityttyä rv:lla 22. Sitten käyntejä onkin ennen synnytystä neljä tai viisi, jos yliajalle menee. Minun tapauksessani, jos tämäkin päättää ulkoistaa itsensä ennenaikaisesti, neuvolakäyntejä tullee ainoastaan kolme, joista yksi on lääkärin vastaanotto. Tokihan käyn ultrissa, mutta silti. KOLME käyntiä koko raskauden aikana. Marmattaessani tästä neuvolaan, sieltä vastattiin: "kyllä tänne aina pääsee, jos on huolta". Joo-o. Synnytystapa-arviokin, jonne pääsen edeltäneen sektion vuoksi, tehtäneen vasta sairaalaan kirjauduttaessa, ei hyvissä ajoin etukäteen.

Kun jaoin edellä olevan linkin NaamaKirjassa, sain oivia kommentteja kavereiltani. Tässä muutama paras:


"Ei se tokan saaminen mene "samalla muistilla" ku eka raskaus. Ekan kanssa kaikki on uutta ja ihmeellistä ja ei sitä muista tokan kanssa että mitäs tässä vaiheessa nyt sitten tapahtuikaan. Meillä ekan ja toka kanssa 4,5v ikäero, oli siinä aika hemmetin paljon ehtinyt unohtaa että mites tää homma nyt menikään. Synnytysvalmennukseen olisin halunnut uudestaan, mutta terkka vaan nauro että et sää minnekään enään pääse. Ne raukat, joiden ekan ja tokan raskauden välissä on 10+ vuotta, siinä ajassa kerkee varmaan nyt jotain uudistuksia suosituksissa tullu, huono mennä vanhasta muistista..."

"Ja jos oikeesti halutaan nostaa syntyvyyttä Suomessa, niin kannattais pitää todella hyvää huolta synnyttäjistä ennen ja jälkeen - ja perheistä kans!"

"On se kummallista että kaikki se hyvä mitä Suomessa on kehitetty ja jota on tänne tultu opiskelemaan ja ihastelemaan romutetaan tajuamatta seurauksia. Lapsi- ja äitikuolleisuus on mm neuvolajärjestelmän avulla pystytty pudottamaan minimiin. Että ottaa päästä!!!"

Komppaan joka ikistä kommenttia. Raskaudet ovat erilaisia, lapset ovat erilaisia, kroppa voi olla eri kunnossa tai toimia eri tavalla eri raskauksissa.


Samalla ärrinmurrin-ketutuksella valitan samalla myös Helsingin uudistetusta keskitetystä ajanvarauksesta. Enää et voi soittaa omalle terveydenhoitajalle soittotunnin aikana, vaan soitat keskitettyyn numeroon, josta sinulle soitetaan saman päivän aikana takaisin. Plääh.


tiistai 12. maaliskuuta 2013

Raikas suu

Sain Buzzattavaksi Oral-B Pro-Expert -uutuustahnoja ja -hammasharjan. Olet ehkä bongannutkin tv:stä Bridget Jones -elokuvista tutun All by myself -biisin tahdissa soivan mainoksen uusista tahnoista ja -harjasta?

Hammasharja näyttää vinkeältä ja ensin luulin, että harjaspää on vaihdettava. Mutta ei, se taipuu ja myötäilee liikkeitä paremmin kuin normiharja ja sillä pitäisi päästä vaikeisiin ja hankaliin koloihin paremmin. Joustavuus tuntuu miellyttävältä suussa.

Hammastahnoja sain kokeiluun kaksi. Sanahirviö All Around Protection (eikö tälle voitu keksiä suomenkielistä nimeä?) ja Hammaskiille Emalj (ah, luovuuden riemuvoitto tämänkin nimeämisessä). Tahnat sisältävät muista hammastahnoista poiketen tinafluoridia ja polyfosfaatteja, joiden pitäisi antaa normitahnaa paremman suojan hampaille.




Nämä ihmetahnat lupaavat auttaa säännöllisesti käytettynä näihin asioihin:
- ehkäisee reikiintymistä
- ehkäisee plakin muodostumista
- ehkäisee hammaskiveä
- ehkäisee ienongelmia
- valkaisee hampaita poistamalla pinnallisia tummentumia
- vähentää hampaiden vihlomista
- ehkäisee hammaskiilteen kulumista

Kuulostaa lupaavalta. Sitten testiin.


All Around Protection -tahna tuo mieleeni Illodin-suuveden jostakin lapsuudesta. Vahva, lähes polttava maku ja hassu, vahvan turkoosinen väri ja rakeinen rakenne. Tahna ei vaahtoa suussa oikeastaan ollenkaan ja pesutuntuma on sillä tavalla aivan erilainen kuin normitahnassa. Tahna saa kyllä hampaat tuntumaan puhtailta ja suussa tuntuu hyvälle. Makuasioista voi kiistellä, mutta minä en ole edelleenkään myyty tuolle suuveden maulle.

