maanantai 30. syyskuuta 2013

Kenen lapsi?

Pikkuveikka on aika kivan näköinen pieni ihminen. Selvästi hänessä on samaa näköä kuin isosiskossaan, mutta moni piirre näyttää myös vieraalta. Huulensa hän on perinyt Isämiehen äidiltä, nenänpää on minulta ja leuka isosiskolta. Tukka on sananlainen pörrö kuin siskollaan. Isämiehen kanssa käymme pientä kinaa siitä, onko se tummempi vai vaaleampi kuin siskollaan. Minä olen sitä mieltä, että se on vähän lyhyempi ja vaaleampi kuin siskollaan vauvaiässä, sävynä sellainen pähkinänruskea.

Äänimaailmasta ei voi erehtyä. Alussa luulimme, että hengityksen pieni rahina johtuisi hengityselimissä olevasta lapsivedestä, mutta kun röhkinä jatkuu edelleen, olemme todenneet, että se on pojan tapa. Kun lapsi itkee, alkaa hän honkkia aasin lailla. Olemme siis Isämiehen kanssa vitsailleet, että meille on kotiutunut äiti-aasin ja isä-sian risteymä :-D

perjantai 27. syyskuuta 2013

Kuulumisia kaksiviikkoiselta

Minimies on nyt reilun kahden viikon ikäinen. Minne aika katoaa?

Ainon uhma on nyt pahimmillaan. Vaikka kuinka siihen yritti varautua, silti on välillä pinna kireällä, kun toinen tahallaan tekee kiellettyjä asioita ja hakee sillä huomiota. Olemme antaneet hänelle huomiota ja saa hän osallistua vauvankin hoitoon. Kovin kovakourainen hän vain tuppaa olemaan, joten kahden näitä ei voi jättää, hetkeksikään.

Minimies on suloinen, mutta mitään vaaleansinistä hattaraa ei täällä ole koettu. En tosin odottanutkaan. Olen jalat maassa kulkeva realisti, vaikka myla herkkä ja tunteellinen puoli minussa elää vahvana. En pakahdu tunteiden määrään, ennemmin tunnen tätä rintaani vastaan tuhisevaa pientä miestä kohtaan Leijonaäidin suojeluvaistoa. Jotenkin päähäni on vasta nyt iskostumassa, että olen KAHDEN lapsen äiti. <3 Nyt perheemme on valmis.

Oma toipumiseni etenee pienin askelin. Tänään neuvolassa hemoglobiini oli vain 92. Ainahan se on minulla ollut matala, mutta kyllä se pitäisi nyt vähintään 20 pykälällä saada nousemaan, että olo alkaisi kohentua. Loppuisi nyt jälkivuoto ja Klexane-kuuri (pistän verenohennuslääkettä aiemman laskimotulpan vuoksi), jotta pääsisin elävien kirjoihin takaisin. Onneksi Isämies on vielä ensi viikon isyyslomalla, sitten alkaakin arki meidän huushollissa.

Alakerta on aika kipeä, etenkin iltaisin. Episiotomia on parantunut hyvin, mutta tikit tuppaavat iltasella kiristämään. Ikävämpi vaiva on katetroinnin aiheuttama eli ilmeisesti putkea paikalleen laitettaessa oltiin aika kovakouraisia, kun pissa on vieläkin veristä ja virtsaputkeen sattuu. Ei kiva.

Kovin olen mielessäni prosessoinut synnytystä, sen vaiheita ja yksityiskohtia. En ole katkera, vaikka homma ei mennytkään kuin Strömsössä. Pahemminkin olisi voinut käydä ja sain kokea "haikailemani" alatiesynnytyksen. Onnekseni olin hoidossa Kättärillä ja käytössä oli moderni lääketiede.

