Lempilaulajaltani Johanna Iivanaiselta on tullut uusi levy. Isämies vei minut kesällä kuuntelemaan häntä. Uuden levyn kappaleet ovat koskettavia, Johannan enkelimäinen ääni, kauniit sävelmät ja Sinikka Svärdin sieluun menevät sanoitukset ovat kombinaatio, joka kastelee väistämättä silmäkulmat. Eräs kappale on minua puhutellut erityisesti.
Kappaleessa lauletaan näin:
"Minut on kutsuttu hymyilemään
tähän maailmaan ilottomaan
Ja valoa tuoda voin pimeään
myäs niille jonka silmät noin
suru saanut on tulvimaan
Jonka hartiat liian varhain ovat painuneet kumaraan.
Minut on kutsuttu laulamaan
siihen kutsuun vastasin
Ja siksi olen nyt tässä
mielin herkin ja avoimin
Meillä kaikilla maailmassa
oma pieni paikkamme on
Ja olla vain omalla paikallaan
se on kutsumus suunnaton."
Olen nyt kuukauden verran kappaletta kuunnellessani miettinyt omaa paikkaani. En niinkään sitä, mistä minulle (perhevapaan jälkeen) maksetaan korvausta menetetystä vapaa-ajasta. Olen miettinyt omaa kutsumustani naisena ja ihmisenä.
"Pikkuveljeni" kuvasi minua taannoin näin: "Tunteellinen, herkkä, fiksu. Hän on ihminen, jonka kanssa olen voinut puhua mistä tahansa ja hän on aina jaksanut olla läsnä."
Tuohon tiivistyy aika lailla se, mitä haluankin olla. Haluan olla läsnä, kuuntelevana korvana ja tukevana olkapäänä. Olen myös huomannut, kuinka suuri merkitys kannustavilla kommenteilla on. Siispä jatkan niiden jakelua entistäkin taajempaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!