torstai 28. marraskuuta 2013

Raameja ja rakkautta

Olen viime päivinä miettinyt, millainen vanhempi olen. Välillä olen soimannut itseäni, kun olen korottanut ääntäni Ainolle turhan monta kertaa saman päivän aikana. Joskus pinnani on todella lyhyt, mutta pyydän myös anteeksi kiukustumistani ja selitän, mistä se johtuu.

Meillä mennään tarkoilla aikatauluilla. Edelleen. Ruoka on pöydässä joka päivä samaan aikaan. Ajasta luistetaan korkeintaan puoli tuntia, koska se vain toimii meillä. Samoin joka päivä mennään nukkumaan päivä- ja yöunia samaan aikaan. Telkkarista katsotaan vain Pikku Kakkonen ja sitten mennään tekemään jotakin muuta. Pöydässä syödään nätisti ja jos pelleillään tai ei syödä, mennään pöydästä pois. Hammasharjalla ei pestä lavuaarin viemäriä tai vessanpönttöä. Ruuan jälkeen sanotaan kiitos ja syödään ksylitolipastilli. Ja karkkeja hän ei saa syödä. Ulos laitetaan kumpparit ja sadeasu, jos sataa. Peruskauraa.

Mutta saa Ainokin päättää. Hän saa päättää, mitkä vaatteet laitetaan. Emme suinkaan vie häntä avoimen vaatekaapin eteen ja sano: valitse siitä, vaan hän saa valita kahdesta valmiiksi valitsemastamme asukokonaisuudesta mieluisemman. Hän saa valita, kumpaa hammastahnaa hän käyttää, Herra Hakkaraisen vai Hiiri-tahnaa. Hän saa päättää, syökö lusikalla vai haarukalla ja syökö leipää vai näkkäriä. Hän saa myös itse valita kirjan, jota hänelle luetaan. Samoin levylautasella soi yleensä hänen valitsemansa musiikki.

Eli säännöt ovat jämptit, mutta joustavat. Aina ennen ei:n sanomista nykyisin haastan itseni miettimään, voinko joustaa tässä paikassa. Tai voinko muotoilla sanomiseni niin, ettei tarvitsisi käyttää vain noita kahta kirjainta. Sen sijaan, että sanoisin vain ei, voinkin sanoa Ainon ehdottaessa lettujen paistoa nukkumaanmenoaikaan: "Hyvä idea. Mitä jos paistettaisiinkin lättyjä heti huomisaamuna, kun aamupala on syöty?" Tämä toimii meillä.

P.S. Se, että homma toimii meillä näin spartalaisen aikataulutetusti, sopii meidän perheelle. Jokaisella perheellä on kuitenkin omat tapansa elää, enkä suinkaan katso muiden tapoja yhtään väheksyen.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Yllättävä kaksivuotias

Kaksivuotias osaa välillä yllättää. Toissapäivänä hän esimerkiksi totesi minun kiivetessäni emännänjatkokselle ottamaan kaapin ylähyllyltä piirakkavuokaa: "Äiti, sinä olet tosi korkealla. Ole varovainen, ettet putoa."

Eilen hän piti säilytyspurkin kantta korvallaan, papatti ja käveli kotiamme ympäri. Kunnes pysähdyin kuuntelemaan: "Elli X täällä. Voisinko tilata Muumipastilleja. Ei, ei niitä. Minä tahdon Muumipastilleja. Voisiko mummi tulla kylään? Tein kakan pottaan."

Minä olin silmät lautasen kokoisina. Koska minä kävelen usein kotia ympäri ollessani puhelimessa, teen jotakin näennäisen tehokasta. Ja että lapsi käytti minun koko nimeäni "puhelimessa", se äimistytti eniten. Kyllä tuo kaksivee osaa olla välillä niin ihana(kin).

Pikkuveli papattaa lähes kaiken hereilläoloaikansa. Kunpa ymmärtäisinkin, mitä hän tahtoo sanoa. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko hänestä isosiskonsa kaltainen suupaltti, joka on koko ajan äänessä (vaikkei asiaa olisikaan).

