lauantai 20. syyskuuta 2014

Vaatetuspulmia

Olen varmaan aiemminkin kertonut, kuinka vihaan vaateostoksia. Itselle tai lapsille. Isämiehen on niin helppo ostaa vaatteita. Hän ottaa yhden paidan ja yhdet farkut sovitustangolta, vetää ne sovituskopissa päälleen ja menee kassan kautta ulos.

Itse ostan harvoin uusia vaatteita. Kaupassa tuntuu olevan nyt tarjolla kaikkea muuta kuin mitä meikäläinen laittaisi päälleen. Ei vain iske. Onneksi vaatekaapista löytyi kivoja ennen lapsia -vaatteita, joihin ilokseni taas mahdun ja joissa kehtaa työmaallekin mennä.

Seikkailin iltatolkulla huuto.netissä, Facebookin lastenvaatekirppiksillä ja tori.fi:ssä metsästämässä Ainolle talvivermeitä. Jotenkin tuntuu ihan absurdilta ostaa Ainolle vaatteita, joiden kokonumero alkaakin ykkösellä yhdeksäisen sijaan. Hetkinen, missä välissä tuo taapero hujahti miltei metrin mittaiseksi?

Oli ylihinnoiteltua, rikkinäistä ja ylihinnoiteltua, ei-vettä-kestävää-ja-merkin-vuoksi-ylihinnoiteltua. Ei mitään järkeä. Bongasin jo muutaman omasta mielestäni sopivan, mutta sanavalmis tyttömme tyrmäsi suorin sanoin: "minähän en noin rumaa (= yksiväristä haalaria) päälleni pue". Totesin, että nyt on ehkä se aika, kun en voi enää hamstrata ulkovaatteita siten, että molemmat muksumme voisivat niitä käyttää. Onneksemme Aino on kuitenkin aika joustava ja pitää myös sinisestä ja vihreästä, turkoosista nyt puhumattakaan. Osa sisävaatteista kiertää siten pikkuveljelläkin, kun aika koittaa. Onneksi Ainon viimetalviset haalarit sopinevat pienemmälle tulevana talvena. Tai ainakin toivoa sopii. En ala, jos tässä pitää alkaa vielä toppavermettä metsästää koossa 86. En ala.

Vaatettamisesta tekee vaikeaa paitsi taaperon tarkentuva maku, mutta myös lasten(ulko)vaatteiden mitoitus. Se koko 104 ei olekaan välttämättä sopiva. On merkkejä, joissa on pitkät raajat, ja lyhyt selkä tai toisinpäin. On merkkejä, jotka ovat reilun kokoisia kaikkinensa. On Merkkejä, joita vähäänkään itseäänkunnioittava mammabloggari ostaa. (Ja joista tämä mamma ei ymmärrä pätkän vertaa.). Oli niin tai näin, löysin kuitenkin Naamakirjan lastenvaatekirpulta Ainolle sopivan, vain kokeillun Reiman talvihaalarin hintaan 55€. Jes, talvivaatekausi. Check. Done. Ai niin, entäs ne asusteet ja kengät...

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Lapsiluvusta

Olen aina ajatellut... Ei. En ole ollut ennen Isämiehen tapaamista yhtään varma siitä, että minusta tulisi joku päivä äiti. En kokenut olevani siihen valmis, eikä katastrofaalinen ensimmäinen avioliitto todellakaan luonut olosuhteita, jossa jälkikasvua olisi voinut millään muotoa suunnitella.

Kun olimme olleet Isämiehen kanssa yhdessä pari vuotta. Oli ostettu yhteinen asunto, menty naimisiin. Tuli vain sellainen tunne, että meidän lisäksi tätä kotia ja syliämme voisi rikastuttaa joku pieni.

Ensin tuli tulta ja tappuraa oleva pikkuruinen tyttönen, joka heitti koko elämän ympäri. Hyvällä tavalla. Muutti kaiken. Kun Aino kasvoi isommaksi, tuli tunne.

Olemme molemmat Isämiehen kanssa ainoita lapsia ja molemmat koimme, että olisi mahtavaa, jos saisimme Ainolle pikkusisaruksen. Kun yritys kesti kuukausi toisensa perään, vailla tulosta, ehdin jo pelätä, ettei kaivattua pikkusisarusta koskaan tulisikaan. Tuntui, kuin sydämeen olisi kaiverrettu jääpiikillä musta aukko, josta puuttuu joku. Tuntui, että en osannut ajatella mitään muuta kuin toise lapsen saamista. Kunnes sitten uuden vuoden aattona 2012 sain tehdä positiivisen raskaustestin. Sydänalassa muljahtaa vieläkin se valtaisa ilo, kun sain varmuuden, että pikkukakkonen olisi matkalla kotiimme ja syliimme. Elämäämme tupsahti aurinkoinen pieni suuri mies, joka täydensi perheemme kokonaiseksi. Tämä tyyppi on meidän perheen viimeinen vauva.

