sunnuntai 31. elokuuta 2014

Lapsi harrastaa

Taannoin pohdin lapsen harrastuksia. Käytin kohta edesmenneen elokuun aikana lukuisia tunteja kahlatessani läpi eri harrastusvaihtoehtoja neiti kolmeveellemme.Liikuntaa tai musiikkia kerran viikossa on ollut meidän aatos kolmeveen harrastuksiksi.

Asuinalueellamme oleva muskari olisi kustantanut mansikoita, taaperouintiin olisi voinut mennä vain toisen lapsen kanssa tai olisi voinut maksaa itsensä kipeäksi kahden lapsen yhteisuinnista. Yksi jumppa olisi ollut iltapuuroaikaan naapurikaupunginosassa, toinen olisi maksanut hinajata ja on toisella puolen Helsinkiä. En ala hoitopäivien jälkeen kuskaamaan lapsia minnekään edes pääkaupunkiseudun hyvin toimivalla joukkoliikenteellä.

Sitten löysin taaperojumpan, joka järjestetään lähiala-asteella. Kerran viikossa, kolme varttia kerrallaan. Ryhmässä on tusina kolme-neljävuotiasta. Koko syyskausi viiskymppiä. Kuulostaa hyvältä! Laitoin jumpan järjestäjälle viestiä, josko ryhmään vielä mahtuisi. Ryhmässä oli tasan yksi paikka vapaana eli paikka järjestyi!

Jää nähtäväksi, mitä lapsi tuosta tykkää. Ainakin Aino on hehkuttanut sitä viikkoja ja ei malttaisi millään odottaa huomista, että pääsee jumppaamaan ekaa kertaa. Se, että lapsi pääsee syyssateiden ja räntäkelien aikana purkamaan loputtomalta tuntuvaa energiavarantoaan liikkarissa tuntuu hyvältä ainakin meistä vanhemmista.

Samaten jatkamme koko perheen uintitaivaltamme varsinaisen vauvauinnin loputtua reilun kilometrin päässä olevassa uimahallissa kaksi-neljä kertaa kuussa. Tuntuisi lähes rikokselta olla käyttämättä sen palveluita.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Iso, pieni mies

Oivasemme täyttää pian vuoden. Niin se vauvavuosi vaan on pian takana. Tästäkin ollaan selvitty, yhdessä Isämiehen kanssa. Ilman häntä arjesta ei tulisi yhtään mitään. Tästä on tulossa ihan oma postauksensa. Mutta voin tiivistää: painonsa arvoinen kultaa on tuo minun parempi puoliskoni.

Oiva on iso poika. Tasan synttäripäivänä nine-eleven, saamme tarkat mitat. Vaatekoko on 86 ja painoa tuntuu karttuneen erityisesti kesän aikana. Talveksi hänelle on varattu sama talvihaalari, jota siskonsa käytti viime talvena. Niin ne sisarukset menevät kasvussa eri tahtia. Jotenkin ihanaa, ettei tämän kuopuksen kohdalla ole tarvinnut stressata syömisestä, painosta tai kehityksestä, jota esikoisen saaneena teki jatkuvasti. Etenkin, kun neuvolasta marmatettiin tytön hitaasta kasvusta joka kerta siellä käydessämme.

Pikku-ukossamme ei ole makkaran makkaraa. Ei ole koskaan ollutkaan, mitä nyt korkeintaan leuan alla. Hän on paidattomana varsinainen lihaskimppu. Meidän oli pakko vaihtaa vanha putkitelkkarimme uuteen, kun hän uhkasi kiskoa sen tv-tasolta päälleen vetämällä leukoja etupanelia vasten. Hän nappaa kiinni metrin korkeudella olevasta kivisestä ikkunalaudasta, ja vetää leukoja. Karkaa, heti kun mahdollista, siskon sängylle ja kiipeää sieltä metrin korkeudelle ikkunalaudalle seisomaan. Työntää innoissaan kävelykärryä esim. tuolin viereen, jotta voi käyttää sitä kiipeilyapuna. Yrittää patterista kiinni pitäen kiivetä jaloilla pitkin seinää. Varsinainen hämähäkkimies.

Olen onnellinen nykytilastamme. Saan seurata ystävien raskauksia läheltä. Iloita kasvavista masuista ja syntyneistä pienokaisista. Vastasyntyneet ovat lutuisia ja heitä on ihana käydä nuuhkuttelemassa, mutta olen niin onnellinen, ettei meille kääröjä enää tule. Olen koko ajan varmempi ja varmempi, että meidän perhe on nyt valmis. Ihanaa, että olemme Isämiehen kanssa asiasta harvinaisen yksimielisiä.