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Pysytkö pinnalla?

Tuntuu, että jokaisen postauksen voisi nykyään aloittaa kirjoittamalla: Taaperomme yllätti taas. Tällä kertaa en kuitenkaan toista itseäni, vaikka Aino osasi yllättää taasen.

Sunnuntaisin meillä on vuorossa aamutuiman uinti. Olemme käyneet vauvauinti Kultakalojen uinnissa siitä lähtien, kun Aino saavutti viiden kilon painorajan. Tyttö on ollut koko ajan innoissaan vedestä.

Loppuraskauden aikana en mennyt altaaseen, kun en ollut varma kohdunsuun tilanteesta. Katselin vain haikein mielin altaan reunalta tyttösen kiukkuamista polskuttelua altaassa. Sama kiukkuaminen jatkui poikasen synnyttyä kerta kerralta pahentuen. Mietin, onko mieluisasta harrastuksesta tullut epämieluisa, kun mikään uintiohjelmaan kuuluva juttu ei tuntunut kiinnostuvan, vaan tyttö kajautteli ei:tä niin pontevasti, että seinäkaakelit kajasivat. Ja Isämies sai keksiä kikkakolmosia poikineen, jotta sai taaperon viihtymään altaassa kiukkuamatta puolituntisen.

No, tänään minä painuin altaaseen tytön kanssa. Pitkästä aikaa vaihtelua minullekin. Tyttö oli esimerkillisen innokas. Teki kaiken, mitä puolen tunnin uintiohjelmaan kuului. Riemusta kiljahdellen ja innosta sylissäni hyppien. Pitkään kiukulla tehdyt sukelluksetkin luonnistuivat esimerkillisen hienosti. Kertaakaan ei tarvinnut maanitella, kuunnella huutoa tai pidellä rempovaa lasta sylissä. Tyttö jopa huudahti muutaman kerran "jipii".

Uinnin jälkeen iloinen lapsi hyppäsi monen monituista kertaa syliini "äiti, oot ihana, hyppään sykkyyn", kunnes piti kiirehtää bussille.

Mietin, onko lapsi osoittanut ikäväänsä tuolla kiukkuamisella? Että hän olisi halunnut uida minun kanssani, tehdä jotakin vain äidin kanssa? Olenko liian paljon ollut Oivan kanssa ja suonut vielä pienelle esikoiselle liian vähän huomiota ja aikaa viime aikoina?

Se jää nähtäväksi. Minä saan nauttia Ainon uimaseurasta loppuvuoden ja vuoden alusta pääsemmekin aloittamaan uinnit koko perheenä aloittaessamme sisarusuinnin. Toivon, että silloin kaikki pysymme pinnalla.

torstai 21. marraskuuta 2013

Sinulle on postia

Aino ilahtuu suunnattomasti aina saadessaan postia. Oli kyse sitten isin palkkalaskelmasta, äidin synttärikortista tai Pirkka-lehdestä. Näitä kaikkia hän siis pitää itselleen tulleena postina, jotka omitaan heti parempaan talteen. Ei ole kerta eikä kaksi, kun ensimmäistä kertaa elämässäni olen saanut maksumuistutuksia. Hyvä siinä on selittää laskunkarhuajalle "meidän taapero piilotti laskun". Ei mene läpi ei.

Nyt, kun joulu on tulossa, Ainoa on ollut kiva ilahduttaa postilaatikosta tursuavilla lelukuvastoilla. Nyt ollaan onneksi siinä vaiheessa, ettei hän halua niistä vielä juuri mitään, mutta kuvastojen selaamiseen lukemiseen saa menemään pitkiäkin aikoja, jotka ovat onneksi pois kodin tuhoamisesta tai muusta uhman aiheuttamista "mutsi hei, huomaatko, mitä mä teen?" (tämä tehdään kauniisti irvistäen, kun tyttö tietää tasan tarkkaan, että homma on kielletty). Ja mainoksia ei tietystikään saa heittää paperiroskakoriin. Sitten vasta syttyykin dramaattinen itkupotkuraivari "mitä minun lehti täällä tekee?". Mainioita nuo kaksivuotiaat.