Muutoin poitsu syö, nukkuu ja ähisee. Vatsavaivoja tuntuu olevan, ja yöt ovat niiden vuoksi aika rikkonaisia. Onni on yhtä aikaa nukutut päiväunet, joista pitää muistaa pitää kiinni Isämiehen palattua töihinlin. Ei näin vanha jaksa enää valvoa ;-)

Aloitimme kestoilun pienen kanssa heti kotiin päästyä. Niitä saakin olla vaihtamassa alvariinsa, kun tämä tekee kakan 10 kertaa vuorokaudessa. Aikamoinen ero siskoonsa verrattuna, joka kakkasi joka toinen päivä kerran.

perjantai 20. syyskuuta 2013

The synnytyskertomus

LA:n aamuna holahti housuihin. Sanoin Isämiehelle, että valkkaria se vain on, eihän nyt tasan LA:na voi tapahtua. Holahduksia alkoi tulla lisää ja sain Kättäriltä ohjeeksi jäädä odottelemaan supistuksia. Lähdin käymään kaverin luona kahvilla, kun olin niin luvannut. Siellä holahti niin, että pöksyt kastuivat ja kaveri jo säikähti, että synnytän hänen kylppäriinsä. Tuolloin huomasin lapsiveden olevan vihreää.

Pieniä, epäsäännöllisiä supistuksia alkoi tulla päivällä. Iltapäivällä lähdin näytille. Jäin osastolle yöksi odottelemaan suppareita. Niitä tuli noin viiden minuutin välein ja keinutuolista ja TENS-laitteesta tuli kavereitani. Yö meni rikkonaisesti torkkuen. Aamulla sain syödä vain puuroa, jos vaikka homma päätyisi taas sektioon.

Aamulla supistukset olivat aukaisseet paikkoja 4 cm:n verran ja lähdimme klo 10:30 kohti synnytyssalia. Supistuksiin laitettiin vauhtia oksitosiinilla, jota kammosin. Se kun aiheutti esikoisen synnytyksessä aivan hirvittävät kestosupistukset, mutta aukesin vain kolme senttiä. Tippaa lisättiin aina puolen tunnin välein. Pärjäsin TENS:n avulla ja liikkumalla (sen, mitä piuhoilta pääsin). Klo 14 oli vuoronvaihto ja yhtä aikaa iski lähes tajun vievät supistukset. TENS ei auttanut yhtään ja ilokaasu sai lähes oksentamaan. Huusin kuin tapettavana oleva sika ja oikeasti pelkäsin kuolevani supistusten aikana. Onnekseni anestesialääkäri oli paikalla ja sain epiduraalin kestettyäni noita infernaalisia kipuja muutaman minuutin. Ennen kipujen alkamista olin auki samaiset 4 cm, mitä aamullakin. Kätilölle tuli kiire, kun hän tajusi noiden kipujen avanneen mut täysin auki muutamassa minuutissa. Ei ihme, että sattui. Epiduraali vei kivut hyvin pois.

Ponnistamisen tarvetta piti hetki odotella. Sitten alkoi Myttysen sydänäänet romahdella. Sain käskyn mennä äkkiä kontilleen sängylle, pää alaspäin. Oli siinä näky Isämiehelle palata takaisin saliin pissatauolta ;-). Sydänäänet jatkoivat dippailuaan ja alkoi ponnistuttaa. Käännös selälleen ja poikkipöydälle (eli se kammoamani synnytysasento kävi toteen). Aloin ponnistaa ja lapsi kuulemma laskeutui hyvin. Ponnistusvaihe kesti ja kesti. Myttynen tuli joka ponnistuksella hyvin alaspäin, mutta sitten alkoivat omat ongelmani. Verenpaineeni laski alimmillaan 90/45, alkoi huimata ja oksettaa (varmasti osasyynä se, etten ollut saanut koko päivänä syödäkseni mitään). Tässä vaiheessa ponnistusta oli takana tunti kymmenen minuuttia. Molempien verenpaineet vetelivät aikamoista sahalaitaa ja lapsivesi oli kuulemma vihreää puuroa. Lääkäri päätti auttaa Myttysen imukupin avulla ulos. Poika syntyikin minuuttia myöhemmin seuraavalla ponnistuksella. Napanuora oli niin lyhyt, ettei poika tahtonut edes päästä vatsani päälle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Not exactly. Sain tuuheatukkaisen pojan rinnalleni. Istukan irtoamiseksi sai kätilö tehdä töitä, kiskoi napanuorasta, paineli kohtua, antoi Cytotecia, laittoi oksitosiinin täysille. Tunnin verran tätä jatkui. Istukka ei irronnut, vaan jouduin käsin irrotukseen. Kyselin, kauanko reissulla menee ja sain vastaukseksi "yleensä pari tuntia".