Molemmat lapset ovat ihanassa iässä. Oiva oppii pian kävelemään ja koko ajan puhetta tulee enemmän. Hän on hurmaava hymypoika, joka kiukustuu vain, jos ei osaa (itse tehdä) jotakin. Siskonsa on mahtava papupata, jonka uhma koettelee koko perhettä. Innokas, oppivainen, fiksu, hyvämuistinen, verbaalinen.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kesä meni

Olen pariin otteeseen muistellut mennyttä kesää. Lähinnä työkaverit ovat kyselleet, millainen kesä oli. Kun oikein pinnistän harmaita aivosolujani, päällimmäiseksi kesästä muistoksi jäi leikkimökkiprojekti. Se oli sen verran rankka, ettei meillä ollut puhtia enää sen jälkeen tehdä lomalla mitään erityistä. Mutta uskon, että se onkin tämän kesän juju.

Vietimme paljon aikaa koko perhe yhdessä hiekkalaatikolla ja lähileikkipuistoissa, retkillä, maauimalassa, grillaten, rannalla. Uskon, että se, että olimme tiiviisti yhdessä, tekemättä mitään sen suurempaa, olikin se tämän kesän pointti. Ei ollut kiirettä minnekään, vaan aamusella tehtiin aina päivän suunnitelmat. Tietyistä asioista ei meidän huushollissa jousteta edes lomalla. Ruoka syödään samaan aikaan kuin arkenakin, ja nukkumaan mennään viimeistään kahdeksalta. Näistä asioista emme jousta. Mutta päivälliseksi voidaan syödä esimerkiksi sormin pizzaa tai raejuusto- ja pinaattilettuja hiekkarannalla.

Silti kesästä jäi itselleni vähän sellainen ajatus, että "olisi pitänyt tehdä enemmän". Olisi pitänyt siivota kaaoksessa oleva makuuhuoneemme, käydä viimeisetkin mammavaatteet läpi ja laittaa ne myyntiin, sama lapsille pieneksi jääneiden vaatteiden kanssa. Samaten minun piti käydä läpi lehtiarkistoni ja ottaa talteen vain ne artikkelit, joiden takia olen lehtiä säilyttänyt. Plaah. Jäivät kaikki tekemättä. Näistä kannan vähän huonoa omatuntoa, koska nyt kiireisessä arjessa iltaisin ei ehdi/ jaksa/ kykene tekemään tuollaista, vaan illat menevät lasten kanssa yhdessäolosta nauttien. Onneksi nämä olisi pitänyt -ajatukset ovat kuitenkin ohimeneviä tuntemuksia.

Mutta meidän kesämme oli täynnä auringonpaistetta, yhteisiä tunteja, joista varmasti kaikille jäi hyvä mieli, (minun ruokavaliooni sopivien) uusien reseptien kokeilua, haleja, suukkoja ja lokoisaa lomailua. Pääsin hyvään kuntoilumoodiin ihanan PT:ni kanssa ja sain nauttia kivuttomasta olotilasta. Nämä ovat ne kesän 2014 pääasiat. Ei suorittaminen, ei hampaat irvessä tekeminen, vaan asioiden fiilistely ja kuulostelu ja oman itsen (ja perheen tarpeiden) kuuntelu. Siinä riittää vielä opeteltavaa, mutta kesä 2014 oli kaikkinensa minulle uuden oppimisen aikaa.

torstai 21. elokuuta 2014

Stadionilla

Ensin oli Toto Ratinan stadionilla 2007, sitten U2 kaatosateessa 2010, sitten Muse ihanan fanin Eevin seurassa viime kesänä. Tänä kesänä lavalle nousi Cheek.

Tämäkin lähti viattomasta läpän heitosta syyskuisten vauvojen äitien Facebook-ryhmässä ja nyt meitä oli viisi viime syyskuussa lapsensa saanutta mutsia nauttimassa ainutkertaisesta show'sta stadionilla. Sinänsä Cheek ei aivan kuulu lempiartisteihini, mutta odotin elämystä. Olihan tolaisuutta niin hyöetetty medioissa etukäteen. 

Ensin kävimme nauttimassa ruumiin ravintoa hyvässä ravintolassa ja sitten suuntasimme kohti stadionia puheen pulputessa vauvoista aviomiehiin, musiikkimausta lempiruokiin, ensitreffeistä avioliittoon, kodinlaitosta meikkaamiseen. Edeltä käsin ajattelin, että artisti laittaa kaikkensa peliin ennen tulossa olevaa keikkataukoa. 