Kroppa-ajatuksia

Olen viime päivinä miettinyt kroppaani tavallistakin enemmän. Toinen raskaus jätti kroppaani merkkejä, joita esikoisen odotus ei tehnyt. Toivon, että nämä merkit eivät jää pysyviksi, vaan pääsen esim. eroon tästä roikkuvasta nahkapussista säännöllisellä liikunnalla ja syömällä järkevästi. Viimeistään ensi kesään mennessä.

Muutoin suhde kroppaani muuttui toisen raskauden aikana. Mahaani ja jalkoväliäni tutkittiin niin toistuvasti ja tiheään raskauden aikana, etten osannut moista edes odottaa. Kyseltiin, miltä tämä tai tuo tuntuu, sain ohjeita ja neuvoja (jotka yritin pitää jotenkin päässäni), oli mittauksia ja tarkastuksia.

Kaikki tämä huipentui synnytykseen, jossa ensin Isämies sai katsoa synnyttävää vaimoaan kontillaan synnytysvuoteella. Eihän se tietenkään riittänyt. Jalkovälissä hääräsi ensin synnärin puolella kaksi kätilöä ja lääkäri. Kun matka vei leikkuriin, olin takamus paljaana, jalkoväli levällään ison leikkurihenkilöstön tuijoteltavana kuusi tuntia. Tokihan olen kiitollinen siitä, että elän modernissa ajassa ja että paikalla oli riittävästi verta korvaamaan menetetyt litrat.

Huomasin asenteeni kroppaani kohtaan muuttuneen viimeistään jälkitarkastuksessa. Lääkäri oli vetämässä eteeni verhoa sisätutkimusta varten. Kuivasti kuittasin: "älä suotta, noin puolet Kättärin henkilökunnasta on jo nähnyt jalkovälini. Jos muutama terveyskeskuksen työntekijä sen vielä näkee, eipä ole paljon väliksi."

maanantai 18. marraskuuta 2013

On vauvaihmisiä ja sitten on... taaperoihmisiä

Olen huomannut, että ihmiset jakaantuvat kahteen leiriin. On ihmisiä, jotka rrrrakastavat vastasyntyneitä ja pikkuvauvoja. Heidän tuoksuaan, avuttomuuttaan ja pienuuttaan. Jotka jaksavat nuuhkuttaa pientä päätä ja silittää silkkistä ihoa loputtomiin. On ihmisiä, jotka surevat lapsen kasvamista ja alkavat kaivata masuvauvaa ja vastasyntynyttä takaisin.

Sitten on niitä, jotka nauttivat, kun sinappikone lapsi kasvaa ja hänen kanssaan voi seurustella ja touhuta jotakin. Kun vauva lähestyy taaperoikää, alkaa se aika, josta minä nautin. Moni on yrittänyt sanoa minulle: "nauti nyt, pian se on ohi, etenkin, kun kuopus on teidän viimeinen vauvanne". Mutta kun. Pidin itseäni jonkinlaisena kummajaisena tai vääränlaisena, enkä uskaltanut pitkään aikaan puhua tunteistani ääneen kenellekään. Sitten luin Emännän postauksen aiheesta ja rohkaistuin juttelemaan asiasta kasvotusten kahden kaverini kanssa (joille molemmille on pikkukakkonen tuloillaan), jotka molemmat sanoivat: "musta tuntuu kuule ihan samalta". Siinä vaiheessa huokaisin syvään: en olekaan kummajainen, vaan joku toinenkin kokee samalla tavalla. Johan helpotti.

Minä tohdin nyt sanoa sen ääneen, että kun vauva alkaa itse liikkua, ensin lattiatasossa ja sitten kävellen sekä ilmaista itseään (jopa sanoin), alkaa se vaihe, josta minä nautin eniten. Pikkuvauva-ajassa parasta on se, että se menee kohtalaisen nopeasti ohi.