No, jos voi sanoa, että raskauteni ei mennyt vain "kuin Strömsössä", ei mennyt istukan irrotuskaan. Kun pääsin leikkuriin, lisättiin oksitosiinia vielä ja lisäksi sain Cytotecia neljä kappaletta. Nousin itse leikkuupöydälle jalat telineisiin ja lääkäri aloitti työnsä. Kuulin "onpa tämä tiukassa". Luulin jo kaavinnan olevan ohi, kun huono olo yllätti. Yökkäilin tyhjää vatsaani väärinpäin, enkä saanut saharakuivaan suuhuni edes tippaa vettä. Yhtäkkiä leikkuriin pölähti paikalle tuplamiehitys. Ihmettelin, mitä nyt. Joku sanoi sanan "kiire". Äkkiä käsissäni oli kahdeksan kanyylia ja tippapusseja oli yli kymmenen. "Lisäverta, äkkiä" sai minut huolestumaan, kun huojuin nukahtamisen/ tajuttomuuden rajamailla. Kaavinta jouduttiin tekemään kolmasti, että kohtu varmasti saatiin tyhjäksi. Menetin verta yhteensä 3,5 litraa ja leikkurireissulla vierähti heräämöineen liki kuusi tuntia. Sain mm. kuusi pussia verta, plasmalaajentajaa, jääplasmaa ja nesteitä. Isämies oli osastolla pienen kanssa sydän syrjällään, kun homma vain venyi ja venyi, eikä hän saanut väliaikatietoja.

Olin aika pökkärässä, kun pääsin osastolle puolen yön aikoihin. Melkein itku pääsi, kun Isämiehen piti lähteä kotiin. Isämieskin totesi "ei enää ikinä", joka kertonee kokemuksen rankkuudesta hänellekin.

Pääsimme kotiutumaan kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Joskin oma olotila on edelleen todella hutera. Luojan kiitos Isämiehellä on kolmen viikon isyysloma!

torstai 12. syyskuuta 2013

Hän on täällä!

Perheemme kasvoi neljännellä jäsenellä eilen, 11.9. klo 16:56. Vaiherikkaan, rajun ja rankan synnytyksen päätteeksi elämäämme tuli ilostuttamaan potra poika, 53cm ja 4098g. Kirjoittelen kotiuduttuani varsinaisen synnytyskertomuksen.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kahdenkeskistä ja jokotteluja

Anoppi ehdotti tuossa menneellä viikolla, että hän voisi ottaa esikoisen mukaansa lähtiessään mökille viikonlopuksi. Ensin vastustin ajatusta kahden yön poissaolosta, mutta sitten Isämies ja kaverit saivat vakuutettua, että "anna mennä vaan". Järki ja tunteet kävivät aika suurta taistelua keskenään. Ajatus siitä, että olen kohta taas esikoisesta erossa synnärillä ollessani kävi taistelua sen kanssa, että seuraava mahdollisuus kahdenkeskiseen viikonloppuun siintää pitkällä hamassa tulevaisuudessa.

Aino nautti olostaan mummin kanssa. Kun puhelimessa kyselimme ikävää, tyttö huuteli "ei ikävä, nyt minä menen taas". Anoppi huokaisi, että kyllä se on täysipäivätyötä ilman lakisääteisiä taukoja tuon taaperon perässä pysyminen. Mulla ei ollut epäilystäkään, etteivätkö he pärjäisi hyvin keskenään.