Ja niinhän se olikin. SHOW isoilla kirjaimilla. Varsinaista silmäkarkkia. Oli hauska seurata etäältä lipan alta alhaalla kentällä olevia bileitä. Yleisö söi artistin kädestä ja lauloi biiseissä mukana korviahuumaavalla tavalla. Vin vain kuvitella millainen olo on olla lavalla, kun 40 000 ihmistä laulaa mukana kaatosateessa SUN biisiä. Cheekin biisit oli sovitettu isolle lavalle, hiphop-genreä venyttäen kaikista suunnista. Lavalla vilisi vieraita, Katri Helenaa, Sami Saarta, Eriniä, Jussi69:ä (jokanveti huikean rumpusoolon) vain muutamia mainitakseni. Kiiltokuvamaisen Cheek-kuvan takaa paljastui oikea ihminen. 

Kyllä. Oli oikea ratkaisu lähteä mukaan. Tohdin sanoa, ettei kukaan muu kotimainen artisti pysty tällä hetkellä samaan. Kukaan. 




Sanan säilä

Esikoisemme on aina ollut puhelias. Vauvana puhetta alkoi tulla aikaisin. Kai sitä jollakin piti hidasta liikkeellelähtöä kompensoida, tiedä häntä? Olemme pariin otteeseen nauraneet ikätovereiden vanhempien kanssa, että muut temppuilevat ja Aino selostaa.

Aino on oppinut taitavaksi sanan säilän käyttäjäksi ja osaa sillä kyllä sivaltaa, kun ottaa päähän. Päivittäin saamme kuulla "en enää ikinä kutsu sinua äidiksi/isiksi" -huutoja kuin myös "olet ilkimys" tai "olet pölkkypää". Välillä nuo huudot pistävät suupielet nykimään, mutta yleensä vain totean mielessäni: kuuluu ikävaiheeseen, laske kymmeneen, kun toinen ei vielä (täysin) osaa.

Kuopuksemme on siskoaan vähän hitaampi puheentuottaja. Onneksi. Pian meillä joka tapauksessa asustaa kaksi papupataa, jotka eivät ole hetkeäkään hiljaa. Olen jo pariin otteeseen luvannut Ainolle euron kolikon, jos tämä olisi edes minuutin hiljaa. Osannet arvata, kumman haltuun raha on jäänyt?

Mutta ei Oiva huonommaksi jää. Häneltä tulee jo ne tärkeimmät: "älä, anna, äiti". Näillähän pääsee jo pitkälle. Huvittavin on tuo anna-sana. Se sanotaan öristen, kulmat tiukasti kurtussa. Ja jos ei heti käskyä tottele, aletaan hokea edelleen matalalla mörinällä, volumetasoa koko ajan lujemmalle vääntäen "annaannaannaannaanna", kunnes lapselle antaa tämän haluaman. Kovasti Oiva myös osoittelee kaikkea, ja silloin hoemme lamppua, autoa, pöytää, tuolia. Pienen miehen intoa on ihana seurata vierestä.

torstai 14. elokuuta 2014

Töihinpaluu, vol2

Pian palaan taas töihin. Ihan eri mentaliteetilla kuin viime kerralla. Viime kerralla toivoin uutta mahdollisuutta jäädä äitiys- ja perhevapaalle toivotun toisen lapsen kanssa. Nyt paluu on pysyvä. Ei enää äitiyslomia. Meidän perhe on nyt tässä. Ei enää kasvavia vatsoja, vauvoista nyt puhumattakaan. Perhevapaatahan minulla on kyllä mahdollista käyttää. Ehkä teen, kuten ystäväni teki, että käytti perhevapaa-mahdollisuutta siten, että pidensi "kesäloman" kahtena kesänä kaksikuiseksi. Ensin kuukausi vuosilomalla ja sitten toinen perhevapaalla. Ei kuulosta yhtään hassummalta!

Eka työpäivä menee kuitenkin valtaisaa mailikasaa purkaessani, työtovereiden kuulumisia kuunnellen ja omista kertoen, kahvi- ja ruokatauolla ja sataan kertaan vastaten kysymyksiin "miltä nyt tuntuu olla takaisin töissä, miten pystyit jättämään niin PIENEN vauvan hoitoon?". Pian kalenteri alkaa täyttyä ja arki arkaa rullata.