Hammaskiillettä huoltava versio Hammaskiille (kuinka houkutteleva nimi!) on valkoista ja selvästi miedomman makuista. Pesutuntuma on herkässä suussani miellyttävämpi.

Ja mitä pakkauksiin tulee, susirumiahan nämä ovat. Siitä ei pääse minnekään.


Mielenkiintoisia tuotteita, mutta pari parannusehdotusta olisi: a) voisiko pakkaus olla mitenkään vähemmän luotaantyöntävä ja b) voisiko maku olla edes hitusen normihammastahnan makuinen? Jos joku innostui tämän perusteella tahnoista, niitä saa päivittäistavaraliikkeistä noin kolmen ja puolen euron hintaan.

Sukupuoli ja toiveet

Lupasin pari postausta takaperin kertoa ajatuksistani sukupuolesta ja toiveista. Olen tämän raskauden kohdalla yllättynyt siitä, että minulla ei ole vielä hajuakaan, kumpaa sukupuolta masussa majaileva Myttynen edustaa. Ainosta "tiesin" heti raskaustestin tehtyäni, että meille tulee tyttö. Tästä kaverista ei ole mitään hajua ollut missään vaiheessa. Saa nähdä, jääkö se arvoitukseksi, vai saammeko vähän ennen vappua tietää, laitetaanko Ainon vaatekasa myyntiin vai tuleeko tyttövärisille vaatteille uusi käyttäjä. Isämies on vakuuttunut siitä, että meille tulee toinen tyttö. Sascia kertoi nähneensä unta, että sisustan tyttöjen huonetta. Jää nähtäväksi.

Meille vanhemmille on aika lailla yhdentekevää, kumpaa sukupuolta masussa majaileva lapsi on. Meillä on todella harvinainen sukunimi ja sinänsä oli hienoa, jos sukunimelle tulisi myös miespuolinen jatkaja. Yhtä toivottu lapsi on, oli hän tyttö tai poika.

Sinänsä minulla on muuten toiveita tälle raskaudelle. Toivoisin, että pahoinvointi lakkaisi ennen puoltaväliä. Ainoa odottaessa se kun oli ilona viikolla 20 asti. Samalla henkäyksellä toivon, että ennakoivat supparit viihtyisivät poissa pidempään kuin viikolla 23 asti. Niiden kanssa oli vähän haasteellista elää, ja jäinkin sitten sairaslomalle rv:lla 30. Toivoisin myös, että raskaus kestäisi täysiaikaisuuteen asti. En sinänsä pelkää keskosuutta, onhan tässä yksi ennenaikaisuus jo koettu. Ja alatiesynnytys. Sitä toivon kaikista eniten. Sektiosta ei ole mitään pahaa sanottavaa. Operaatio oli nopea ja toivuin siitä todella nopeasti ja hyvin. Mutta jokin alkukantainen toive minussa elää saada kokea alatiesynnytys. Toivottavasti se ei jää vain haaveeksi.


Sairastrilogia

Sairastuvalta taas terve. Aino sairastui viikko sitten elämänsä toiseen korvatulehdukseen. Olen todella kiitollinen, että tyttösellä on ollut niitä vain kaksi. Kun ainakin geeniperimässä (meikäläisen puolelta) olisi aineksia pahaankin korvakierteeseen. Veimme tytön lääkäriin lähinnä pahan yskän vuoksi, kotiin tultiin antibioottikuurin ja korvatulehdusdiagnoosin kera.

Sitten sairastuin minä. Viruksen aiheuttama keuhkoputkentulehdus, diagnosoi erinomainen työterveyslääkärimme. Kotiin sairastamaan viikoksi. Sinä aikana lähes yskin keuhkoni pihalle. Nyt alkaa jo helpottaa, mutta oli aika hurjaa katsella hiusverisuonten repeämiä kyljissä, joka kertoo omaa, karua kieltään yskänkohtausten voimakkuudesta.

No, ehdin jo toivoa, että tautisaldo olisi tässä. Ei kahta kuitenkaan ilman kolmatta. Minulle iski sunnuntaiaamuna oksennus. Ajattelin ensin, että onpa sokerit vähän alhaalla, äkkiä syömään. Mutta kun paria tuntia myöhemmin huomasin, että edes vesi ei pysy sisälläni, aloin epäillä syyksi jotakin vatsapöpöä raskauspahoinvoinnin sijaan. Nyt nökötän kotona toista päivää. Eilinen meni vielä heikosta olosta toipuessa, mutta arvauskeskuksen lääkäri suositteli tartuntavaaran vuoksi olemaan vielä tämän päivän kotona. En todellakaan halua ihania kollegoitani sairastuttaa moiseen.