Nyt meillä on kaksi ihanan mahtavaa lasta. Terveitä, ihania, koko ajan oppivia. On mahtavaa seurata aitiopaikalta omien lasten kasvua ja kehitystä. Minulla on nyt levollinen olo, kun ei ole kuumetta. Ei vauva- tai raskauskuumetta.

Vaikka fyysinen olotilani ei kummassakaan raskaudessa ollut mitenkään kehuttava, silti sitä isoa mahaa ja sen sisältä kumpuavia potkuja on pieni ikävä. Ystävien kasvavia vatsoja on ihana seurata. Viime kauppareissulla edessämme oli ehkä pariviikkoinen, maksimissaan kuukauden vanha vauva. Yhdessä tuumin totesimme Isämiehen kanssa toisillemme hymyillen: "onneksi meille ei enää noin pieniä tule".

Tunne on varma ja kasvaa koko ajan. Meidän perhe on nyt valmis. Odotan innolla lasten kasvua, että koko ajan voimme tehdä enemmän ja enemmän isojen lasten juttuja. Vauvavuosi oli taas rankka, mutta siitäkin selvittiin yhdessä. Minä vanhenen koko ajan, eläminen ei ainakaan yhtään halvemmaksi pääkaupunkiseudulla käy ja minusta tuntuu hyvältä panostaa nyt työelämään. Työ-, päivähoito- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on haastavaa, mutta järkeilemällä, priorisoimalla ja rutiineilla siitäkin selvitään.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Perimän sanelemaa

Olen miettinyt lastemme perimää viime aikoina. Pohdintojeni taustalla on isompikin syy. Omassa perimässäni oleva geenivirhe. Olen miettinyt, ovatko lapset perineet sen vai eivät. Ehkä se selviää pian lähitulevaisuudessa.

Olen katsellut lapsiamme viime päivinä erityisen tarkasti. Olen halunnut painaa mieleni sopukoihin juuri nyt. Lapset tässä hurmaavassa iässä. Aino kolmevuotiaana. Oiva pian vuoden vanhana. Olen hymyillen katsonut, kun lapsien kasvoilla vilahtavat Isämiehen tai tämän äidin ilmeitä, omista nyt puhumattakaan. On jotenkin koomista katsoa, kun pienillä kasvoilla vilahtelee aikuisille tuttuja ilmeitä. Pikkuinen näsäviisas, muka niin iso kolmevuotias. Isokokoinen yksivee, jota koko ajan luullaan vanhemmaksi kuin onkaan.

Hauska huomata, miten pienet ovat yhdistelmä meitä vanhempia. Aino on perinyt piikkisuoran tukkani. Yritin sitä kolmeveesynttäreille suoritusraudalla kihartaa. Viiden minuutin päästä päivänsankari juosta viipotti pitkin asuntoa tukka yhtä suorana kuin hiilihanko. No, Oiva on perinyt isänsä hiuslaadun. Taipuisan, pehmeän.
Vai mitä tykkäätte pienen miehen niskakiehkuroista? Itse olen vaikean dilemman edessä. Olen periaatteen naisia. Olen aina ollut sitä mieltä, että pojalla pitää olla lyhyet hiukset. Piste. Mutta kun nuo kiehkurat ovat niin harvinaisia, en raaskisi niitä millään leikkauttaakaan. Miten se meni, vanhemmuus on vaikeita valintoja täynnä.

Olen miettinyt, miten mahtaa tulevaisuudessa käydä. Kulkevatko lapsemme vanhempiensa geeniperimän sanelemaa tietä? Saavatko molemmat lapsemme nauttia kunnallisen hammashoidon palveluista piiiiitkään ja hartaasti? Saavatko molemmat kekkulat nenilleen alakouluiässä? Onko meillä kestettävänä vain tämä lapsuuden uhma ja teini-ikä menee iisisti? Ei niin hammasraudoilla tai laseilla väliä, mutta totta tosiaan toivon, että selviäisimme teiniangsteista helpommalla kuin uhmasta konsanaan.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Hampaissa

Lapsilla oli hammastarkastus maanantaina. Molemmat saivat kehuja hyvästä hammaskalustosta. Ainolta puuttuu vielä yksi poskihammas, Oivan suussa loistaa kahdeksan valkoista nappia. Äiti röyhisteli rintaansa, kun hammashoitaja ylisti valintojamme.