Moni asia on kuitenkin ennallaan. Julkishallinnon organisaatiosta kun puhutaan. Ne rasittavimmat tyypit saavat taatusti edelleen ärsytyskynnyksen nousemaan, samojen haasteiden kanssa painitaan kuin ennenkin (mihikäs ne julkishallinnosta häviäisivätkään). Mahtavinta on nähdä ne kivat tyypit taas tauon jälkeen ja tehdä heidän kanssaan töitä. Ärsyttäviä jaksaa, kun hokee itselle sitä samaa mantraa, mitä Ainon uhmakohtausten kanssa "laske kymmeneen, kun tuo toinen ei selvästikään siihen kykene".

Ainakin mitä läheisimmän kollegani kertomisiin on uskominen, hommaa tulee riittämään. Ja se on hyvä se. Inhoan olla töissä, jos ei ole järkevää tekemistä. Peukaloiden pyörittäjäksi minusta ei ole.

Eniten jännittää meidän pienen Oivamme hoidon aloitus. Minä kyllä pärjään, mitä nyt tunnemylläkkää aiheuttaakin. Oiva tuntuu jotenkin kovin pieneltä vielä. En ole voinut olla ajattelematta, että kahden viikon päästä minä en ole enää päiväaikaan ottamassa häntä syliin. En, jos käy kopsahdus tai muuten vain harmittaa. Vaikka rationaalisesti tiedän, että Oivaa odottaa ihana perhepäivähoitopaikka, sama jossa siskonsa on, silti se tunne, että vien vuosikkaani lapseni hoitoon, aiheuttaa tunnontuskia. Puhumattakaan siitä, kuinka suuri ikävä noita pieniä rakkaita tulee työpäivän mittaisen eron aikana.

Toisaalta olen miettinyt, että juuri nyt on minun hyvä palata töihin. Lapsilla on mitä mahtavin hoitaja ja minua odottavat mielenkiintoiset haasteet töissä. Tunnustan, että kotiin jääminen olisi vielä houkuttanut, mutta tietyt asiat vetävät minut nyt töihin. Uskon, että se tekee minullekin hyvää, loppujen lopuksi. Vauvavuosi on pian ohi, ja pian kodissamme on jo kaksi taaperoa.

tiistai 12. elokuuta 2014

Tuki hataralle muistille

On se mahtava, miten tämä blogi toimii tosi pätkittäin toimivalle omalle muistille kertauksena. Olen autuaan onnellisesti unohtanut monta asiaa esikoisen vauva-ajoilta. Olen lukenut vanhoja postauksia ja sitten ihmetellyt Isämiehelle, onko tosiaan näin, että tuokin asia oli näin ja noin. Hän on vahvistanut. Minulla ei ole MITÄÄN muistikuvia aiheesta, puoleen tai toiseen. Ehkä armollista, mutta toivoisin muistavani lapseni vauva-ajalta muutakin kuin jäätävät 12 viikkoa kestäneen lenssu-lenssun-perään -tautiaallon, vauvarokon ja syömättämyyden.

Välillä hihittelen edesmenneille kirjoituksille ja silloisille aatoksille. Esikoisen pihalle pullauttanut ihan pihalle kaikesta oleva stressaava mutsi on korvautunut rennolla, äitiytensä löytäneellä, elämänsä parasta aikaa elävällä mammalla. Äitiys on koulinut ja kasvattanut meikäläistä. Ja pelkästään hyvällä tavalla.

Oivan vauva-ajalta muistan tasan yhtä vähän. Onneksi olen naputellut tätä virtuaalista vauvakirjaa, koska olen maailman huonoin (mutsi) täyttämään mitään kirjamuodossa olevia vauvakirjoja (niin kivoja kuin ne ovatkin). Onnea on virtuaalinen muisti, johon palata, vertaistuki ja ystävät, joita olen blogin kautta saanut. Ihanaa, että olette siellä näytön toisella puolen!

lauantai 9. elokuuta 2014

Paljasjalkaisin

Rakastan paljain jaloin kävelemistä. Siitä tulee jotenkin virkeä ja aito olo. Mutta kaupungissa en juuri uskalla kävellä paljoakaan paljain jaloin. Muutama kaverini on jo pidempään hehkuttanut paljasjalkakenkiä. Ai niitä hassuja, joissa on joka varpaalle oma "lokeronsa"? Onhan niitäkin, mutta itse ihastuin tavallisen tennarin näköisiin Merrellin popoihin. Noissa varvasversioissa ongelman tuottaa myös eriparijalkani. Kun satuin löytämään oikean kokoni kivassa värityksessä Partioaitan alesta, ei tarvinnut paljoa miettiä. Tällaiset lähtivät matkaani, Merrellin Run Pace Glove 2:t.