No, mitä me teimme Isämiehen kanssa, kun käytössä oli koko viikonloppu kahden? Emme suinkaan nukkuneet pitkään (ei sitä enää osaa), saatika toteuttaneet anopin suositusta lähteä synnyttämään viikonlopun aikana. Itse kärvistelen edelleen jo puolitoista viikkoa vaivanneen lenssun kourissa. Tekemiset piti siis suunnitella kuntoni perusteella. Äkkiä se viikonloppu vierähti siivotessa ja järjestellessä kotia (ihmeen paljon sitä sai aikaiseksi, kun ei ollut pikku apulaista mukana hääräämässä). Nyt on pinnasänky koottu ja koti valmiina uutta tulokasta varten. Ruokalistalta löytyi myös sellaisia herkkuja, joita neidin kotonaollessa emme söisi.

Viikonloppuna vuokrasimme jopa pitkästä aikaa elokuvankin. Jos et ole vielä nähnyt Oscar-palkittua Piin elämää, suosittelemme molemmat lämpimästi!

Kyllähän lasta oli ikävä. Oli todella hellyyttävää, kun isämieskin pari kertaa sanoi ääneen kaipaavansa Ainoa. Ja mikä ilon läikähdys sydämessä tuntuikaan, kun Aino kotintultua kipitti auton ovelta syliini huutaen naama korviin asti hymyssä "äiti, äiti!".

Tänään mennään raskausviikolla 39+6. Eli huomenna on laskettu aika. Fiilis on kohtuullisen zen, ja jotenkin olen päässyt siihen ajatusmoodiin, että vauva tulee, kun on valmis. Lähinnä tiukkaa tekee tyhmien kysymysten kanssa.

"Milloin vauva tulee?" Ihan kuin minä sen tietäisin!! Kertoisin kyllä, JOS sen tietäisin.
"Jokojokojoko?" Kerron kyllä, kun synnyttämään lähdetään.
"VieläKÖ sä oot yhdessä koossa?" Kuten näkyy. Varsinkin ne, jotka tietävät esikoisen syntymäviikot (35+4) ovat päivitelleet mun yhdessä koossa olemista suureen ääneen.
"Onko oireita?" Jos niistä voitaisiin jotakin päätellä, olisin jo synnyttänyt.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Lastenvaatelemppareita

Mä en tunnetusti lämpene millekään lastenvaatemerkeille. Tiedän suunnilleen joitakin hypetysmerkkejä nimeltä, mutta pääperiaatteeni on, etten maksa lastenvaatteista sellaisia summia, jota noista merkkikuteista joutuu pulittamaan.

Lempiostospaikkojani ovat Prisma (erityisesti Ciraf-merkki) ja Lindex, joista molemmista tuntuu löytyvän minun makuuni kivannäköisiä vaatteita, jotka kestävät pesusta pesuun. Nyt, kun vielä me saamme päättää, mitä lapsemme pukee päälle, on käytännöllisyys, kestävyys ja kiva ulkoasu minulle ne tärkeimmät kriteerit. Karsastan prinsessa- ja hirviöprinttejä, paljetteja ja kirkuvaa pinkkiä ja glitteriä. Leikki-ikäisten tyttöjen pitäisi pukeutua sellaisiin vaatteisiin, joita on totuttu näkemään rajojaan koettelevien teinien yllä. Mielestäni lasten pitäisi näyttää lapsilta. Arvostan myös sitä, että vaatteiden väriyhdistelmät olivat iloisia, yhdisteltäviä ja mieluusti myös uniseksiä, onhan meillä pian kaksi eri sukupuolta olevaa tenavaa.

Nyt kuitenkin Cirafin ja Lindexin seuraan on hivuttautumassa muutamia uusia merkkisuosikkeja. Kuvat olen napannut merkkejä myyvien verkkokauppojen nettisivuilta.

Blingo
Meillä on Blingon housut aiemmasta mallistosta. Yksiväristen velourhousujen juju on raidalliset resorit, jotka ovat käännettävät eli samat pökät toimivat kahdessa eri koossa. Superidea!