Meillä on selvät hampaidenhoitorutiinit: koko perhe pesee hampaat aamuin illoin. Kolme isointa eli vanhemmat ja kolmevee omilla sähköhammasharjoillaan surisuttaen, kuopus vielä perinteisellä mallilla. Ainon hampaidenpesuun tuli aivan uutta puhtia, kun kolmevuotispäivänä lahjapaketista kuoriutui Disney-kuvioitu sähköhammasharja.

Lapset natustavat ksylitolipastillit joka ruuan jälkeen ja Isimies mäystää purkkaa (vähän liikaakin). Itse olen ongelmissa ksylitolituotteiden kanssa. Ne kun turvottavat vatsaa ja aiheuttavat välillä koviakin vatsakipuja. Siksi olen suosiolla jättänyt niiden käytön vähemmälle. Olen miettinyt korvaavia vaihtoehtoja, mutta mieleeni ei tule mitään järkevää, kun ksylitoli on se ongelma-aine.

Olen miettinyt, onko lapsillamme edessä yhtä pitkä ja kivinen hampaidenoikomistaival kuin vanhemmillaan. Omaa purukalustoani on oikaistu puolitoista senttiä kymmenen vuoden aikana, Isämiehen oikomistaival kesti viitisen vuotta. Suussani taisi ehtiä käydä kaikki silloiset oikomiskojeet. Noista suu täynnä tavaraa -ajoista lienee kuitenkin jäänyt elämään jokin trauma, sillä en mielelläni hymyile hampaat vilkkuen. Nyt suussani pitäisi olla öisin purentakisko, mutta en ole saanut aikaiseksi hankkia uutta hampaanpoiston jälkeen. Vanha kisko kun ei istu enää suuhun.

Tunnen kuitenkin olevani natsi, mitä tulee herkkuasioihin. Monien kolmivuotiaiden perheissä kun nautitaan karkkipäivistä jne. Onneksi en ole (ajatuksineni) yksin. Inkeri kirjoittaa kuin omalta näppikseltä: : "Piilosokeria katson pahalla, limsaa saavat ostaa sitten kapinoivina teineinä ja "karkki" on toistaiseksi tuntematon käsite. Pullaa ynnä muuta kyllä mussutellaan silloin tällöin, ja otetaan sitten ylimääräiset ksylitolpastillit päälle." AMEN!

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Nytkö se jo alkaa?

Purkaessani kännykästä kesän aikana ottamiani tilannekuvia lapsista, pysähdyin katsomaan ajan kanssa Ainosta ottamiani otoksia. Missä kurvissa tuo tyttö on noin kovasti kasvanut? Olen kyllä pannut merkille, että housutpuntit ovat jälleen kerran kesän jälkeen jääneet lyhyiksi ja paidoissa alkaa napa vilkkua. Samaa tuntuvat ihmettelevän muutkin kolmevuotiaiden äidit.

Mutta eniten olen ihmeissäni lapsen päänsisäisestä kasvusta. Olin taas (naiivisti) luullut, että tiettyjen juttujen aika tulisi vasta myöhemmin.
- Yääk, ÄLLÖTTÄVÄÄ, kun te pussaatte (isin kanssa)!
- Mitä tuossa lukee? Mitä tuo kyltti sanoo?
- Miksi meille tulee aamulla Hesari? Miksi naapurin setä ajaa valkoisella autolla? Miksi mummin lonkka piti leikata? Miksi maito on valkoista? Miksi-kysymysten tulva on valtaisa.

Moneenkaan miksi-kysymykseen en osaa vastata suoralta kädeltä, mutta onneksi on netti. Tosin kolmevuotias komentaa tomerasti: "kyllä sun PITÄÄ tietää, sä olet aikuinen!". Voi kulta, kun tietäisinkin!

Vaikka ymmärrystä onkin tullut paljon lisää, on välillä suupieliä nyityttävää kuunnella kolmevuotiaan juttuja. "Ei mummi voi olla sun äiti. Äitit on nuoria."

Vaikka elämme tällä hetkellä hyvin rankkaa uhmakautta (jossa joka ikisestä asiasta joutuu käymään kamppailua vahvatahtoisen lapsen kanssa), on nuo kolmevuotiaan oivallukset samalla aika mahtavia!