Vibramin barefoot-pohja tekee näistä autenttiset paljasjalkakengät ja Merrellin laadukasta ulkoiluteknologiaa on käytetty ilmavassa päällisessä. Nämä ovat oikeasti mukavimmat kenkäni tähän saakka! Kenkä istuu nimensä mukaisesti kuin hanska. Kengät tuntuvat jaloissa sukilta, mutta pohja suojaa alustan epätasaisuuksilta. I'm in love!

Olen käynyt näillä niin kauppareissuilla kuin lähileikkipuistossa, huvipuistossa kuin PT-treenitunneillakin. Ovat toimineet kaikkialla, eivätkä jalat ole illalla olleet väsyneet, kuten normaalipäivinä jalkojen päällä tunteja olleena.

Barefooteilla kävely ottaa huomattavasti enemmän jalan lihaksiin kuin normikenkä. Jos siis päädyt hankkimaan omat paljasjalkapopot itsellesi, aloita varovasti, koska jo lyhyt kävely tuntuu aluksi aika mukavana poltteena kintereissä. Ja osta puoli kokoa - koon isompi kuin normipopo. Vaikka näiden on tarkoitus istua kuin hanska, eivät ne saa kuitenkaan työntää varpaita kasaan kengän päästä.

Hurahdettuani näihin ajattelin pian koittavaa töihinpaluuta. Ei noissa lenkkareissa kuitenkaan työpaikan käytäviä kipitellä, vaan tarvitsisin työuskottavat(kin) kengät. Barefoot Life Wish Glovet tulivat eteen paljasjalkakenkiä googlettaessani. Taas ahkeran Googlen käyttämisen kautta löysin verkkokaupan, jossa oli kokoani (41) tarjolla tosi edulliseen hintaan tasan kaksi paria. Toinen lähti samoin tein meille. Kyllä näillä kelpaa töihin astella. Kivan näköiset, tuntuvat supermukavilta jaloissa ja pysyvät kuminauhojen ansiosta napakasti jalassa. Nyt vielä harkitsen toisenväristen kotiuttamista alesta...

Jotakin hurahtamisesta paljasjalkakenkiin kertoo se, että nyt Isämiehelläkin on paljasjalkakengät. Eli kiitti vaan uudesta hurahduksesta, Kati ja Minna!

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Takaraivossa

Takaraivossa raksuttaa paitsi lähestyvä työrupeama (kyllä, seitsemästä-kolmeen -päivät kutsuvat taas 18.8.), myös ne kaikki tekemättömät jutut, joita piti tekemäni mammaloman aikana. Kevät pisti kuitenkin suunnitelmat uusiksi aika monellakin aspektilla, isoimpana tuo reumadiagnoosi. Sen jälkeen olen pyhittänyt runsaasti aikaa tiedon etsimiselle, sisäistämiselle ja kokeilemiselle. Olen kokeillut sitä, tätä ja tuotakin ja löytänyt nyt oman tapani olla, syödä ja liikkua.

Elämänmuutos tuli rysäyksellä. Ei mitään pieniä muutoksia vähitellen -tyyliin, vaan kertarysäyksellä. Olen tyyppinä eniten kaikki-tai-ei mitään -ihminen ja diagnoosin varmistuminen oli viimeinen sysäys muutokselle, jota olen jo useamman vuoden muhitellut päässäni, mutta en ole saanut aikaiseksi (mukamukamuka-asioiden takia). Nyt olin kypsä muutokselle. Siksi, vaikka iso muutos olikin, se on tapahtunut kuitenkin rauhassa ja hyvinvoiden.

En olisi uskonut, että elämäntapa olisi juurtunut näin nopeasti. Enää silmä ei etsi tuttuja maitojogurtteja kaupassa, vaan ennemminkin käämi palaa, jos lemppari soijajogurttiani ei olekaan tarjolla. Tottuneesti suunnistan kaura/soijakermahyllylle, muistan ulkoa, mitkä tuotteet vaativat kylmäsäilytyksen ja mitkä ei. Mitä kasvis"juustoketta" ei kannata toista kertaa ostaa ja minkä takia kannattaa käydä erikseen sitä myyvässä liikkeessä. Mitkä soijanakit ovat kelvollisia syötäväksi ja mitä kaikkea leivän päälle voikaan keksiä. Olen kuin lapsi tutkimusmatkalla. Innoissaan, uusia löytöjä tehden, aarteista nauttien.