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Minut on kutsuttu

Lempilaulajaltani Johanna Iivanaiselta on tullut uusi levy. Isämies vei minut kesällä kuuntelemaan häntä. Uuden levyn kappaleet ovat koskettavia, Johannan enkelimäinen ääni, kauniit sävelmät ja Sinikka Svärdin sieluun menevät sanoitukset ovat kombinaatio, joka kastelee väistämättä silmäkulmat. Eräs kappale on minua puhutellut erityisesti.

Kappaleessa lauletaan näin:
"Minut on kutsuttu hymyilemään
tähän maailmaan ilottomaan
Ja valoa tuoda voin pimeään
myäs niille jonka silmät noin
suru saanut on tulvimaan
Jonka hartiat liian varhain ovat painuneet kumaraan.

Minut on kutsuttu laulamaan
siihen kutsuun vastasin
Ja siksi olen nyt tässä
mielin herkin ja avoimin
Meillä kaikilla maailmassa
oma pieni paikkamme on
Ja olla vain omalla paikallaan
se on kutsumus suunnaton."

Olen nyt kuukauden verran kappaletta kuunnellessani miettinyt omaa paikkaani. En niinkään sitä, mistä minulle (perhevapaan jälkeen) maksetaan korvausta menetetystä vapaa-ajasta. Olen miettinyt omaa kutsumustani naisena ja ihmisenä.

"Pikkuveljeni" kuvasi minua taannoin näin: "Tunteellinen, herkkä, fiksu. Hän on ihminen, jonka kanssa olen voinut puhua mistä tahansa ja hän on aina jaksanut olla läsnä."

Tuohon tiivistyy aika lailla se, mitä haluankin olla. Haluan olla läsnä, kuuntelevana korvana ja tukevana olkapäänä. Olen myös huomannut, kuinka suuri merkitys kannustavilla kommenteilla on. Siispä jatkan niiden jakelua entistäkin taajempaan.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Osteopaatilla

Vein eilen Oivan hoidettavaksi Lasten tähden -osteopatiaklinikalle. Klinikan pitäjä Lasse Maijala on osteopatian kouluttaja ja erikoistunut Englannissa vauvojen ja lasten hoitoon.

Klinikalla selvisi, että Oivan niskalihakset eivät niinkään ole jumissa. Kallo ja kallonpohja sen sijaan olivat kireät, erityisesti takaraivon alueelta. Oli ihana katsoa, miten levoton ja kipuileva Oiva rauhoittui hoitajan käsissä. Lasta hoidettaessa käytetään vain vähäistä, muutaman gramman painetta, oikeastaan ei painetta lainkaan. Lapsen keho on herkkä, joten normaalitilaan palautumiseen riittävät hyvin kevyet, ohjaavat tekniikat.

Lasse itsessään on karhumaisen lempeä, iso ja rauhoittava. Hän huokuu lempeää ja pehmeää voimaa, joka ei jäänyt huomaamatta. Ja se, miten näin Oivan nauttivan hänen käsittelystään, se oli niin kaunista katsottavaa, että itku meinasi päästä.

Mitä seuraamuksia hoidosta oli?
Hoidon seurauksena Oiva töräytti pantissa olleen, hervottoman suuren lastin vaippaan (kiitos taas kerran hyvin istuvalle kestovaipalle, joka ei päästänyt lastista yhtään vaatteille!!). Lisäksi hoidossa pojan silmät alkoivat lupsua kiinni eli ilmeisen rentouttava hoito oli.

Oiva nukahti kotimatkalla ja nukkui miltei neljän tunnin unet. Tällaisesta herkusta ei meidän perheessä ole saatu nauttia vielä kertaakaan päiväaikaan, vaan hän on herännyt vähintäänkin ähisemään mahaansa pari-kolme kertaa.

