Tuossa mammapalstalla eteen tullut "haluamme vain yhden lapsen" -keskustelu sai minutkin miettimään. Yksilapsisia perheitä, joille vain yksi lapsi on tietoinen valinta, löytyy tuttavapiiristäkin. Kullakin omat syynsä yksilapsisuuteen. Toisaalta tuntuu olevan niitä, jotka haluavat ympärilleen ison lapsikatraan. Ja on myös niitä, jotka eivät lapsia omaan elämäänsä halua.
Meille on jotenkin alusta saakka ollut selvää, että me toivomme kahta lasta. Ainon vauvavuosi ei ollut toisaalta pahimmasta päästä, mutta ei myöskään päästänyt helpolla. Jälkikäteen olen miettinyt, että mahdoin olla hullu, kun sysäsin minipillerit lipaston laatikkoon tyttösen ollessa vain puolivuotias. Siitä lähtien koin vahvaa tunnetta "haluan saada toisen lapsen". Sittemmin luonto oli (hermoilleni) armollinen ja päästi meidät turhautumisen pannasta vasta uudenvuoden aattona.
Me Isämiehen kanssa olemme molemmat yksilapsisesta perheestä. Olemme molemmat kaivanneet sisarusta/ sisaruksia, ja meistä tuntuu hyvältä ajatus, että Ainolla on joskus sisarus rinnallaan, jonka kanssa hän saa kasvaa sekä jakaa elämän ilot ja surut.
Sinänsä vähän pelottaa. Viime keväänä pamahtanut välilevynpullistuma on alkanut taas kipuilla. Pelottaa aloittaa kaikki taas alusta. Miten taas jaksaa sen valvomisen? Entä jos kakkonenkin on yhtä temperamenttinen ja voimakastahtoinen kuin esikoinen? Miten saan elämän hallintaan nelihenkisenä perheenä, kun elämä tuntuu aikamoiselta kaaokselta jo nyt? Miten jaksan pienen vauvan ja uhmataaperon kanssa?
Mutta samalla olen valtavan onnellinen sisälläni kasvavasta elämästä. Tähän asti minusta on tuntunut, että elämästämme puuttuu jotakin, jota ilman elämä ei olisi sama. Se puuttuva perheenjäsen. Toki ehdin jo ajatella, että elämäämme ei välttämättä siunata toisella pienokaisella. Ehdin jo läpikäydä sitä luopumisen surua. Kunnes testi näytti plussaa. Silloin riemu repesi, koska pitkään ja hartaasti toivottu kakkonen oli matkalla.
Mutta tätä odotusta leimaa pieni pelko. Voiko olla, että saamme elämäämme toisen terveen lapsukaisen? Tieto siitä, mitä kaikkea matkan varrella voi sattua, on kiusallisen vahvana takaraivossa. En osaa iloita tästä raskaudesta pinkkien lasien läpi, kuten esikoista odottaessa. Lähinnä elän päivä kerrallaan ja pyrin uskomaan siihen, että kaikki menee hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!