Nyt olen hurahtanut harmaan ja värillisen yhdistelmään ja voipi olla, että ylläolevat vaatteet kotiutuvat vielä meille...

Villervalla

Villervallan tähtikuosi on (kai) jo legenda. Itseäni miellyttää vaatteiden uniseksit kuviot, pirteät väriyhdistelmät ja kivat sävyt.

Next.co.uk
Eksyin alunperin Nextin sivuille etsiessäni kivoja äitiysvaatteita. Niitä valikoimista löytyi kohtuuhintaan ja toimituskin oli nopea. Järkevät hinnat houkuttelevat tilaamaan lisää.

Mitkä ovat sinun lastenvaate-merkkisuosikkisi?

lauantai 7. syyskuuta 2013

Nettikirppareista

Satu kirjoitti taannoin nettikirppareista. Komppaan häntä täysin. Itse olen koukuttunut moisiin kokonaan. On vain niin paljon helpompaa ostaa vaatteet netin kautta kuin lähteä niitä sovittamaan tahtotaaperon kanssa kauppaan. Tokihan välillä sattuu hutiostoja, mutta ne laitetaan uudestaan kiertoon. Viitseliäisyyttä ja aikaahan nettiostaminen vie, mutta toisaalta, samalla säästää rahaa ja hermoja. Minua jotenkin hirvittää lastenvaatteiden hinnat uutena, joka on lähes sama kuin aikuisten vaatteesta, vaikka kangasta on kolmasosa. Etenkin ulkovaatteiden kolminumeroiset hintalaput saavat minut kalpenemaan.

Vaikka käyn säännöllisen epäsäännöllisesti livekirppiksillä, sieltä tarttuu hyvin harvoin mitään mukaan. Usein tyttösemme käytössä olevaa vaatekokoa on vain vähän tarjolla tai jos on, a) en maksa niistä pyydettyä hintaa, onhan kyseessä kuitenkin käytetty vaate tai b) vaate on niin nuhjuinen, etten maksa siitä käytettynä pyydettyä hintaa.

Ennen lempparini oli Huuto.net, mutta muutaman karvaan pettymyksen jälkeen sieltä ostaminen on huomattavasti vähentynyt. Sen sijaan olen jäsenenä (liiankin) monessa Facebook-kirppiksessä. Sieltä on tullut tehtyä loistolöytöjä.

Viimeaikojen ilonaiheita tällä saralla ovat mm.

  • ihastuttava, täysin käyttämätön (laput kiinni) Name It:n takki tytölle 15€ 
  • hyväksi havaittu, uusi Kappahlin Kaxs-talvihaalari 42€
  • todella hyväkuntoiset Nokian saappaat Ainolle 8€
Vielä kun löytäisin tyttöselle talvikengät, niin sitten olisi koko varustus kunnossa. 

Nettikirppareiden lisäksi olen tehnyt aika ajoin loistolöytöjä Prisman omalta Ciraf-merkiltä. Kestäviä vaatteita, jotka näyttävätkin kivoilta. Usein pesen Ainon vaatteet samassa pyykissä kestojen kanssa, eivätkä Cirafin vaatteet ole lukuisista pesukerroista 60 asteessa menneet miksikään.

Mistä sinä ostat mieluiten lastesi vaatteet? Oletko tehnyt hyviä kirppislöytöjä?

torstai 5. syyskuuta 2013

Anopista

Monen monituista kertaa tämä postaus on esillä. Aina olen vähän matkaa naputtanut eteenpäin, mutta silti postaus on aina jäänyt luonnoksiin.

Aloitetaan toteamalla, että mulla on hyvä anoppi. Ei huono anoppi entisöi miniälleen keinutuolia "imetystuoliksi" tai toisi kilotolkulla puutarhansa kypsiä luumuja helpottamaan viimeisillään olevan vatsavaivoja.