Iltasella lapsi oli vähän tavanomaista itkuisempi, mutta Lasse tästä varoittelikin, että kun kroppa alkaa hakeutua normaalitilaan oltuaan kaksi kuukautta "väärässä" asennossa, se saattaa aiheuttaa pientä kipuilua. Mutta muutoin näki selvästi, että Oivan pää kääntyy jo paremmin.

Käymme hoidossa ainakin vielä kerran, koska yhdellä hoitosessiolla ei asioita kuitenkaan saada täysin kuntoon. Olin niin vakuuttunut hoidosta, että todennäköisesti varaan itsellenikin hoidon vapauttamaan jumissa olevaa kehoani kivuista.

Tämä on subjektiivinen kokemukseni osteopatiahoidosta. En hyödy kirjoituksesta mitään, vaan toivon, että kirjoitukseni kautta joku muukin löytäisi lapselleen apua.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Oiva 2kk

Eilen kävimme Oivan kanssa kaksikuukautisneuvolassa. Strategiset mitat ovat 5785g ja 62cm, pipo 40,9cm. Aika hurja, kun Aino oli Oivan kokoinen viisikuisena. Onhan toki lapsilla syntymäkokoeroa vaatimattomat puolitoista kiloa ja 9cm.

Neuvolakorttiin kirjattiin seuraavaa: "Suloinen, paljon jokelteleva poika. Tarkka katse. Epäily maitoallergiasta."

Lähdemme Mehiläisen kautta selvittämään tuota maitoallergiaepäilyä, kun julkisella kestäisi aika liian pitkään odottaa. Kävimme tänään kehutulla allergologilla ja hänkin epäilee oireiden perusteella, että Oivalla olisi maitoallergia. Oirelitaniaan kuuluvat mm. puklaus, ihon karheus poskissa ja vatsassa, vatsanväänteet, ähinä ja öhinä sekä maidollisella vastikkeella erittäin vahvat suolisto-oireet. Ensi tiistaina tiemme vie maitoaltistukseen. Vähän pelkään sitä etukäteen, koska siellä Oiva saa Nan1:stä, johon hän reagoi kaikista voimakkaimmin. Todennäköisesti varaamme tälle todella miellyttävälle spesialistille aikaa myös Ainon kohdalla, kun hänenkin allergiansa on alkanut aktivoitua eliminaatiodieetistä huolimatta.

Tuttavapiiriini kuuluu useampia allergisten lasten äitejä, joilta olen saanut kullanarvoisia ohjeita, vinkkejä ja omakohtaisia kokemuksia. Kiitos Milla, Mervi ja foorumiäidit!

Toissapäivänä kävimme 6vkon neuvolasta saadun silmälääkärilähetteen seurauksena silmälääkärillä. Silmänpohjassa neuvolassa näkynyt varjo oli todennäköisesti vain joku silmässä oleva roska, joka heijastui silmän pohjaan. Kuten arvelinkin.

Huomenna taas tiemme vie osteopaatille Lasten tähden -osteopatiaklinikalle hoitoon. Oivalla on ollut syntymästään saakka niska jumissa. Hän pitää liian usein päätä käännettynä oikealle ja vasen puoli on jäykkä. Josko saisimme tuohon apua osteopaatilta.

Hoito tekisi minullekin hyvää. Pitäisi vain saada aikaiseksi varattua aika. Nyt kuitenkin lapset menevät edelle ja hoidetaan heidän casensa ensin loppuun. Mutta kyllä tässä alkaa kalenteri ruuhkautua kaikenlaisia aikoja varatessa. Miten niin (äitiys)lomalla? Salapoliisityötähän tämä on!


tiistai 12. marraskuuta 2013

Tuttiasiaa

Ainolle ei aikoinaan saanut antaa tuttia. "Ettei keskosen imuote häiriinny". No, mepä toteltiin kiltisti, ja tarjottiin tuttia ekan kerran vasta parikuisena. Eipä se enää kelvannut. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun sain kommentteja esim. bussissa "mikset anna huutavalle lapselle tuttia?". Ja kun kerroin, ettei lapsi suostu syömään tuttia, sain silmänpyöräytyksiä vastaukseksi. Ainolla on sen sijaan ollut turvaharso, joka vieläkin kaivetaan yöunille kaveriksi ja jota kaivataan, jos touhukas lapsi saa kolhun.