Kovasti polttelisi päästä tänä keväänä perheenä reissuun, mutta uskaltaako sitä varata mitään matkaa, kun nämä taudit tuntuvat iskevät lyhyellä varoitusajalla ja rajuina? Koska viime kevään Berliinin jo varatun matkan peruutus kirveli niin kovasti. Ehkä lähdemme kevään vähän ennätettyä pidemmälle äkkilähdöllä jonnekin Keski-Eurooppaan hakemaan kevättä, jos taudit sen sallivat. Ehkä siten saamme harhautettua pöpöt jäämään kotimaan kamaralle meidän nauttiessa reissaamisesta.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Minä olen nainen

Blogeissa on tänä naistenpäivänä kiertänyt haaste, "Minä olen nainen". Pitkään mietin, postaanko tästä aiheesta ollenkaan, mutta sittemmin päätin, että ehkä minun kokemastani on jotakin hyötyä jollekin toiselle. Ehkä selviytymiseni antaa toivoa jollekin toiselle. Ehkä Naisten Linja voi auttaa jotakuta toistakin, niin kuin se auttoi minua.

Palataan ajassa kahdeksan vuotta takaperin. Elin silloin suhteessa, jossa kaikki oli pielessä. Vähitellen olin joutunut umpikujaan, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Alistava suhde oli vähällä tuhota itsetuntoni kokonaan, johti masennukseen ja loi hallitsemattoman avuttomuuden tunteen. Takana oli vuosikausia alistamista, eristämistä, mitätöintiä sekä rankkaa väkivaltaa. Pääasiassa psyykkistä, jolla yritettiin murtaa mieleni. Väkivalta ei kuitenkaan rajoittunut vain psyykkiseen alistamiseen. Valitettavasti. Vasta kun tuolloinen aviomieheni lausui kädet kurkkuni ympäri puristuneina kolmatta kertaa sanat: "vihaan sinua niin paljon, että voisin tappaa sinut", se sai silmäni lopullisesti aukeamaan. Tajusin, että jos en kävele itse ulos tuosta kodista ja parisuhteesta, minut saatetaan ulos puuarkussa. Ennemmin tai myöhemmin.

Kukaan lähimmistäni ei tiennyt, millaisessa helvetissä elän, koska häpesin sitä, mihin tilanteeseen olin itseni saattanut. Valtava syyllisyys painoi niskassa: ehkä tämä kaikki paha on minun syytäni. Ehkä saan turpaani, kun minä olen niin rasittava, enkä osaa pitää leipäläpeäni ummessa. Jos vain osaisin olla OIKEIN, ehkä kaikki muuttuisi vielä hyväksi. Se oli vielä sitä aikaa, kun jaksoin uskoa. Miehen lupauksiin muuttumisesta ja terapiasta. Sitten tajusin, että tein mitä vain, tilanne ei muutu, vaan jos haluan muutosta, minun on tehtävä se itse.

Mitä enemmän vapisin ja pelkäsin sisäisesti, sitä vahvemmalta näytin ulkoisesti. Näin tutut ovat jälkikäteen sanoneet. Tein hyvää duunia töissä (ts. liian pitkää päivää, koska siellä olin turvassa) ja kuin ohimennen laihduin alipainon puolelle. Tästä kiitän syömishäiriötä, joka puhkesi kriisin ollessa pahimmillaan. Kun en voinut hallita mitään muuta osa-aluetta elämässäni (koska sen teki ex-aviopuolisoni), kontrolloin syömistäni sairaalloisella tavalla. Nyt syömiseni ovat olleet kunnossa jo useamman vuoden, mutta edelleen stressitilanteissa tunnistan sen tutun mörön kuiskivan korvaani. Minun ei onneksi enää tarvitse totella, mitä se sanoo.

Jälkikäteen mietittynä en tiedä, mistä sain tuolloin voimaa. Voimaa repiä itseni suhteesta, joka oli vähällä tuhota minut. Voimaa hoitaa kaikki käytännön järjestelyt kotoa muuttamiseksi. Salaa. Voimaa kohdata mies ja kertoa uutinen hänelle, toisessa kädessä puhelin, jossa oli kolme pikavalintaa: kaapinkokoinen työkaverini, joka asui naapurissa ja tiesi kotitilanteestani, vartiointiliike, jonka kanssa olin sopinut "suojelusta" ja poliisin hätänumero.