Anoppi sanoi muinoin hääpuheessaan "en olisi uskonut, että poikani valitsee vaimokseen niin itseni kaltaisen naisen". Pidän tuota kehuna, vaikka toisin voisi ajatella ja kieltämättä häissämme muutaman vieraan naama oli tuossa kohtaa näkemisen arvoinen. Anoppini on todella aikaansaava nainen, tehokas ja määrätietoinen. Ajaa itselleen tärkeäksi kokemiaan asioita, puolustaa heikompiaan ja aina sanavalmiina puuttuu myös väärinkäytöksiin. Hän on myös terveellä maalaisjärjellä ja huumorilla varustettu. En ole suinkaan kaikista asioista samaa mieltä hänen kanssaan ja elämänkatsomuksemmekin poikkeavat toisistaan, mutta arvostamme myös toistemme erilaisuutta, eikä tulenarkoja aiheita edes oteta puheeksi.

Edellämainitut piirteet eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että hän yrittäisi besserwisseröidä. Arvostan häntä eniten juuri siinä, että taustastaan huolimatta (hän on työskennellyt aiemmin neuvolan terveydenhoitajana), hän ei puutu tapaamme elää tai kasvattaa lasta. Hän ei ole koskaan kritisoinut (joskus) sekamelskaista kotiamme (toisin kuin oma äitini). Anopilta voi aina kysyä neuvoa (ja olemme monesti niin tehneetkin), mutta hän ei tuputa mielipiteitään tai näkökantojaan. Koskaan. Siitä isot pointsit hänelle. Lisäksi hän tarjoutuu usein oma-aloitteisesti esim. Ainon hoitajaksi/ puistoon viejäksi/ yökyläpaikaksi, "että te pääsette kaksin vaikka ruokakauppaan, käykää vaikka kahvilla/ syömässä samalla".

Siispä. Kiitos!

tiistai 3. syyskuuta 2013

Päivystyksestä päivää

Pääsin eilen käymään Kättärin päivystyksessä neljättä kertaa tämän raskauden aikana. Alkuiltapäivästä minulle iski kivuton, mutta laukeamaton supistus. Myttynen liikkui masussa liikelaskennan aikana ihan hyvin, eli sinänsä ei aihetta huoleen. Mutta kun supistus vain kesti ja kesti, eikä lauennut millään, soitin päivystykseen, että mitä nyt. No, sieltäpä käskettiin näytille.

Ensin makoilin käyrillä puolisen tuntia ja sitten pääsin lääkärille. Myttysellä on kaikki hyvin, syke, napavirtaukset ja liikkeet ok. Istukka ok, lapsivettä normaalisti. Painoarvio tällä hetkellä 3,6kg. Kohdunkaula pehmeä, mutta kiinni ja lyhentynyt sentillä (nyt 2cm). Pääsin kotiin ja herkästi kuulemma pitää mennä uusiksi, jos vauva liikkuu liian vähän, tulee kipuja tai verenvuotoa. Panadolia noihin tuntemuksiin voi napata kuulemma milligrammankin, mutta tuntuu turhalta, kun kipuja ei kerran ole.

Nyt vain odottelen vietävän lenssun paranemista (jonka lapsonen toi hoidosta) ja toivon, ettei tauti tartu isämieheen (tukihenkilöllä kun ei saa olla synnytystilanteessa edes flunssaa). Mietin jo, varaisinko naapurissa olevaan terveyskeskukseen aikaa, kun yskä tulee tosi syvältä ja keuhkoihin sattuu. Ehkä huomenna.

Jokojokojoko

On se kumma. Kun nainen on tiineenä, antaa se etuoikeuden muille ihmisille kommentoida vartaloasi, olemustasi ta kysellä viikkojasi. Itse olen saanut vatsaani kohdistuvia katseita jo pidemmän aikaa. 45 sentin "kasvunvara" normivyötärömittaani on aika saavutus, mutta on niitä isompiakin rantapalloja nähty. Muutamalle tuijottajalle olen kipakasti jo huomauttanutkin asiasta. Vatsan taputtelijoita ei onneksi ole ollut. Muutama työkaveri ja ystävä ovat saaneet luvan kanssa silitellä mahaani. Mutta auta armias, jos joku tuntematon kävisi lääppimään.