Kuopus on toista maata. Jo alkupäivinä huomasimme, että Oivan imutarve on valtava. Aluksi tarjosimme pikkurillejämme imettäväksi, mutta kun sormesta alkoi lähteä nahka, oli pakko tyrkätä tutti tilalle.

Suhtaudun tuttiin vähän kaksijakoisesti. Onhan se kätevä. Mutta. Olen jo pariin otteeseen teräväsanaisesti toppuuttanut äitiäni, joka olisi Oivalle tunkemassa tutti KOKO ajan suuhun. Jos lapsi on tyytyväinen tai nukkuu, ei sitä tuttia tarvitse koko aikaa lussuttaa. Etukäteen asioita jännittävänä mietin jo, miten mahtaa tutin vieroituksen kanssa aikanaan käydä. Onneksi siihen on vielä aikaa ja ilman tuttiakin osataan olla.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Yllätysjuhlintaa

Perjantaina Isämies tuli töistä kotiin ja kertoi, että äitini tulee hoitamaan Ainoa. Sen tiesinkin, koska tarkoituksenamme oli mennä juhlistamaan puuhääpäiväämme päivällisen merkeissä. No, kun äitini tuli, mies sanoi, että äitini vie Ainon mukanaan. Olin tuossa vaiheessa ihan ihmeissäni, eikä vähän hitaalla käyvät aivot oikein rekisteröineet asiaa. Sitten mies sanoi, että pakkaisin mukaan myös yöpymistarvikkeet. Ah, Aino lähtee äitini mukaan + meille yötarpeet mukaan. Hitaasti alkoi raksuttaa = emme siis mekään viettäisi yötä kotona.

Pakkasin nopeasti kaikki tarvittavat mukaan ja sitten huristimme taksilla kohti keskustaa. Taksi kaartoi hotelli Tornin eteen. Taisi tämän emännän hymy olla aika korvasta korvaan, kun astelimme sisälle. Isämies oli varannut meille kauniin huoneen, josta kelpasi ihailla syksyistä maisemaa. Kun saimme tavarat sisään, oli aika lähteä illalliselle alakerran ravintolaan. Herkuttelimme Chef's Menun eli alkuun ihanan valkosipulista katkarapukasaria, pääruuaksi paistettua kuhaa appelsiinikastikkeella/ pippuripihviä sekä jälkkäriksi ihanaa karpalo-uunijäätelöä. Kuten tarjoilijallekin sanoin, harvoin saa syödäkseen sekä visuaalisesti että makuelämyksellisesti jotakin niin täydellistä.

Sitten kipusimme hotellihuoneeseen (oikeammin meidät sinne kuljetti ihanan tunnelmallinen vanha hissi) ja painuimme unten maille. Kyllä, silmäluomet painuivat väkisinkin kiinni jo ennen iltauutisia. Maha täynnä oli ihana köllähtää Rakkaimman viereen mahtavaan sänkyyn. Oiva kun uinua tuhisteli jo omassaan.

Aamusella oli mahtava herätä, kun poikkeuksellisesti aamusyötön jälkeen saimme ottaa vielä uudet tirsat. Kotona kun Aino pitää huolen siitä, että viiden/ kuuden syötön jälkeen ei meidän huushollissa enää nukuta. Oli varsin virkistävää herätä vasta puoli kahdeksan ja suunnata aamiaiselle. Se vasta nautinto olikin. Tuoretta leipää, täydellisen rapeaksi paistettua pekonia, tuoretta melonia ja ananasta, croissantteja ja lista voisi jatkaa. Tarjoilun kruunasi pöytään tuotu kannu makuni mukaan haudutettua irtoteetä.