Sain kasattua itseni sen verran, että selvisin tilanteesta. Mies jatkoi piinaamistani pari vuotta eron jälkeenkin. Sittemmin "hävisin", muutin sukunimeni ja vaihdoin kaikki osoite- ja numerotietoni (vaihdosten jälkeen toki) salaisiksi. Tuo mies sai melkein tuhottua itsetuntoni ja itseluottamukseni. Mutta vain melkein. Minulla oli kuitenkin eväitä lähteä rakkaitteni tuella rakentamaan uutta minuutta niistä rippeistä, jotka hän väkivallallaan oli jättänyt jäljelle. Vaikka tämä saattaa kuulostaa hullulta, nyt koen, että kokemusteni ansiosta olen ehjempi ja kokonaisempi minä. Se minä, joksi minun olisi pitänyt kasvaa jo aiemmin. En kadu kokemaani, koska se laittoi minut kyseenalaistamaan kaiken. Se pakotti minut katsomaan peiliin ja todella tutustumaan siihen naiseen, joka olen. Mitä HÄN haluaa elämältä, mikä tekee HÄNET onnelliseksi. Se on ollut pitkä tie, kuoppainenkin, mutta se on totisesti kannattanut.

Sinä, siellä ruudun toisella puolella. Tunnistitko edellä olevasta jotakin tuttua omaan elämäntilanteeseesi? Annan yhden neuvon: vain sinä voit pelastaa itsesi. Ei kukaan muu. Et ole ansainnut yhtään ainoaa iskua tai mitätöivää lausetta. Älä jää odottamaan, vaan lähde. Ennen kuin on liian myöhäistä.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Uutisia


Yllä olevaan kollaasiin on koottu niitä ajatuksia ja tunteita, joita vuoden aikana on läpikäyty. On välillä uitu hyvinkin syvissä vesissä, koettu epätoivon hetkiä, läpikäyty katkeriakin tuntemuksia, samalla kuitenkin pohjalla on säilynyt vahva tahto ja usko. Ilman Isämiestä en olisi tästäkään selvinnyt. 

Vuosi siinä meni. Vähän reilukin. Luulin, että toinen lapsi saisi alkunsa yhtä helposti kuin Aino, ensimmäisestä yrityskerrasta. Mutta vielä mitä, kakkoskierroksella kärsivällisyyteni joutui todella koetukselle. Pettymyksiä kuukausi toisensa perään, toiveiden nostatusta kuukautisten oltua päivän, kaksi myöhässä ja sitten kuitenkin vain alkaakseen näyttääkseen minulle ja pilviin nostetuille toiveille pitkää nenää. Loppujen lopuksi apua saatiin modernilta lääketieteeltä.

Viime vuosi ei olisi voinut päättyä paremmin. Haamu piirtyi testiin juuri ennen kuin piti poksauttaa uuden vuoden shampanjat. (Ne jäivät sittemmin minulta juomatta.) Mies ei tosin haamua uskonut, joten oli piinaavaa odottaa mökiltäpaluuta seuraavaan päivään, jotta sain tehtyä digitestin. Kun siinä luki selvin sävelin: "Raskaana 1-2 viikkoa", oli Isämiehenkin uskottava. 

Olen tässäkin raskaudessa voinut huonosti. Pahoinvointi alkoi viikolla kuusi ja sitä jatkuu edelleen (nyt rv13+). Itse odotan sen päättyvän samoihin aikoihin kuin Ainoa odottaessa eli puolivälin kilometritolpan ohitettuani. Muutenkin alhainen verenpaineeni on painunut alhaisimmillaan lukemiin 90/57. Tähän kun lisää vielä huonot yöunet ja alkuvuoden riivanneet taudit, on vointi ollut aikamoista selviytymistaistelua. Nytkin kärvistelen kotona tämän talven kolmannen keuhkoputkentulehduksen kourissa. Itku ei ole ollut kaukana ja Isämieskin huomautti viime viikonloppuna, kuinka mukavaa oli nähdä minun pitkästä aikaa nauravan.

Vaikka raskaus onkin mahtava asia, ei tämä blogi ole muuttumassa miksikään raskausblogiksi. Aion edelleenkin kirjoittaa omista aatoksistani, perheemme kuulumisista, ärsytyksistä ja ihanuuksista, kuten ennenkin. 

Nyt kakkoskierroksella tuntuu vaikealta edes muistaa tarkkaa raskausviikkoa tai mitä mahassa tapahtuu juuri tällä viikolla. Ainoa odottaessa muistin aina tarkalleen, millä viikolla olin ja mikä kehitysaskel maha-asukilla oli käynnissä. Nyt vain odotan, että puoliväli täyttyy vapun tienovilla ja sitä kautta toivottavasti pääsen tästä 24/7 kuvotuksesta eroon. Laskettu aika on syyskuun alkupuolella, mutta itselläni on vahva tunne siitä, että ei tämäkään lapsi vatsassa sinne asti viihdy. (Taustatiedoksi: Aino syntyi rv:lla 35+4). Nyt, kun näin kirjoitan, tämä menee tietysti syyskuun loppupuolelle käynnistykseen. Ei vaan, asia kerrallaan. Seuraavaksi aion postata aiheista sukupuoli ja toiveet.