perjantai 12. huhtikuuta 2013

On the edge

Äärirajoilla, living on the edge, kamelin selkä,

Käytti mitä sanoja tahansa, mä olen todella väsynyt tällä hetkellä. Nyt viimeisimpänä Ainon antibiootista ja/tai korvatulehduksesta riehaantunut koko kropan nokkosrokko yhdistettynä (pahaan) niveltulehdukseen. Toivottavasti tilanne helpottaa nyt kortisonikuurilla. Mutta mitä vielä? Asioilla on tapana kertyä, mutta mitä vielä? En jaksaisi nyt yhtään paskaa niskaan.

Yleensä jaksan olla positiivinen ja kaivaa sen positiivisuuden rippusen mustimmastakin mustasta. Nyt tuntuu siltä, että kevät on tuonut plussaa näyttäneen testin jälkeen vain negatiivisia uutisia. Jatkuvaa sairastelua, oman kropan kipuiluja, unettomuutta, stressiä, turhautumista. Kroppa on aivan jumissa kaikesta stressistä ja nukkumattomista öistä (Aino kyllä nukkuu, mutta minä reagoin stressiin unettomuudella).

Tätä ei yhtään helpota stressi työmaalla. Vaikka rakastankin omaa työtäni, se muu hässäkkä ja säätäminen, mitä ympärillä tapahtuu, se rasittaa huomaamatta. Yritän rajata ne itseni ulkopuolelle, mutta kun aletaan puhua epätasa-arvoisuudesta, en voi vain sivuuttaa asiaa olankohautuksella.

Väsymystilastani kertoo jotakin se, että kun eilen avauduin väsymyksestäni NaamaKirjassa, sain ystäviltäni niin ihania kommentteja, että purskahdin itkemään. Nyt sinnittelen ajatuksella: "jaksa vielä yksi päivä, jaksa vielä yksi päivä". En halua tuntea näin. Että joudun työmaalla jatkuvasti puremaan hammasta, etten purskahda itkuun. Että joudun tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että tälläkin hetkellä äitini on hoitamassa Ainoa kotona, kun minua odottavat kokoukset työmaalla. En halua olla koko ajan (fyysisesti) hajalla jostakin ja taistella kipujen kanssa (joihin ei särkylääkkeet auta). En halua oksentaa enää yhtään ainoaa kertaa tämän raskauden aikana, tai tuntea kuvotusta 24/7, jos en syö kahden tunnin välein. En halua, että pinnani on koko ajan kireällä. Välillä jopa mietin, olenko ihan hullu, kun äkäilen kiukkuilevalle, esiuhmailevalle taaperolle ja mahasta on tulossa toinen. Samalla kun TIETÄÄ, että pitäisi olla kiitollinen, kun on ihana Isämies, lapsi, asunto pään päällä, ruokaa kaapissa ja elämä kaikin puolin ok. Mutta kun se ei aina mene niin. En halua tuntea näin, mutta asiat eivät ole minun päätettävissäni. Samalla tunnen huonoa omatuntoa siitä, että märisen "pikkujutuista". Voisihan jollakin perheenjäsenellä olla parantumaton sairaus, meitä olisi voinut kohdata työttömyys, onnettomuus tai kuolema. Toivon vain koko sydämeni pohjasta, että kevätaurinko toisi meidänkin elämäämme JOTAKIN positiivista.

2 kommenttia:

  1. Hei!

    Olen tässä miettinyt samoja asioita kuin Sinä. Hieno kirjoitus, joka muistutti monista tutuista asioista.

    Minulla on kaksi lasta ja nuorimmainen syntyi vuosi sitten. Mietin nyt jälkeenpäin usein sitä, minkä takia nyky naisille syntyy niin paljon stressiä, ja miksi päivästä toiseen elämä on sellaista ahdistavaakin (siis myös onnellista, mutta väsyttävää kuten kuvasit). Ja usein kysyn, teemmekö me jotakin väärin? (tämä ei siis millään tavalla ole Sinulle, vaan siis yleisesti kun luen äitiysblogeja, niin moni harmittelee ja purkaa väsymystään ja ahdistustaan).

    Olen siis oikeasti pohtinut sitä, onko tässä yhteiskunnassa jotain väärin? Vai kuuluuko ihmisen elämään vakiomäärä stressiä? Kun kuitenkin mikään isompi juttu ei useimmilla ole huonosti, vaan on ruokaa, terveyttä, työ, rahaa.

    Tätä pohdin tosi kovasti, koska olen jostain saanut päähäni että on "epänormaalia" että ei ole onnellinen. Että onnellisuus olisi se perusoletus, ja poikkeamat siitä ovat hälytysmerkki.

    Huomaan että minua ahdistaa nykyisin paljon enemmän kuin ennen lapsia. Ja stressaakin. Rakastan evoluutiobiologiaa harrastuksena ja olen miettinyt, että voisiko arki oikeasti olla paljon helpompaa jos äidit hoitaisivat lapsia yhdessä? Että aina olisi muutama aikuinen samassa tilassa, tai joku omista sisaruksista. Sellainen apinalauma.

    Huomasin tämän kun järjestelin kuopuksen syntymäpäiviä. Tein leipomukset niin, että lapsia vahti jatkuvasti heidän serkkunsa ja tätinsä. Oli muuten melkoisen rento viikonloppu. Pitäisikö sen sittenkin olla aina niin? Teemmekö nyt ansiotyötä ja lasten hoitoa "miesten maailman ehdoilla" ja se vie mehut?

    Ehkä ihmistä ei ole luotu viettämään lastensa kanssa aikaa yksin neljän seinän sisällä?

    Löysin blogiisi Adan blogin kautta, ja olen takautuvasti lukenut lähes kaikki kirjoitukset. Pidän tosi paljon!!

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos erinomaista pohdintaa sisältävästä kommentistasi, Nuppu! Samoja pähkintöjä on minunkin päässäni pyörinyt.

      Ja kiitos blogikommentistasi, se todella lämmitti mieltä!!

      Poista

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!