Täytyy sanoa, että tuo hotellivisiitti virkisti mieltä ja kehoa. Teki todella hyvää kokea jotakin noin ihanaa kaikkien vastoinkäymisten ja rankkojen aikojen jälkeen. Nyt on taas enemmän virtaa jaksaa arkea. ISO KIITOS rakas Isämies, ihanasta yllätyksestä! Suosittelen kaikille lämpimästi irtiottoja arjesta. Oli se tapa millainen tahansa. Oli myös ihana tavata Aino yön jälkeen, häntä kun ehti olla jo kova ikävä, vaikka myönnän, että oli mahtavaa saada syödä illallista ilman yhtään ainoaa Ei-sanaa tai keskeytystä.

Vastapäätä Tornia on Patisserie Teemu & Markus. Sieltä nappasin isänpäiväkakuksi herkullisen saksanpähkinä-suklaamoussekakun. Suosittelen sitäkin lämpimästi!

torstai 7. marraskuuta 2013

Isänpäivää

Isänpäivä on pian ovella. Siitä muistuttaa useat sähköpostit, joissa ehdotellaan sopivia lahjoja isälle. Kävin ehdotuksia läpi.

iPad - ei perhevapaalla olevalle taloudellisesti mahdollista, vaikka tabletin hankinnasta on meidän perheessä puhuttu jo pitkään
Goretex-ulkoilupuku  - tarpeellinen esikoisen kanssa ulkoillessa, mutta hintaluokka tässäkin vähän turhan kova
Kalsarit tai sukat - eivät mielestäni sovi lahjaksi
Pyjama - hänellä on jo
Musiikki - Esikoinen tahtoo kuunnella pääasiassa kotona ollessaan joko Muumi- tai Rölli-levyä. Sinne ei juuri mahdu suurten yhteisten suosikkiemme Johanna Iivanaisen sulosävelet tai pitkään odotettu Kolmannen Naisen uusi lätty.
Kirja - missä välissä hän sitä lukisi? Esikoisen mentyä nukkumaan? Ei, silloin on aika ummistaa omat silmät. Esikoisen päiväunien aikaan? Kts. edellinen vastaus. Työmatkalla bussissa? Ja laatta edessä istuvan niskaan taattu. Ei siis kirjaa(kaan).
Hieronta tms. hemmotteluhoito - Isämies kutiaa niin kovasti, ettei kannata. Jalkahoitoon hänet saisi pakottaa, kasvohoito vaatisi jo aseen ohimolle.

Tänä vuonna, kun samana viikonloppuna vietetään sekä avioliittomme viisivuotispäivää että isänpäivää, on kuitenkin ajankohtaista miettiä jotakin lahjaa. Isämies lukee satunnaisesti blogiani, joten enpä kirjoitakaan lahja-aatoksiani tänne, ehkä sitten jälkikäteen. :-)

Jarkko Tontti kirjoitti erinomaisen kolumnin Hesariin. Se muistutti taas omasta isättömyydestä (isälleni en ole olemassa). Kolumni pisti taas kerran miettimään, miltä minusta mahtaa tuntua, kun aikanaan kuulen tuon miehen, jolta olen puolet geeneistäni perinyt, siirtyneen ajan toiselle puolen? Surua? Tuskin.

Kun oma isäsuhteeni on mitä on, sitä suuremmalla syyllä nautin oman aviomieheni erinomaisesta isyydestä. Se tuntuu hoitavan omiakin haavojani vuosien takaa. Kun näen, miten hän jaksaa (minulta jo aikoja sitten pinna palaneena) touhuta uhmailevan Ainon kanssa (vaikkakin joskus hampaitaan kiristellen), miten hän hoitaa tunnollisesti myös kuopuksen yösyöttöjä ja muita hoitotoimenpidellisiä askareita, miten hän juttelee lapsille, laulaa jopa iltalaulun tai tanssii, sydämeni sulaa. Isämies rok <3