Nyt olen alkanut saada "milloin vauva tulee?" -kyselyitä lähes päivittäin. Milloin asialla on Itellan toimihenkilö, milloin kaupan kassa, milloin bussipysäkillä kulkuvälineen odotuskumppani. Paras mielestäni oli, kun eräs kolmen lapsen äiti kysyi samaisen kysymyksen. Katsoin häntä vähän pää kenollaan ja nielaisin ensiksi aikomani vastauksen: "jos tietäisin, olisin todennäköisesti tällä hetkellä MYÖS lottomiljonääri". Sen sijaan hymyilin kauniisti ja sanoin, että "syyskuun aikana, LA on 10.9.". 

Äitinikin soittelee joka ikinen päivä vain kysyäkseen "onko olotiloja?". Vaikka olen sanonut, älä sinäkin aloita". Pitäisi varmaan NaamaKirjaan laittaa "Ilmoitan sitten, kun jotakin tapahtuu. Nyt loppuu se jokottelu!". Mä en ole koskaan raskaana olevilta kavereilta tingannut moista, koska olen osannut arvata, että niitä kyselijöitä kuitenkin riittää ja mikäs sen raivostuttavampaa.

Ja jos olotiloista voisi jotakin olettaa, olisin jo käynyt synnärillä vetäisemässä sen "maratonin". Kipeitä supistuksia tulee päivittäin, limatulppakin on havaittu, samoin paineentunteet alalantiossa. Mutta ei. 

maanantai 2. syyskuuta 2013

Enpä olisi uskonut...

En olisi esikoisen syntymäviikkojen (35+4) vuoksi arvata, että nyt kolkutellaan jo rv39:n ovia. Keskiviikkona pääsen neuvolaan ja tästä lähin ne ovat jokaviikkoista hupia. Jokaviikkoista. Mun puolesta Myttynen saisi ulkoistaa itsensä vaikka ensi viikolla. Miksei nyt?

On tämä vaan pöhköä. Ensin toivoo kaikkien raskausvaivojen keskellä, että vauva syntyisi mahdollisimman pian. Että pääsisi eroon särkevästä lonkasta, tunteesta, että joku yrittää halkaista sinut jalkovälistä kirveellä, muuminmuotoisesta vartalosta, supistuksista ja jatkuvasta vessassaramppaamisesta. Vain näin muutamia viimeviikkoisia ilonaiheita mainitakseni. Enpä olisi uskonut, että mieleni vielä muuttuu.

Mutta. Sitten ystäväisemme syyslenssu päätti puuttua peliin. Ensin alkoi vuotaa Ainon nenä. Hoitokaveriltahan hän nuhansa nappasi. Tyttö valutti nenäänsä pari päivää ja tauti meni ohi. Ehdin jo iloita, että tauti ei tuhonnut yöunia, eikä äitiynyt pahemmaksi. No, liianpa aikaisin taas riemuitsin.

Pöpö pahanen iski seuraavaksi minuun. Nyt olen kolmatta päivää lähes vuodepotilas. Yskä repii keuhkoja ja saa kyljet aroiksi. Nenä vuotaa "paketillinen Nessuja päivässä" -tahtiin ja lämpöäkin on 37,5 lukemissa ja pää tuntuu halkeavan pystyasennossa. Ei siis todellakaan hehkeä olotila. Nyt vain toivon, että saisin rauhassa toipua taudista, ennen kuin Myttynen haluaa vatsanahkan tälle puolelle. Pliis, jookos, tehdäänkö diili? Tässä kunnossa "maratonin" juoksijaksi minusta ei ole. Jos ei jotakin ikävää, niin makaaminen ja sohvan divaanilla istuskelu on sen sijaan tehnyt häpyliitoskivuille gutaa. Ne ovat hävinneet lähes täysin, halleluja!