Maistoin lomalla kerran Isämiehen grillaamaa kanaa. Siitä tuli päiväksi tukkoinen olo, ei kiitos. Toisen kerran maistoin jotakin raaka-erikoismakkaraa sentin pätkän. Ei, maistui jopa pahalle (!) suussa. Siitä tiesin (viimeistään), että valitsemani tie on minulle se oikea ja tältä tieltä on turha poiketa. Silloin tulee vain kroppaan turvotusta, pöhöttynyt olo moneksi päivää ja mikä ikävintä, vatsa sekaisin. Nyt menee jo maidottomuus, lihattomuus ja gluteenittomuus niin takaraivosta, että en enää oikein muista, millaista oli syödä lihaa, käyttää normaaleja maitotuotteita ja puputtaa normileipää. Ei kun muistan sittenkin. Jatkuvat vatsavaivat, hervoton pömppö ja pöhinä suolistossa, iltapäiväkoomat, vetämätön olotila 24/7, verensokerin ailahtelut ja hirveät herkkuhimot. Ovat kaikki poissa. Need to say more?

maanantai 4. elokuuta 2014

Värikoodattu lapsuus, en kestä

Etsin kesäaleista tulevaksi syksyksi vaatteita perheen pienimmälle vaatekertaa. Tämä kun siirtyi kesähelteiden aikaan vaatekokoon 86 (jota isosiskonsa käytti puolitoistavuotiaana, heh). Etsinnässä olivat koot 92 ja 98. Kaupassa koin järkytyksen, pojille oli tarjolla tummanruskeita, lähes mustan sinisiä, kakanruskeita ja mitä kammottavimmilla hirviön, auton ja muun kuvilla varustettuja vaatteita. Missä ovat raidat, ruudut, iloiset, värikkäät värit? Ei ainakaan meidän luottokaupoissamme (esim. Prisma, Halpa-Halli ja Name It). En taatusti pue lastani moisiin vaatteisiin.

Samaten tyttöjen vaatteet olivat täynnä pinkkiä, röyhelöä, söpöjä eläinvauvojen kuvia ja kimallusta. Minä en pue kolmevuotiastani napapaitaan, bikineihin tai minihamoseen, olenpa miten vanhanaikainen asiassa tahansa. Aino on aikamoinen poikatyttö, joka rakastaa remuta ja leikkiä (rajustikin). En itsekään pidä pastelliväreistä, miksi minun pitäisi pukea tyttäreni moisiin? Mutta muuta ei tunnu olevan tarjolla! Ellen sitten maksa lompakkoani kipeäksi.

Miksi lapset ovat pieninä niin värikoodattuja, en käsitä. Miksi muka poikalapsi ei voisi pukea päällensä turkoosia, vaaleanvihreää, keltaista tai punaista? Tai tyttö tummansinistä tai vihreää? 

Kunnes. Muistin erään nettikaupan, josta tilasin muutaman raskauskoltun valaskroppaani verhoamaan reilu vuosi sitten. Next on pelastukseni myös tällä kertaa. Vai mitä olette mieltä seuraavista vaatteista? Mieltäni ilahduttaa värien reipas käyttö, iloiset printit ja poikienkin puolta piristävät punaiset sun muut "tyttömäisiksi" tuomitut värit. Ja lompakko kiittää, ei meinaan ole kovin pahan hintaisia nämä vaatteet. Taidanpa kliksutella tilauksen menemään samoin tein!


perjantai 1. elokuuta 2014

Lettuhitti

Olemme nauttineet koko perheen yhteisestä lomasta niin, että meitä ei ole juuri kotona (saati sitten koneen ääressä) näkynyt. Kaverini vinkkasi taannoin erityisistä letuista, jota minäkin päätin kokeilla pikkumiehemme ryhdyttyä lusikkalakkoon. Ja näistä tuli heti ISO hitti molemmille muksuille. Tässä teidänkin iloksenne kaikessa yksinkertaisuudessaan:

1 purkki raejuustoa
2 munaa
1dl jauhoja

Kaikki sekaisin ja paista pannulla runsaassa rasvassa (muutoin tarttuvat kiinni pannuun). Nämä häviävät alta aikayksikön lautasilta.

Kestävät myös pakastamista, uudelleenlämmittämistä ja maistuvat myös kylminä.