tiistai 5. marraskuuta 2013

Terapiassa

Meidän öistä on tullut entistäkin vaikeampia. Toissayö oli kaikista pahin, en nukkunut silmäystäkään puoliyön jälkeen. Oiva ei itke, mutta ähisee ja önisee vatsaansa niin äänekkäästi, ettei minulla ole toivoakaan (edes korvatulppien kera) saada nukutuksi hänen vieressään. Mulla alkaa hajota pää. Ja tunnen itseni huonoksi mutsiksi, kun en jaksa noita yövalvomisia, vaan olen tosi uupunut ja muutoinkin lyhyt pinna on tosi kireällä Ainon uhmailuiden kanssa. Tänään äitini tulee kylään, jotta mä pääsen tunniksi nukkumaan. Oiva kun nukkuu vain torkkuja päivisin, enkä niiden aikana pääse itse oikaisemaan elintärkeille päikkäreille.

Eilen kävimme pienen miehen kanssa vyöhyketerapiassa Organic Spirit -hoitolassa, jossa kävin vauvahierontakurssillakin Ainon ollessa Oivan ikäinen. Olen hyödyntänyt silloin saatuja oppeja Oivan hieronnassa, mutta ne eivät ole riittäneet. Lisäksi Aino nauttii edelleen hieronnasta, ja osaa sitä ihan itsekin jo pyytää.

Terhi tutki pojan ja löytyihän sieltä vatsavaivojen lisäksi kaikkea muutakin. Pojan niska on aivan jumissa ja olen huomannutkin, että hän tykkää pitää päätään oikealle käännettynä. Lisäksi lonkankoukistajat ovat kireät ja koko suoliston alue oireilee jalkapohjissa (jossa on vastineet kaikille sisäelimille). Hoitaja käsitteli kaikki kipeät alueet ja samalla opetti hieronnan minulle. Oiva-parka oli eilen illalla todella itkuinen, mutta yö meni yllättävän hyvin. Toivottavasti tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Jatkan pojan hierontaa kolme kertaa päivässä ja toivon, että siitä on pojalle apua.

Lisäksi nyt on kokeilussa täysin maidoton vastike, kun Terhi epäili pojan perineen herkän suolistoni ja Oivalla olevan maitoallergian. Jos tuo vastike vie ähinät ja puhinat pois, varaan asap ajan erikoislääkärille jatkotutkimuksia varten, jotta saamme vastikkeeseen KELA-korvattavuuden.

Huh, enpä olisi uskonut, että meidän rakkaalla pikku-ukolla olisi näin hankala alku. Onneksi räkätauti on sentään tajunnut vaihtaa maisemaa ja minäkin olen toipunut (keuhkoputken- ja poskiontelotulehduksesta), kiitos antibioottikuurin. Viikonloppuna huomasin ranteeni kipeytyneen ja nyt ranteeseeni on pesiytynyt jännetupin tulehdus. Jepjep. Otin heti siihenkin hoidon käyttöön, ettei se menisi enää yhtään pahemmaksi.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kestoilutrendejä meillä ja muualla

Lempikestovaipparyhmässäni NaamaKirjassa oli puhetta, miten vaippatrendit ovat isossa maailmassa vähän erilaiset kuin kotomaassa. Itselle ei jostakin syystä ollut tullut moinen edes mieleenkään. Täällä tykätään retroista kuoseista, joille minun sydämeni ei suuremmin syki. Itse pidän vaipoissa enemmän toimivuudesta kuin lapsekkaista kuoseista. Ja retrovärit, sinapinkeltainen, ruskea ja tummanvihreä, yöks. Tärkeintä on se, että vaippa istuu ja täten pitää lapsen päällä. Lempivaippani ovatkin useimmiten yksivärisiä, mutta löytyypä niitä jopa muutama raidallinenkin versio. Mieluummin laitan istuvan vaipan päälle, koska eihän sitä vaippaa vaatteiden alta näe, kuin vaihdan tunnin välein kivan näköistä, falskaavaa vaippaa.

Mutta jenkkiläiset ovat hurahtaneet seuraavankaltaiseen överivaippoihin, joita katsellessa pääsi kieltämättä naurunpyrskähdys jos toinenkin. Mitä pidätte?